Alkuun uutinen: Heikillä todettin lavantauti. Hänellä oli varmasti nekin mahabakteerit ja loiset, joihin viime viikolla sai lääkkeet. Kuume ei kuitenkaan laskenut ja tänään klinikalla sitten todettiin lavantauti. Antibiootit on aloitettu ja Heikin yleisvointi sinänsä ihan hyvä. Kiitos muistamisesta!
Näkymiä katoltamme:
Hetki nro 1
Automatka Kathmandun pohjoispuolelle lastenkotiin. Autossa minä ja viisi nepalia: kuljettaja, kaksi miestä vammaisjärjestöstämme ja kaksi naista; Laxmi ja Mandira. Ihmiset puhuvat nepalia. Aluksi kuuntelen ja keskustelen mukana, mutta kohta en jaksa. Alan tuijottaa ikkunasta ulos. Kathmandun maisema on mielenkiintoinen. Aina löytyy uutta, jotakin sellaista, mitä ei ole ennen huomannut. Ja tietysti ihmiset: joku pitää kengänkiillotuskojua pienessä hiekkakuopassa kadun varressa, joku myy hedelmiä, joku kiiruhtaa jonnekin, naiset istuvat kyykyssä kadun varressa, keskellä pölyä. Koululaisia koulupuvuissaan.
Olen ilmoittanut ostavani hedelmiä lastenkotiin. Kuljettaja pysähtyy hedelmäkojun luokse. Laxmi ja Mandira haluavat tulla mukaani ostoksille ja siitä se taas alkaa: kaupankäynti. Tiedän, että minun on oikeastaan parempi olla puuttumatta tähän. Kyseessä on kuin jokin rituaali. Näin ostokset hoidetaan täällä. Suomessa painaisin nappulaa hedelmävaa'alla ja asiani olisi sillä selvä. Nyt Mandira ja Laxmi hypistelevät lähes joka ainoaa kojun hedelmää, banaanejakin puristelevat tietääkseen, ovatko ne kypsiä vai raakoja. Myyjä hymyilee, puhua pälpättää, tuo laatikoista lisää banaaneja näytille. "Ei, nämä eivät ole hyviä", tuumailee Laxmi maistaessaan yhtä banaania "Maistan noita toisia." Sillä välin Mandira silittelee omenoita, punnitsee mandariineja, kysyy myyjältä henkilökohtaisia kysymyksiä. Naiset puhuvat, nauravat, säntäilevät sinne tänne pienessä kojussa - ostavat hedelmiä. Minä seison kädet puuskassa, katselen heitä. Lyön pääni katossa roikkuviin banaaniterttuihin aina kun kumarrun sanoakseni jotakin. En tiedä nauraako vai kiukustuako. Kello käy. Voitaisiin mennä sinne lastenkotiinkin. Minun tehtäväni on lähinnä ilmoittaa, mitä ostetaan ja kuinka paljon. Kun lopulta kaupankäynti on suoritettu loppuun, on aikani astua näyttämölle ja maksaa. Hymyilen, sanon myyjälle pari sanaa osoittaakseni, että olen suunnilleen ymmärtänyt heidän keskustelunsa, olen mukana tässä hommassa. Todellisuudessa kaipaan S-marketia, hedelmävaakoja ja kaupan kassoja, joille ei tarvitse puhua mitään.
Lapset ovat tässä jo hedelmänsä syöneet:
Tämä kuva on toisesta lastenkodistamme, jossa pidimme ohjelmaa Tampereelta tulleen seurakuntaryhmän kanssa:
Kathmandua:
Hetki nro 2
Olen ystäväni Jeanninen kanssa jazz-baarissa Kathmandun puolella. Tämä on harvinainen hetki, olemme päättäneet vaihtaa vapaalle ja tutustua kaupungin baareihin - siis yhteen. Nyt ei keskusteltaisi vakavia mistään edessä olevista lakoista tai maanjäristyksistä tai siitä, kuka taas seuraavaksi muuttaa pois. Länsimaisten yhteisöjä on täällä muutamia, tämä meidän omamme on kuitenkin sen verran pieni, että uutinen seuraavasta poismuuttajasta saa aina kaikki apealle tuulelle.
