Viikon varrelta

Dambarin ja Siirin lukutuokio.

Pihallemme rakennettu vartijankoppi (Heikki kirjoittanee rakentamisesta oman postauksen). Huom. Mintun uusi kurta-asu!

"Juhliin" lähdössä... (Esimiehemme läksiäisiin.)

Esimonsuuni on saanut kukat kukkimaan!

Iskä ja Siiri lähdössä kauppaan...

Minttu ja hänen, Santun ja Siirin askartelemia pääsiäiskoristeita.

Hannu opetti kananmunien tyhjentämisen puhaltamalla.

Ja näin hienoja niistä tuli! (Täytyy ottaa kuva vielä valoisaankin aikaan.)

Hannu ja Päivi <3

Nyt tämä torakka-kuva on aivan hassussa paikassa (blogger siirtelee näitä kuvia välillä latauksen yhteydessä ja joskus kuvien siirtäminen takaisin oikeisiin paikkoihin on toivottoman työlästä, olkoon siis tällä kertaa). Tässä kuitenkin keittiön torakoita jonossa.

Kaikenlaista hassua ja hauskaa, outoa ja omituista on arkiviikkoon mahtunut. Päällimmäisenä mielessäni ja tunteissani kaihertaa kuitenkin ajatukset lapsistamme liittyen siihen, miten monia jäähyväisiä he ovat viimeisten kuukausien aikana joutuneet jättämään ja miten monia tulemisia ja lähtemisiä he ovat joutuneet sietämään. Miten kaikki heidän elämässään on muuttunut. Lapsemme ovat tällä hetkellä kovin tarvitsevaisia; he ripustautuvat meihin vanhempiinsa, kukin omalla tavallaan, kun heillä ei ole tuttuja ihmisiä, asioita, paikkoja ja harrastuksia ympärillään. Ja kun he ovat johonkuhun täällä ehtineet tutustua ja hänet hyväksyä, tuntuu, että he koko olemuksellaan tarvitsevat turvallisen aikuisen läsnäoloa ja huomiota. Tänään jouduimme hyvästelemään Päivin ja Hannun, jotka ovat olleet täällä kolme kuukautta vapaaehtoistyössä. Voi kuinka olisimme pitäneet heidät täällä! Minttu mietti, kuinka pärjäämme täällä ilman Hannua ja Päiviä. Kyllä kai me pärjäämme, vaikka tällä hetkellä minusta tuntuukin siltä, että liian moni on lähdössä täältä pois - syystä tai toisesta -, Suomen-lomalle vähintään. Minäkin haluan. Minäkin haluan tuttujen ja turvallisten ihmisten joukkoon, aivan kuten lapseni.

Hmm, ehkä mielialani on surkea siksikin, että meidän piti päästä huomenna lähtemään Pokharaan, noin 200km päähän Kathmandusta vajaan viikon reissulle. Olemme kovasti odottaneet Pokharan-reissua. Nyt illalla Heikille nousi kuitenkin kova kuume, joten näyttää vahvasti siltä, ettemme pääsekään lähtemään. Voi surkeuksien surkeus ja kurjuuksien kurjuus. Siksipä pieni loppukevennys on paikallaan! Tänään kaivoin uusia vaatteita esiin (koska pakkasin Pokharan-reissua varten, snif) ja löysin Suomen kesävaatteita; sellaisia, joita Suomessa olen käyttänyt ahkerasti, mutta joita en ole ehtinyt täällä vielä käyttää. Kylläpä sokaistuin valkoisten t-paitojeni puhtaudesta! Miten tavallinen paita voikin olla näin puhtaan valkoinen, hämmästelin. Täällä kaikki vaatteet likastuvat samantien päällepukemisen jälkeen, vaikkei edes tekisi mitään ihmeellistä ne päällään (kuten kävelisi kadulla, jossa koko vartalon peittävä pölykerros on taattu). Vaatteita ei oikein pesemälläkään saa puhtaaksi, joten nyt ymmärrän, miksi sain viime syksynä neuvon: "älä pakkaa valkoisia vaatteita mukaan, tai jos pakkaat, niin älä sellaisia, joiden haluaisit pysyvän valkoisina". Aionkin ottaa käyttöön termin "Suomen puhdas" tai "Suomi-puhdas", mikä tarkoittaa niin puhdasta, että Kathmandussa asuva tarvitsee aurinkolasit ollakseen häikäistymättä tästä puhtaudesta.

Toinen kevennys: tänä aamuna Dilu valitteli olevansa vähän flunssainen. Minä sitten jossakin vaiheessa päivää ajattelin olla kohtelias ja kysyä, onko hän kovin väsynyt. Dilu ei oikein vastannut minulle mitään. Vasta myöhemmin illalla tajusin, että en suinkaan ollut tiedustellut hänen vointiaan tai väsymystään, vaan olin kysynyt häneltä, onko hän kovin nälkäinen. Heh!

Iloista Pääsiäistä!