Kaksi tapaa

Blogiamme on kehuttu rehellisyydestä. Kiitos näistä kehuista! Rehellisiä olemme yrittäneetkin olla. Mietin eilen aamulla tätä rehellisyysasiaa. Rehellisyys ja yksityiskohtainen kertominen ovat kuitenkin eri asioita. Helpostihan tänne tulee kirjoitettua asioista hyvin yleisellä tasolla ja siten, että te lukijat ette kyllästyisi. Mietin eilistä päivää, tai oikeastaan vain eilistä aamua. Ja nyt ”rehellisyyden nimessä” kerron tästä aamusta kaksi eri tarinaa, molemmat ovat täysin totta ja rehellisiä, mutta no, hmm, hieman erilaisia. Jos kuitenkin olette unohtaneet – tavallista (pikku)lapsiperheen arkea elämme täällä!

(Nämä tekstit olen kirjoittanut eilen.)

Normaali tapa:

Kävimme tänään Kathmandun tietääkseni ainoassa sisäleikkipuistossa, Bal Sansarissa. Emme olleet aiemmin siellä käyneet ja ajattelimme tänään tehdä jotakin erityisen kivaa lasten kannalta. Bal Sansar sijaitsee Kathmandun ehkä länsimaisimmassa (hienoimmassa) ostoskeskuksessa ja muistuttaa suomalaista Hop Loppia. Tietenkään se ei ole yhtä iso, eivätkä liukumäet ole yhtä pitkiä, mutta kaikinpuolin kiva se kuitenkin on. Olimme liikkeellä vain oman perheen kesken. Lapset touhusivat ja nauttivat ja minä puolestani istuin pallomeren laidalla kuvitellen olevani Silja Europalla (niisk). Minttu tykkäsi erityisesti seinäkiipeilystä (kummitätiinsä tullut), Santtu kaikista peleistä (niin koripallosta kuin maksullisista pallonheittopeleistä) ja Siiri possujunaa muistuttavista junista ja liukumäistä. Oli kivaa.
Normaaleja kuvia:

 

Yksityiskohtainen tapa:

Lauantaiaamu, tällä viikolla ainoa vapaapäivämme. Meillä ei ollut lauantaille mitään suunnitelmia. Olimme saaneet kutsun picnic-tyylisille jazz-festareille Gokarnaan, mutta päätimme jättää pippalot väliin ja tehdä lasten kannalta jotakin hauskaa, ja myös olla vain kotona. Lapset heräsivät jo puoli seitsemältä. Oi miksi lapset heräävät viikonloppuaamuisin aiemmin kuin arkiaamuisin? Kumpikin Heikin kanssa yritimme jatkaa pötköttämistä. Minttu, Santtu ja Siiri keksivätkin hauskan yhteisen leikin. ”Ihana kun lapset leikkivät yhdessä ilman riitelyä”, mietin ja ummistin silmäni. Kohta Minttu tuli huolissaan huoneeseen: ”Me tarvittaisiin pyyhkeitä... Oikeastaan aika paljon ja ehkä vähän apuakin.” Noniin, se siitä, mitähän lapset ovat keksineet, mietin ja kömmin ylös. Olin vähän harmissani, että ”aina mä joudun nousemaan ja Heikki vaan jää tuhisemaan”. Keskikerroksen lattia oli täynnä vettä. Lapset olivat päättäneet pestä pehmoleluja ja vesi oli vähän levinnyt. Alan kuivata lattiaa ja patistan lapset ulos märkien pehmojensa kanssa. (Tosiaan, vaikka yöt ovat viileitä, alkaa aurinko lämmittää kuumasti jo seitsemän jälkeen. Sisällä on siis kylmä ja tekee mieli pukea villavaatteet päälle, mutta kun menee ulos, pärjääkin t-paidalla.) Lapset menevät. Kuulen, kuinka he aloittavat uuden leikin. ”Voi kuinka ihana kun lapset leikkivät yhdessä”, mietin taas. Kohta kuuluu rummutusta. ”Ai, he ovat varmaan rumpaleita, ai kuinka kiva”, mietin. Sitten kuuluu Santun: ”Lyö lujempaa, Siiri!” ja RÄKS. Juoksen alas. Alakerran lasipöytä on rikki. Niin, miksi lapsiperheessä on lasipöytä, hyvä kysymys (talon vanha asukas jätti tänne kaikenlaista tavaraa. Lasipöytä on ollut olohuoneen nurkassa lehtipinoilla päällystettynä). Santtu oli yllyttänyt Siiriä lyömään kapulalla lasipöydän kulmaan. Ei kun taas siivoamaan, Santtu arestiin ja Siiri puhutteluun. Tässä vaiheessa olen jo vähän hiilenä ja käyn sanomassa Heikille, että koko talo on kohta maan tasalla jos hän vain nukkuu! (Näin todella teen, vaikka ihan pöhköähän se on.) ”Äiti, portilla on jotain miehiä!”, tulee Minttu ilmoittamaan. Keskeytän imuroinnin, lähden portille muistaen samalla olevani vielä yöpaidassa. Käyn pukemassa päälle. Menen takaisin portille. Miehet haluavat jakaa jotain lappuja. Olen heille ystävällinen. Jatkan imurointia.
Kuva:

Heikki tuimana. Siiri esittelee kannetonta pöytää. Santtu vetää Minttua tukasta. (Onneksi kuva on lavastettu, vaikkei olekaan kaukana totuudesta.)

Sitten tulee Heikki ja alamme valmistaa yhdessä aamupalaa. Jos yhtä lattialle pudonnutta kananmunaa ja pöydälle kaatunutta maitoa ei lasketa (voi miten ikävöin Suomen maitotölkkejä), niin kaikki sujuu kuin tanssi ja kaikki lapset saavat auttaa ja puuhata. Syömme. Siirikin istuu aamupalapöydässä normaalin minuutin sijaan ihanan pitkään, sillä hän saa ripotella isin voileivän päälle aromisuolaa, mistä on innoissaan. Tiskaan astiat ja lähden vähän siistiytymään. Päätämme lähteä Bal Sansariin, Kathmandun sisäleikkipuistoon. Kun olen portaissa, Siiri huutaa ulkoa, että ”Hatin kakka, äiti tuu kattomaan!”. En menekään siistiytymään. Ulkona Minttu ja Santtu täyttävät vesi-ilmapalloja. Siiri on löytänyt Hatin kakan ja haluaa, että se siivotaan (en halua hänen siivoavan sitä yksin). Siivoamme sen yhdessä. Sitten on taas joku portilla: roskienkerääjä. Viemme hänelle roskat ja tyhjät lasipullot, joista hän ilahtuu kovin. Muistan, että laitoin aamulla pesukoneen päälle. Haen pyykit, kiipeän katolle, ripustan pyykit kuivuamaan, katselen lumihuippujen täyttämää horisonttia ja ajattelen, että onpa elämä mukavaa. Kohta kuulen, kun Siiri huutaa. Riita Santun kanssa. Heikki puuttuu tilanteeseen, siispä minun ei tarvitse. Menen siistiytymään. Huudan Heikille, että hän laittaisi laukun valmiiksi. Heikki harjaa lasten hampaita ja hiuksia, eikä nyt ehdi. Siiri kiipeää yläkertaan, haluaa syliin, koska on kurjalla mielellä riidasta johtuen. Paitakin on ehtinyt kastua, se täytyy vaihtaa. Ihmeellisesti kohta kuitenkin istumme autossa – ainiin tässä välissä joku ehti taas käydä portilla ja kysyä, tunnemmeko miestä nimeltä se ja se. Valitettavasti emme tunne. Lähdemme Bal Sansariin. Ostoskeskus on täynnä porukkaa, onhan paikallinen vapaapäivä. Ajamme auton alimpaan kerrokseen maan alle. Maanjäristysanturini heräävät taas valmiustilaan ja minua alkaa ahdistaa maan alla oleminen. Ripeästi ylös. Siiri tykkää liukuportaista, mutta täälläkin, maan parhaassa ostoskeskuksessa, on kaikenlaisia odottamattomia vaaranpaikkoja, kuten vaikka liukuportaiden päässä kaiteeton kohta, josta on suora pudotus alas. ”Aina saa olla huolissaan ja valppaana”, mietin. Kello on puoli 11 kun ostamme 2 tunnin leikkiaikaan oikeuttavat liput sisälle. Bal Sansar on kiva.

Normaaleja kuvia:

Eiliseen päivään mahtui vielä mm virtuaalivierailu (tää on niin hyvä termi!) synttärikutsuilla Suomessa. Siiri nautti kun sai esitellä temppuja skypen kautta, mutta Minttua suretti. "Mieluummin olisin skypen tuolla, kuin tällä puolella", hän totesi...
Sitten kävin Siirin vaatekaapin läpi ja keräsin kaikki pienet vaatteet kokoon. Tänään annoin ne Dilulle, joka otti vaatteet ilahtuneena vastaan ja jakaa ne kirkkonsa kautta nepalilapsille. Sinne meni mm. Katrin aikoinaan Mintulle ostama 80-senttinen muumi-huppari ja -housut! Niisk. Mutta saavat varmasti uuden hyvän kodin!