Musiikki on hyvää. Itse en ole kovin paljoa jazzia kuunnellut, mutta vanhemmiten tiedän, että se mikä kuulostaa minusta hyvältä, on hyvää musiikkia, eikä sitä välttämättä tarvitse voida sen enempää perustella. Tosin muutkin kehuvat musiikkia. Saksofoni on tietysti suosikkini. Kohta pöytäämme liittyy saksalainen tyttö nepalilaisen poikaystävän kanssa. Kun alkuun on puhuttu niitä näitä, haluaa kaksi kuukautta sitten maahan muuttanut tyttö kuulla meidän mielipiteemme, miksei Nepalissa oikein mikään toimi ja miten hän voisi löytää töitä. Hän on päättänyt asua Nepalissa, jos ei lopun elämää, niin melkein.
Aloitamme. Miksei hallitus tee mitään... Mitä nämä yleislakot vaikuttavat jokapäiväiseen elämään, mitä jos tulee hätätilanne, eikä voi soittaa ambulanssia... Tosin ei ambulanssit pääse täällä muutenkaan kulkemaan... Kansainvälisiin järjestöihin on paikan päällä vaikea päästä töihin ja nepalijärjestöissä on työskentelykulttuuri palkkaa myöten aivan toinen... Onko hän tietoinen, miten vaikeaa tänne on saada työviisumia...
Jossakin vaiheessa tajuamme molemmat, että kohta olemme nujertaneet toisen unelmat. Yritämme paikata tilannetta. Listaamme vuorotellen Nepalissa asumisen hyviä puolia ja tuleepa vuoret ja luonto ja kaikki sen sellainen siinä mainituiksi. Silti keskustelu jää vaivaamaan. Kun tyttö tekee lähtöä, taputan häntä vielä ystävällisesti olalle sanoen, että hän löytää varmasti hyvän työpaikan.
Hetki nro 3
Heikki makaa viidettä päivää kuumeessa. On lauantai. En viitsi lähteä lasten kanssa minnekään levottomuuksien takia, vaikka en niin uskokaan, että pommeja juuri meidän reitillemme osuisi. Silti. Parempi olla varovainen. En viitsi pyytää ketään meille Heikin sairastelun takia. Päätämme leipoa joulupipareita. Joulunaikahan alkaa ihan kohta! Saamme ainekset kuta kuinkin kasaan. Santtu meinaa taikinaa vatkatessaan kerran sen jo kaataa lattialle. "Huh etten kaatanut tätä lattialle. Ei meinaan olis enää voita, kananmunia, siirappia, sokeria... Uuteen taikinaan." hän totesi. Hetken päästä lapset leipovat innoissaan. "Mä rakastan pipareiden leipomista", sanoo Minttu. Laitamme joululaulut soimaan. Se on minulle vähän liikaa. Nyyhkytän itsekseni keittössä piparipeltejä pikku uuniimme vaihtaessani. Minulla on ikävä vähän kaikkia. Äitiä, mammaa, jonka kanssa aina olen tehnyt jouluvalmisteluja, lasten serkkuja, ystäviä, lunta, joulua, viime vuoden Nepalin-joulua ystävineen. Onneksi pienet leipurit pitävät vipinästä huolta. Ihmeen kaupalla sähkötkin pysyvät koko ajan. Saimme nipin napin kaikki piparit vielä koristeltuakin ennenkuin lähdimme pieneen suomenkieliseen ehtoollisjumalanpalvelukseen. Teki hyvää.
Hetki nro 4
En ole lukujen ystävä samalla tavalla kuin kirjainten. En ole koskaan opinnut hallitsemaan numeroita ja lukuja niin, että ne voisivat olla ystäviäni. Lapset ovat kuitenkin lukujen ystäviä luonnostaan. Viime aikoina meitä on ilahduttanut syntymävuodet ja se, miten sama numero toistuu tiettyjen ihmisten i'issä. Näin: sinä vuonna kun Siiri on 4, Lotta on 14, minä 34, mummi ja mamma 64. Kun Minttu on 8, on Jenni 38. Santulle emme meinanneet keksiä ikäpareja (paitsi nyt tätä kirjoittaessani keksin niitä lisää), kunnes hoksasimme: kun Santtu on 6, on isovaari 96! Aika komeaa!
