Banke - Kailali

Minun kenttämatkoihini kuuluu vahvasti ihmisten - lasten, usein vammaisten, ja heidän vanhempiensa - tapaaminen ja heidän kanssaan oleminen. Käyn kouluissa ja toimistoissa, puhun paljon mutta kuuntelen vielä enemmän. Tsekkaan kirjanpitoja ja varmistan rahan perillemenon. Sellaisia ovat kenttämatkani - erilaisia siis kuin Heikin, joka kävelee tuntitolkulla kyliin ja seuraa kehitysyhteistyöhankkeiden toteutumista. Mutta on kenttämatkoissamme paljon samaakin, kuten ihmisten kuunteleminen.

Toukokuun alussa olin lähes viikon matkalla kaukolännessä. En osaa sanoa pätevää selitystä sille, miksi Nepalissa puhutaan lännestä ja kaukolännestä, mutta kuten arvata saattaa, länsi on länsi Kathmandun länsipuolella Keski-Nepalissa ja kaukolänsi on kaukainen länsi lähellä lännen puoleista Intian rajaa. Nepalhan on voimakkaasti itä-länsisuuntainen maa. Etelä-Pohjoissuunnassa maan pituus on vain muutamia satoja kilometrejä.

Matkani oli hyvä. Ihmisten ja kummilastemme ja -nuortemme elämäntarinat ovat usein todella koskettavia, voisin tännekin kirjoittaa niin monen ihmisen tarinan.

Moni asia nepalilaisessa kulttuurissa aiheuttaa minussa edelleen ihmetystä. Yksi suurimmista on - yhä vain - perhekäsitys. Toisaalta nepalit ovat perhekeskeistä sakkia ja pitävät ystäviäänkin perheeseen kuuluvina. Perhe, ystävät ja oma verkosto on kaikki kaikessa. Mutta jostain syystä lapset, ja aivan erityisesti jollakin tavalla "vialliset" lapset jäävät kokonaan tämän ulkopuolelle. On hyvin tavallista, että toisen vanhemman kuollessa leski (miestä ei kai voi sanoa leskeksi, mutta tämä pätee siis sekä naisiin että miehiin) menee uusiin naimisiin ja hylkää lapsensa. Erityisesti pienet. Pienet lapset joutuvat sitten jonkun sukulaisen hoiviin ja hyvin tavallista on, että juuri tällaiset lapset lähetetään lastenkotiin. Valitettavan yleistä on myös näiden sukulaisten hoivissa asuvien pienten lasten kaltoinkohtelu. Monen lapsen papereista olen lukenut lauseen "täti pahoinpidellyt, tuotu yksi-kaksivuotiaana lastenkotiin / asuntolaan". Vammaisten lasten asuntoloiden hoitajat kertovat yleensä, kun kysyn työn ongelmista, lasten vanhempien olevan yksi suurimmista haasteista. Vanhemmat ovat käytännössä hylänneet lapsensa koulun asuntolaan eivätkä ota lasta kotiin edes loma-aikoina. Moni vammainen lapsi kertoo toisaalta itsekin, ettei halua mennä kotiin, vaikka asuntolassakin on loma-aikana kurjaa. Kuulovammaiset joutuvat elämään kotonaan eristyksissä, sillä kotona yleensä kukaan ei osaa viittomakieltä, ja heidät pakotetaan raskaimpiin töihin.

Kaukolännessä on tavallista, että nuoret lähtevät 10-luokan jälkeen etsimään töitä Intiasta. "Kaikki lähtevät Intiaan" minulle sanottiin ja ihmeteltiin minun ihmettelyäni. Työ on usein tehdastyötä, esimerkiksi muovitehtaissa. Eräs kumminuoremme kertoi myös lähteneensä Intiaan työnhakuun. Mutta Intiassa ollessaan hän sai kuulla päässeensä kummioppilaaksi ja voivansa jatkaa opiskelua Nepalissa. Niinpä tämä yksisilmäiseksi koko elämänsä ajan haukuttu poika palasi Nepaliin ja opiskelee nyt alempaa korkeakoulututkintoa kummituen avulla. Eikä häntä enää haukuta.

