Jäähyväiset

Pelätty päivä koitti tänään. Viime yönä valvoimme äitiemme kanssa ja jossakin vaiheessa mietimme, että jos lukisimme tällaisesta kohtauksesta kirjasta, miten se mahtaisi olla kirjoitettu. "Hiljaisuus, jolloin kaikki asiat oli sanottu, mutta kuitenkin olisi ollut vielä niin paljon sanottavaa." "Mielessä ajatus siitä, olemmeko osanneet nauttia tästä ajasta, olemmeko eläneet joka hetkessä, olemmeko halanneet toisiamme tarpeeksi, ehkä vuodeksi, jopa kahdeksi eteenpäin?"

Olen surullinen. Ikävä on äärettömän kova - en ole koskaan ennen kokenut näin kovaa ikävää! Miten kauheaa on jäädä, kun toiset lähtevät. Tulla takaisin kotiin, jossa juuri äsken oltiin yhdessä, nähdä keskenjääneet leikit, huomata äidin Siirin kanssa ostamat kukat, muistaa, miten vielä eilen illalla he istuivat tässä vieressämme... Nyt välimatka on suunnaton. Ikävä tulee vastaan jokaisen nurkan takana.

Ehkä minusta ei ole tähän; en kestä jäähyväisiä, en jatkuvaa eroa rakkaista ihmisistä. En kestä nähdä lasteni ikävää. Erityisesti Mintulle tämä päivä on ollut todella raskas.

Tietenkään tämä ei ole oikea päivä pohtia tulevaa. Tänään kaikki tuntuu surkealta, ja vain surkealta. Ihana veljeni muistutti minua siitä, että pahempaa kuitenkin olisi, jos erot eivät tuntuisi miltään. Ja tietoisuus yhteenkuuluvuudesta on parasta. Niin se on.

Olemme todella kiitollisia täällä vietetystä yhteisestä ajasta mummin ja mamman kanssa. Saimme varmasti kaikki kokea jotakin erityisen uutta ja ainutlaatuista.

Kaikki sujui kovin hyvin. Kaikki pysyimme terveinäkin! Mummin ja mamman kanssa kiersimme monissa paikoissa, mutta elimme myös arkeamme. He olivat korvaamaton apu arjen alkamisessa täällä. Meitä vähän jännittää, miten saamme arkiaamut sujumaan taas ensi viikolla ilman heidän apuaan. Minttu ja Santtu olisi saatava kouluun klo 8:15, lounaat ja välipalat, liikuntavarusteet, kirjastokassit ja reput mukanaan. Pyörämatka british schoolille on jo haaste sinänsä. Siirin "kouluaamut" ja kotiaamut tuovat oman haasteensa (erityisesti henkisen). Ja kun pääsen töihin - tulen varmasti alkuun miettimään vain sitä, miten mummi ja mamma usein tulivat Siirin kanssa toimistolle juomaan kanssani kahvit ja vaihtamaan sen hetken kuulumiset.

Omasta äidistäni löysin myös uuden, erilaisen puolen, jota ennen en ollut niin selvästi nähnyt. Hän on todellinen seikkailija, joka ei koskaan sano, että "ehkä pitäisi jo mennä kotiin" eikä pelkää uusien polkujen kokeilemista! Hän ei pelkää arvaamatta eteen tulevia tilanteita, eikä ihmisten kohtaamista. Hän on aina rauhallinen. Lisäksi hän osaa nauraa kaikille tilanteille, joissa minä jo revin hiuksia päästäni. Olen hänestä entistäkin ylpeämpi.

Mammakin pärjäsi todella hienosti, vaikka hänelle kaikki oli vielä eri tavalla uutta ja outoa. Hän sai ääneen ihmetellä kaikkea ja uskon, että kaikessa viimeisen kuukauden aikana koetussa riittää hänellä miettimistä loppuvuodeksi eteenpäin. Mamma jaksaa aina leikkiä lastemme kanssa, mikä on mahtavaa.

Dilu ja Krishna antoivat eilen äideillemme lahjoja. Dilu varsinkin eli tiiviisti mukanamme koko tämän kuukauden ajan ja hän tuntuu minulle entistäkin läheisemmältä. Kuten häntä nykyään tapaan esitellä; hän ei ole vain haamro kam garne didi (meidän työtätekevä isosisko), vaan minun oikea nepali-isosiskoni!

Tällekin jäähyväisten täyttämälle päivälle ihanat täällä asuvat ystävämme jo suunnittelivat yhteistä ohjelmaa, "tukeaksemme meitä surussamme", heh. Näistä ohjelmista ikävä taas hetkeksi unohtuu.

Loppuun sellainenkin mukava uutinen, että Lähetysseuran uusi maajohtaja Ben vaimonsa Mian kanssa saapui torstaina Nepaliin ja saimme heidät heti eilen luoksemme daalbahtille. Oli hyvä ja onnellinen ilta. Heidän tulonsa on sekä työmme että muutenkin täällä olomme kannalta suuri kiitosaihe. Ben ja Mia ovat asuneet Nepalissa kymmenisen vuotta 80-luvulla, joten maa ja kieli on heille tuttu.

Loppujen lopuksi - tästä on ihan hyvä jatkaa arkea täällä. Ja mikä parasta, siskoni perheineen on tulossa luoksemme jo kahdeksan viikon päästä! Kyllä me siihen asti jaksamme! And who's going to be next?!

Dilu ja apujoukot momoja valmistamassa.

"Riisipeltolenkki", mun suosikki lyhyen matkan päässä meiltä.

Siiri haluaa pitää kissapipoa helteelläkin...

Mummin mutakakun taikinasta kilpaillaan. (Mummi ja mamma saivat muuten taas todeta, että Nepalissa leipominenkin on yllätyksiä täynnä. Tälle mutakakulle esim kävi niin, että sähköt menivät juuri, kun se saatiin uuniin.)

Santtu & Ben

Hatista on tullut jo iso! Mutta aika kouluttamaton riiviö se kyllä on.

Mummi ja Siiri kävivät käsityökaupassa.

Lounas juuri ennen lentokentälle lähtöä. Kippis Nepalille!