...Josta tulee mieleen vielä se, että Nepalissa ei hävetä omia lukuja, ei ikiä tai painoja. Tapahtui tässä eräänä aamuna Mirkun ja Laten vielä täällä ollessa, että punnitsin muhkeaa kivihuhmaretta, jonka ystävämme aikoivat pakata rinkkaansa mukaan Suomeen vietäväksi. Punnitsin ensin itseni, sitten uudelleen huhmareen kanssa. Dilusta tämä oli hauskaa. Hän tuli ihailemaan lukemiani, astui sitten itsekin vaa'alle ja pyysi Deborahia ja Mirkkua tekemään samoin. Kohta hän huusi Mintulle, Santulle ja Siirille, että nyt kaikki punnitukseen, ja niin hän punnitsi meidät kaikki ja yhdessä toistelimme itse kunkin lukemia. Olipas hauskaa.
Mansikka-aika on alkanut:
Dilu leipoi karjalanpiirakoita:
Ehdimme kyllä juhlia isänpäivääkin. Leivoimme lasten kanssa Heikille tietysti kinuskikakun:
Minttu on tosi innostunut Tintistä. Koulussakin he ovat sitä katsoneet. Musta on jotenkin hauskaa, että Minttu tykkää Tintistä, joka minusta taas lapsena oli liian seikkailuhenkinen.
Tulipa pitkä postaus!
Näkymiä katoltamme:
Hetki nro 1
Automatka Kathmandun pohjoispuolelle lastenkotiin. Autossa minä ja viisi nepalia: kuljettaja, kaksi miestä vammaisjärjestöstämme ja kaksi naista; Laxmi ja Mandira. Ihmiset puhuvat nepalia. Aluksi kuuntelen ja keskustelen mukana, mutta kohta en jaksa. Alan tuijottaa ikkunasta ulos. Kathmandun maisema on mielenkiintoinen. Aina löytyy uutta, jotakin sellaista, mitä ei ole ennen huomannut. Ja tietysti ihmiset: joku pitää kengänkiillotuskojua pienessä hiekkakuopassa kadun varressa, joku myy hedelmiä, joku kiiruhtaa jonnekin, naiset istuvat kyykyssä kadun varressa, keskellä pölyä. Koululaisia koulupuvuissaan.
Olen ilmoittanut ostavani hedelmiä lastenkotiin. Kuljettaja pysähtyy hedelmäkojun luokse. Laxmi ja Mandira haluavat tulla mukaani ostoksille ja siitä se taas alkaa: kaupankäynti. Tiedän, että minun on oikeastaan parempi olla puuttumatta tähän. Kyseessä on kuin jokin rituaali. Näin ostokset hoidetaan täällä. Suomessa painaisin nappulaa hedelmävaa'alla ja asiani olisi sillä selvä. Nyt Mandira ja Laxmi hypistelevät lähes joka ainoaa kojun hedelmää, banaanejakin puristelevat tietääkseen, ovatko ne kypsiä vai raakoja. Myyjä hymyilee, puhua pälpättää, tuo laatikoista lisää banaaneja näytille. "Ei, nämä eivät ole hyviä", tuumailee Laxmi maistaessaan yhtä banaania "Maistan noita toisia." Sillä välin Mandira silittelee omenoita, punnitsee mandariineja, kysyy myyjältä henkilökohtaisia kysymyksiä. Naiset puhuvat, nauravat, säntäilevät sinne tänne pienessä kojussa - ostavat hedelmiä. Minä seison kädet puuskassa, katselen heitä. Lyön pääni katossa roikkuviin banaaniterttuihin aina kun kumarrun sanoakseni jotakin. En tiedä nauraako vai kiukustuako. Kello käy. Voitaisiin mennä sinne lastenkotiinkin. Minun tehtäväni on lähinnä ilmoittaa, mitä ostetaan ja kuinka paljon. Kun lopulta kaupankäynti on suoritettu loppuun, on aikani astua näyttämölle ja maksaa. Hymyilen, sanon myyjälle pari sanaa osoittaakseni, että olen suunnilleen ymmärtänyt heidän keskustelunsa, olen mukana tässä hommassa. Todellisuudessa kaipaan S-marketia, hedelmävaakoja ja kaupan kassoja, joille ei tarvitse puhua mitään.
