Milloin olemme perillä?
Pidän tästä ajatuksesta niin paljon! Olemmeko koskaan perillä ja jos olemme, niin missä? Onko koko elämä perillepääsemistä? Jos toisaalta yrittää vain päästä perille, eikö se vie tarkoituksen pois tästä hetkestä?
Lapsemme eivät yleensä kovin paljoa kysele, koska olemme perillä. Ehkä he matkalaukkulapsina ovat jollakin tasolla tottuneet siihen, että olemme matkalla koko ajan. Minusta se ei ole ollenkaan hassumpi asia.
Nyt olemme kuitenkin taas perillä, kotona Nepalissa. Olemme perillä ja matkalla koko ajan. Jos ajattelee, että elämä on matka - niinkuin se ehkä onkin - on vaikea ajatella, milloin on perillä. Mutta jos perilläolemisen pilkkookin pienempiin osiin, huomaa, että on perillä koko ajan. Matkaa tehdessäänkin on perillä, sillä jokainen etappikin ja koko matka on perilläolemista. Se on rauhoittavaa. Olen perillä juuri nyt!
Olimme lomamatkalla kotimaassaamme Suomessa ja sielläkin olimme koko ajan perillä. Lomamme oli hyvin intensiivinen. Olimme aivan joka päivä rakkaiden ihmistemme kanssa, ja eihän silloin voi olla muualla kuin siellä, missä on tarkoitus olla - perillä.
Kesän aikana koimme jollakin ihmeellisellä tavalla koko ihmisen elämän kirjon. Saimme pitää sylissä ja haistella vauvantuoksuista pienintä kummipoikaamme. Saimme pitää kädestä melkein satavuotiasta (iso)vaariamme, elää hetken hänen arkeaan. Olimme hautajaisissa, rippijuhlissa ja häissä. Olimme pakahtua onnesta ja ylpeydestä - ja toisaalta itkimme surua, tästä maailmasta poislähtemisen surua (ehkä se suru on meillä jäävillä, ei lähtijällä), jonkin vaiheen taaksejättämistä, uuteen heittäytymisen vaikeutta ja riemua. Halasimme rakkaita ihmisiämme - toisia mutkattomamman elämäntilanteen keskellä, toisia mutkallisemman, täynnä suljetun näköisiä ovia olevan elämänvaiheen keskellä.
Istuimme mökkisaunan lauteilla ja kuuntelimme parhaiden ystävysten loppumatonta naurua, yhdessäolon riemua. Uimme järvessä, joka yöllä jo muuttui mustaksi, ja paransimme maailmaa rakkaiden ihmisten kanssa. Poimimme mansikoita, mustikoita ja puolukoita, soudimme aallokossa, söimme jäätelöä, haistelimme meri-ilmaa. Teimme serkkujen kanssa ihmishampurilaisen. Juttelimme, halasimme, nauroimme, itkimme, saimme uusia vaikutteita, imimme suomalaisuutta. Rapsutimme koiraamme. Ihmettelimme, miten kuopuksemme ilmoitti haluavansa mummin luo yökylään ilman äitiä ja isiä, keskimmäinen kummien luokse ilman äitiä ja isiä ja esikoinen parhaan ystävänsä sekä mamman luokse ilman äitiä ja isiä! Hö! Mikä uusi elämänvaihe meillä onkaan edessämme! Olimme ylpeitä kaikista rakkaista ihmisistämme. Miten mahtava joukko!
Noin viikkoa ennen lähtöä aloimme itkeä hyvästijättämisiä. Sitä ennenkin olimme jo joutuneet jättämään hyvästejä - joillekin samalla kertaa kun tapasimme. Viimeisellä viikolla lähteminen alkoi kuitenkin olla taas niin konkreettista, että itku oli herkässä. Me aikuiset voimme ajatella vuoden tai kahden päästä taas tapaavamme - äkkiähän aika kuluu. Mutta lapsille vuosi on pitkä aika.
Lähteminen oli taas todella haikeaa ja surullista. Jäähyväisiin ei varmasti totu koskaan.
Toisaalta oli ihanaa tulla myös takaisin kotiin. Tuntui, että koko perhe jaoimme saman tunteen: viiden viikon serkkujen ja ystävien kanssa kylkikyljessä nukkumisen jälkeen oli kovin surullista lähteä. Miksei maailmaa saatukaan valmiiksi tänä kesänä. Mutta olikin mukavaa olla yhtäkkiä myös takaisin kotona Nepalissa. Kaikki oli tuttua. Dilu odotti meitä lattiasta kattoon hohtavaksi kuuratussa kodissa höyryävän riisikattilan ääressä. Ystävät odottivat tapaamista. Työ odotti tekijäänsä. Kouluunkin oli kiva mennä!