Tässä työssä hankalasti kohdattavissa oleva asia on tietysti myös se, että ihmiset kärsivät taudeista ja vammoista, jotka olisivat hoidettavissa. Jos olisi rahaa. Ja tietämystä.

Kuulovammaiset kummilapsemme. He opiskelevat kaikki tavallisessa koulussa, mutta saavat opetusta viittomakielellä.

Tässä koulussa koulupäivä kestää aamukuudesta yhteentoista. Sen jälkeen lapset kiiruhtavat kotiin kotitöihin.

Banken kuulovammaisten asuntola

Kohalpurin kaupunki

Ruokalistalla lukee snakes = käärmeitä. Käärmeillä tarkoitettaneen kuitenkin snacks, pikkupurtavia.

Kenttämatkoilla päivät ovat pitkiä. Nytkin lähdimme aina liikkeelle viiden-kuuden maissa aamulla.

East - West Highway. Kuuden aikaan aamulla on moni jo matkalla päivän touhuihin.

Terain aamuaurinko, mielestäni yksi "paras pala Nepalia".

Aamupala

Karnali-joki

Ihastuin Karnaliin. Joella kävi ihana raikas tuuli ja minulle tuli aivan Suomen kesämökit mieleen. Lämpötila matkallamme oli koko ajan 45.

Palaveri koulun henkilökunnan kanssa.

Vammaisia kumminuoriamme + Laxmi.

Nepal on jaettu kolmeen vyöhykkeeseen: tasanko (Terai), kukkulavyöhyke ja vuoret. Terailta näkee, mistä kukkulavyöhyke alkaa.

Palaveri kylässä.

Vammaisia kummilapsiamme. Esimerkiksi kuvan keskellä oleva tyttö kertoi, että hänen tehtävänsä on valmistaa koko viisihenkiselle perheelleen päivällinen koulun jälkeen. Kyläolosuhteissa kaikki on valmistettava alusta alkaen itse eikä kenelläkään ole esim. jääkaappia. Aikamoinen tehtävä.

Äiti allekirjoittamassa kummisopimusta. Peukalonjäljellä, koska on luku- ja kirjoitustaidoton.

Tällä vasikalla oli myös kovasti asiaa. Minun lapsuudenhaaveeni oli päästä maatalon emännäksi. Jokin osa tästä haaveesta elää yhä.

Eikös eläinvauvoista vasikat ole melkein ihanimpia!

Dhangadhi

Ataria

Taas palaveri

Tämä poika ja hänen isänsä tekivät minuun suuren vaikutuksen. Pojalla on kaikenlaisia ongelmia (puheentuottamisessa, syömisessä, lihasten hallinassa ym) mutta hän on aivan luokkansa paras ja antaa tukiopetusta muille. Pojan isä oli ehkä ensimmäinen tapaamani isä - yleensähän äidit tulevat tapaamisiin lasten mukana. Isä oli niin huolehtivainen, rakastava ja ylpeä pojastaan, että minulla oli liikutuksessa pitelemistä. Tehtävämme on tietysti rohkaista ja kannustaa, kertoa heille, että teette juuri oikein, kun koulutatte myös vammaiset lapsenne!

Tästä alkoikin sitten paluumatka. East - West Highway on hauska tie, jolla aina riittää katseltavaa. Vaikka vuoria ei olekaan.

Ghodaghodi-järvi

Ja poika uimassa... roskien seassa.

Pyykkihetki Karnalin varrella.

Intian krokotiili. Näimme myös paljon isosarvisia kauriita, tielle hyppiviä isoja apinoita joilla on valkoinen pää ja musta naama, hienoja lintuja ja jopa käärmeen. (Kyllä Santtua harmitti, ettei hän ollut mukana näkemässä käärmettä!)