Lapset ovat tässä jo hedelmänsä syöneet:
Tämä kuva on toisesta lastenkodistamme, jossa pidimme ohjelmaa Tampereelta tulleen seurakuntaryhmän kanssa:
Kathmandua:
Hetki nro 2
Olen ystäväni Jeanninen kanssa jazz-baarissa Kathmandun puolella. Tämä on harvinainen hetki, olemme päättäneet vaihtaa vapaalle ja tutustua kaupungin baareihin - siis yhteen. Nyt ei keskusteltaisi vakavia mistään edessä olevista lakoista tai maanjäristyksistä tai siitä, kuka taas seuraavaksi muuttaa pois. Länsimaisten yhteisöjä on täällä muutamia, tämä meidän omamme on kuitenkin sen verran pieni, että uutinen seuraavasta poismuuttajasta saa aina kaikki apealle tuulelle.
Musiikki on hyvää. Itse en ole kovin paljoa jazzia kuunnellut, mutta vanhemmiten tiedän, että se mikä kuulostaa minusta hyvältä, on hyvää musiikkia, eikä sitä välttämättä tarvitse voida sen enempää perustella. Tosin muutkin kehuvat musiikkia. Saksofoni on tietysti suosikkini. Kohta pöytäämme liittyy saksalainen tyttö nepalilaisen poikaystävän kanssa. Kun alkuun on puhuttu niitä näitä, haluaa kaksi kuukautta sitten maahan muuttanut tyttö kuulla meidän mielipiteemme, miksei Nepalissa oikein mikään toimi ja miten hän voisi löytää töitä. Hän on päättänyt asua Nepalissa, jos ei lopun elämää, niin melkein.
Aloitamme. Miksei hallitus tee mitään... Mitä nämä yleislakot vaikuttavat jokapäiväiseen elämään, mitä jos tulee hätätilanne, eikä voi soittaa ambulanssia... Tosin ei ambulanssit pääse täällä muutenkaan kulkemaan... Kansainvälisiin järjestöihin on paikan päällä vaikea päästä töihin ja nepalijärjestöissä on työskentelykulttuuri palkkaa myöten aivan toinen... Onko hän tietoinen, miten vaikeaa tänne on saada työviisumia...
Jossakin vaiheessa tajuamme molemmat, että kohta olemme nujertaneet toisen unelmat. Yritämme paikata tilannetta. Listaamme vuorotellen Nepalissa asumisen hyviä puolia ja tuleepa vuoret ja luonto ja kaikki sen sellainen siinä mainituiksi. Silti keskustelu jää vaivaamaan. Kun tyttö tekee lähtöä, taputan häntä vielä ystävällisesti olalle sanoen, että hän löytää varmasti hyvän työpaikan.
