Tuttuus

Laula, silloin kun ilo saa syttyä sieluusi asti.
Sisältä sanoja pulppuaa, kevyt on elämän lasti.
Laula masentuneille, laula heille: vielä toivoa on.
Lähde oudoille teille, joilla yö on lohduton.

Laula, silloin kun aika on, loimua ja soi.
Loisteessa keväisen auringon, leiki ja unelmoi.
Laula, silloin kun aika on, tulta kipunoi.
Ikuista laulua laulamaan Luojamme sinut loi.

Laula, silloin kun suru käy hallana sieluusi taloon.
Roudassa vielä ei kevät näy, mieli ei kohoa valoon.
Laula multien päällä: vielä täällä laulu elämän soi.
Vielä kirkkaalla säällä uuteen maahan nähdä voi.

(Kaskinen - Simojoki, lähetysmusikaalista Onnen vuori)

Olin ajatellut kirjoittaa tähän perään ajatuksia lähtemisestä, onnellisuudesta ja tuttuudesta. Siitä, mitä kaikkea on se "tuttu ja turvallinen", jonka menettämistä olen täällä blogissakin surrut. Nyt en kuitenkaan saa mitään järkeviä lauseita aikaiseksi ja ajatukseni kiertävät kehää. On kuitenkin mielenkiintoista, miten jo pelkästään lähdön suunnitteleminen (ei siis ainoastaan itse lähteminen) auttaa näkemään lähellä olevat asiat paremmmin ja arvostamaan niitä. Hyvä niin. Yritetään arvostaa kaikkea, mitä on tässä ja nyt. Huomenna voi olla toisin. Mutta puhukoot nyt laulunsanat puolestani (hmm, täytyykö sittenkin valita se taide, aikaisempaan keskusteluun viitaten)...

On lähellämme jossain maa,
yön varjot siellä katoaa.
Jo mennyt takana on.
Soi siellä laulu sovinnon.
On lähellämme jossain maa.
Jo siellä aamu sarastaa,
jää isä kuuntelemaan,
ja lapsi nauraa innoissaan.

Et kulje tuntemattomaan.
Jo sinut täysin tunnetaan,
ja käsi suuren rakkauden
laskeutuu ylle eilisen.

On lähelllämme jossain maa.
Sen kaikkein heikoin löytää saa.
Ei yksin pieninkään jää,
ja isä kaiken ymmärtää.
On lähellämme jossain maa.
Jo isä kutsuu saapuvaa.
Niin kauan kaipasinkin.
Nyt saavuit kotiin vihdoinkin.

(Samat tekijät)