Hetki nro 3
Heikki makaa viidettä päivää kuumeessa. On lauantai. En viitsi lähteä lasten kanssa minnekään levottomuuksien takia, vaikka en niin uskokaan, että pommeja juuri meidän reitillemme osuisi. Silti. Parempi olla varovainen. En viitsi pyytää ketään meille Heikin sairastelun takia. Päätämme leipoa joulupipareita. Joulunaikahan alkaa ihan kohta! Saamme ainekset kuta kuinkin kasaan. Santtu meinaa taikinaa vatkatessaan kerran sen jo kaataa lattialle. "Huh etten kaatanut tätä lattialle. Ei meinaan olis enää voita, kananmunia, siirappia, sokeria... Uuteen taikinaan." hän totesi. Hetken päästä lapset leipovat innoissaan. "Mä rakastan pipareiden leipomista", sanoo Minttu. Laitamme joululaulut soimaan. Se on minulle vähän liikaa. Nyyhkytän itsekseni keittössä piparipeltejä pikku uuniimme vaihtaessani. Minulla on ikävä vähän kaikkia. Äitiä, mammaa, jonka kanssa aina olen tehnyt jouluvalmisteluja, lasten serkkuja, ystäviä, lunta, joulua, viime vuoden Nepalin-joulua ystävineen. Onneksi pienet leipurit pitävät vipinästä huolta. Ihmeen kaupalla sähkötkin pysyvät koko ajan. Saimme nipin napin kaikki piparit vielä koristeltuakin ennenkuin lähdimme pieneen suomenkieliseen ehtoollisjumalanpalvelukseen. Teki hyvää.
Hetki nro 4
En ole lukujen ystävä samalla tavalla kuin kirjainten. En ole koskaan opinnut hallitsemaan numeroita ja lukuja niin, että ne voisivat olla ystäviäni. Lapset ovat kuitenkin lukujen ystäviä luonnostaan. Viime aikoina meitä on ilahduttanut syntymävuodet ja se, miten sama numero toistuu tiettyjen ihmisten i'issä. Näin: sinä vuonna kun Siiri on 4, Lotta on 14, minä 34, mummi ja mamma 64. Kun Minttu on 8, on Jenni 38. Santulle emme meinanneet keksiä ikäpareja (paitsi nyt tätä kirjoittaessani keksin niitä lisää), kunnes hoksasimme: kun Santtu on 6, on isovaari 96! Aika komeaa!
...Josta tulee mieleen vielä se, että Nepalissa ei hävetä omia lukuja, ei ikiä tai painoja. Tapahtui tässä eräänä aamuna Mirkun ja Laten vielä täällä ollessa, että punnitsin muhkeaa kivihuhmaretta, jonka ystävämme aikoivat pakata rinkkaansa mukaan Suomeen vietäväksi. Punnitsin ensin itseni, sitten uudelleen huhmareen kanssa. Dilusta tämä oli hauskaa. Hän tuli ihailemaan lukemiani, astui sitten itsekin vaa'alle ja pyysi Deborahia ja Mirkkua tekemään samoin. Kohta hän huusi Mintulle, Santulle ja Siirille, että nyt kaikki punnitukseen, ja niin hän punnitsi meidät kaikki ja yhdessä toistelimme itse kunkin lukemia. Olipas hauskaa.
Mansikka-aika on alkanut:
 |
| Tässä muuten näkyy brittikoulun liikuntapuvut tyttöjen päällä. |
Ehdimme kyllä juhlia isänpäivääkin. Leivoimme lasten kanssa Heikille tietysti kinuskikakun:
Minttu on tosi innostunut Tintistä. Koulussakin he ovat sitä katsoneet. Musta on jotenkin hauskaa, että Minttu tykkää Tintistä, joka minusta taas lapsena oli liian seikkailuhenkinen.
Tulipa pitkä postaus!
Anni, on aivan mielettömän ihanaa lukea tekstejänne täältä blogista! Oli kiva nähdä tutunnäköisiä lapsia ylemmässä kuvassa lastenkodin lapsista...:) Itse kamppailen täällä omien vaikeuksien kanssa ja siksi tuntuu, että osaan samaistua tilanteeseenne, vaikka paikat ja tapahtumat kovin erilaisia ovatkin. Olkaa siunattuja siellä koko perhe!
VastaaPoista-Petra
Voi kiitos Petra. Onpa ihanaa, jos nämä tekstit voivat tuoda jotakin iloa tai yhteydentunnetta sinne asti. <3 Loppujen lopuksi me ihmiset ollaan niin samanlaisia, samoja asioita kaipaavia, vaikka olosuhteet voivat olla todella erilaiset. Voimia sulle, mitä kaikkea käytkään läpi. Uskon siihen, että meille annetaan joka päivälle voimia tarpeen mukaan. Ja joskus täytyy vain luottaa, vaikkei tiedä, mikä mutkan takana odottaa. Kaikkea hyvää teille!
PoistaIhana kuulla jouluvalmisteluistanne! Itsekin huomasin, että täällä Suomen harmaassa syksyssä kaipaa jouluvaloja (pari valotähteä on roikkunut ikkunoissa jo pidemmän aikaa...) piristämään. Kuulostaa hienolta, että saitte viettää yhdessä piparipäivän, se on arvokasta laatuaikaa arjen tohinoiden keskellä!!!
VastaaPoistaVähän on ikävä upeita vuorimaisemia ja talvimansikoita, mutta muuten olemme viihtyneet Suomessa - tämän harmaudenkin keskellä. Täytyy sanoa, että minäkin nautin nappulan painamisesta S-marketin kassalla enemmän kuin torielämästä Lalitpurissa. Ostimme muuten Nepalia muistellen papaijan muutama päivä sitten. Ei se ollut niin makeaa kuin entisessä kotimaassa ja oli viisi kertaa kalliimpikin!!!
Heikille paljon paranemisterveisiä, Mintulle suloisia Tintti- ja kantelehetkiä (minäkin olen aina tykännyt Tintistä! Jouluna Minttu varmaan osaa säestää muutaman laulun vuoden takaisesta muistista:), Santulle velmuiluintoa, Siirille mukavia nukkevauvojen hoitohetkiä. Ja Anni, sinulle valoa, iloa, jaksamista, arjen pienistä hetkistä nauttimista!!! Kuulosti ihanalta, että pääsit välillä jazzkonserttiin irrottautumaan (???) arjesta. Muista varastaa itsellesi näitä hengähdyshetkiä aina silloin tällöin!
Aurinkoista syksyä, valloittavia vuorinäkymiä ja mainioita metsävaelluksia!
Kiitos Arja ja kivaa kuulla teistä! Hienoa, että nautitte taas Suomessa olosta. Mä luulen itse olevani vähän sitä tyyppiä, että täällä ollessa kaipaan vähän Suomeen ja Suomessa varmasti tuun kaipaamaan takas tänne. Hmmh, siksi yritän joka päivä opetella tässä hetkessä elämistä. Joo, joulunaika on niin parasta. Oon tässä miettinyt, koska otan esille teiltä saadun kuusen... Lapset varmaan pakahtuu ihastuksesta. Santtu just tänään kysyi, käytetäänkö me viime vuotista kuusta. :)
PoistaHauskaa yhteinen Tintti-innostus! Mä en jotenkin koskaan ole niin tutustunut Tinttiin, enkä Asterixiin. Nyt ne uppoaa Minttuun. Joo, Minttu soittelee kannelta aina silloin tällöin. Hänet valittiin koulun kuoroon soittamaan xylofonia, mistä oon kyllä vähän ylpeä. :) Santtu ja Siiri puolestaan esiintyy joulunäytelmässä, Santtu lähes pääroolissa Uncle Hollyna. Noi TBS:n näytelmät ja joululaulut tuo kyllä aina niin jouluntunnun.
Terkkuja ja voikaa hyvin, nauttikaa Suomesta - vaikka vuoria ei näykään!
Voih kuinka tunteikas teksti! Me kaipaamme kovin viime vuoden joulunodotusta Nepalissa. Kuvissa ollelle lapsille pidimme joulujuhlia viime vuonna. Ja mikä ihana jouluaatto teidän perheenne kanssa viimeksi! Joulupukista pelailuihin:) Nyt on meillä kummallakin tiedossa pitkät työvuorot joulunaikaan. Kiitollisena ollaan täällä Suomessakin ikiomassa (pankin) kodissa vaikkakin uusia seikkailuja odotamme! :)
VastaaPoistaMekin kaivataan teitä, viime joulu oli ihana ja joulupukki tuottaa vieläkin päänvaivaa Santulle (Minttu on yrittänyt vihjailla, että tehän tulitte meille vasta joulupukin jälkeen, mutta Santtu ei usko, että pukki vois olla kukaan muu kuin aito joulupukki. Santulla on muutenkin kova joulupukki-innostus nyt, joka voi johtua siitäkin, että koulussa on paljon puhuttu, miten joulupukki tulee Santun maasta!). Ja lastenkotijuhlat pidetään taas, olisittepa mukana!
VastaaPoistaMutta on ihana osata olla kiitollinen juuri siellä missä on. <3 Toivottavasti meidän polut taas jossakin vaiheessa kohtaa!
Olli tässä hei.
VastaaPoistaHmz.
Empä ole kirjoitellut sinne teille päin lie kertaakaan sen jälkeen kun lähdimme pois. Enkä käytä tässä luokitusta, että olisimme lähteneet Intiaan, tai Suomeen, vaan nimenomaan pois. Musta tuntuu, että me lähdettiin fyysisellä tasolla pois teidän elämistänne sillä saraa, ja se tuntuu kyllä tosi pahalta. Henkisesti tai emotionaalisesti ollaan kyllä aina oltu tutustumisen jälkeen läsnä teidän elämissä - ja se toki kantaa meitä eteenpäin, mutta eihän se oo sama.
Te, perhe Takko, jätitte meihin kovin lähtemättömän hyvän fiiliksen ja mua harmittaa todella, että minä ja sannis ollaan nyt Suomessa omine kuvioimimme. Ja toki, pitää nöyrtyä ja harjoitella myös olemaan kiitollinen siitä missä on paraikaa. Halusin erikseen mainita tässä Mintun, Santun, Siirin. Noin, nyt se on tehty. :P Jos sitä nyt voi noinkin lyhyellä tuntemisella sanoa niin teiän lapset on meille tärkeitä. Mahtavia persoonia kertakaikkiaan!
Aikomuksenamme on katsastaa Helmikuussa mitä paikkoja Äsällässällä on vapaina missäkin mestoissa ulkomailla ja laitetaan hakua menemään. Toki Nepaliin on muodostunut jo niin vahvat tunnesiteet, että on hankala edes ajatella objektiivisesti asiaa lainkaan. Mennään minne mennään.
Niin tahi näin, oli kiva taas lukea blogianne, oli mielenkiintoista tekstiä, hyviä kuvia. Aion sitä myös seurata edelleen.
Turvallista ja rauhallista Joulua Nepaliin. Muistamme teitä jokaista päivittäin rukouksin ja ajatuksin :)
Voih, mitähän mä osaisin tähän nyt sanoa, kyynelsilmin tässä luen... <3
PoistaIhanaa, että me kuljetaan teidän mukana. Samoin te meidän, te myös teitte lähtemättömän vaikutuksen meihin. En ehkä viitsi edes luetella tässä kaikkea, ettei joku tule kateelliseksi! ;) Mutta siis jo se, että osaa huomata lapset (alunperin vieraat) tekee muhun aina vaikutuksen. Ja monista muista asioista puhumattakaan. (No, yksi hauska pieni yksityiskohta: miten keksitte tavan saada lapset nukkumaan silloin meiän poissaollessa! Muistan sen aina katsoessani Mintun huoneen kelloa!)
Voi että kun saatais teidät tänne!! Mutta Heikki tässä jo totesi, että hyvä vaan, jos muutatte jonnekin eksoottiseen paikkaan, niin päästään käymään teidän luona! Tottahan sekin. :)
Kiitos Olli kun ehdit kommentoida, paitsi että nyt mulla tuli taas kovempi ikävä teitä. Täytyypä puhua teistä taas lapsille. Kiitos myös kun muistatte, se kyllä kantaa meitä. Onnellista Joulun aikaa sinne!
Kiitos sanoistasi Olli! Teillä on varmasti paljon annettavaa Lähetysseuralle ja olette kentälle (mille tahansa) mahtava pari! Ja kuten Anni sanoi me kyllä sitten tullaan vastavierailulle :) Rauhallista joulua myös teille ja meidän lapset edelleen muistelee ilolla viime joulun pukkia ja muoria :)
Poista