Hyvä olla, täällä ja siellä. Olemme kaikki todella kiitollisia lomasta ja kesästämme Suomessa. Saimme kokea niin suurta rakkautta, että - - voimme olla vain kiitollisia.
ps. Muutamia kesäkuvia tulossa jossakin vaiheessa.
Pidän tästä ajatuksesta niin paljon! Olemmeko koskaan perillä ja jos olemme, niin missä? Onko koko elämä perillepääsemistä? Jos toisaalta yrittää vain päästä perille, eikö se vie tarkoituksen pois tästä hetkestä?
Lapsemme eivät yleensä kovin paljoa kysele, koska olemme perillä. Ehkä he matkalaukkulapsina ovat jollakin tasolla tottuneet siihen, että olemme matkalla koko ajan. Minusta se ei ole ollenkaan hassumpi asia.
Nyt olemme kuitenkin taas perillä, kotona Nepalissa. Olemme perillä ja matkalla koko ajan. Jos ajattelee, että elämä on matka - niinkuin se ehkä onkin - on vaikea ajatella, milloin on perillä. Mutta jos perilläolemisen pilkkookin pienempiin osiin, huomaa, että on perillä koko ajan. Matkaa tehdessäänkin on perillä, sillä jokainen etappikin ja koko matka on perilläolemista. Se on rauhoittavaa. Olen perillä juuri nyt!
Olimme lomamatkalla kotimaassaamme Suomessa ja sielläkin olimme koko ajan perillä. Lomamme oli hyvin intensiivinen. Olimme aivan joka päivä rakkaiden ihmistemme kanssa, ja eihän silloin voi olla muualla kuin siellä, missä on tarkoitus olla - perillä.
Kesän aikana koimme jollakin ihmeellisellä tavalla koko ihmisen elämän kirjon. Saimme pitää sylissä ja haistella vauvantuoksuista pienintä kummipoikaamme. Saimme pitää kädestä melkein satavuotiasta (iso)vaariamme, elää hetken hänen arkeaan. Olimme hautajaisissa, rippijuhlissa ja häissä. Olimme pakahtua onnesta ja ylpeydestä - ja toisaalta itkimme surua, tästä maailmasta poislähtemisen surua (ehkä se suru on meillä jäävillä, ei lähtijällä), jonkin vaiheen taaksejättämistä, uuteen heittäytymisen vaikeutta ja riemua. Halasimme rakkaita ihmisiämme - toisia mutkattomamman elämäntilanteen keskellä, toisia mutkallisemman, täynnä suljetun näköisiä ovia olevan elämänvaiheen keskellä.
Istuimme mökkisaunan lauteilla ja kuuntelimme parhaiden ystävysten loppumatonta naurua, yhdessäolon riemua. Uimme järvessä, joka yöllä jo muuttui mustaksi, ja paransimme maailmaa rakkaiden ihmisten kanssa. Poimimme mansikoita, mustikoita ja puolukoita, soudimme aallokossa, söimme jäätelöä, haistelimme meri-ilmaa. Teimme serkkujen kanssa ihmishampurilaisen. Juttelimme, halasimme, nauroimme, itkimme, saimme uusia vaikutteita, imimme suomalaisuutta. Rapsutimme koiraamme. Ihmettelimme, miten kuopuksemme ilmoitti haluavansa mummin luo yökylään ilman äitiä ja isiä, keskimmäinen kummien luokse ilman äitiä ja isiä ja esikoinen parhaan ystävänsä sekä mamman luokse ilman äitiä ja isiä! Hö! Mikä uusi elämänvaihe meillä onkaan edessämme! Olimme ylpeitä kaikista rakkaista ihmisistämme. Miten mahtava joukko!
Noin viikkoa ennen lähtöä aloimme itkeä hyvästijättämisiä. Sitä ennenkin olimme jo joutuneet jättämään hyvästejä - joillekin samalla kertaa kun tapasimme. Viimeisellä viikolla lähteminen alkoi kuitenkin olla taas niin konkreettista, että itku oli herkässä. Me aikuiset voimme ajatella vuoden tai kahden päästä taas tapaavamme - äkkiähän aika kuluu. Mutta lapsille vuosi on pitkä aika.
Lähteminen oli taas todella haikeaa ja surullista. Jäähyväisiin ei varmasti totu koskaan.
Toisaalta oli ihanaa tulla myös takaisin kotiin. Tuntui, että koko perhe jaoimme saman tunteen: viiden viikon serkkujen ja ystävien kanssa kylkikyljessä nukkumisen jälkeen oli kovin surullista lähteä. Miksei maailmaa saatukaan valmiiksi tänä kesänä. Mutta olikin mukavaa olla yhtäkkiä myös takaisin kotona Nepalissa. Kaikki oli tuttua. Dilu odotti meitä lattiasta kattoon hohtavaksi kuuratussa kodissa höyryävän riisikattilan ääressä. Ystävät odottivat tapaamista. Työ odotti tekijäänsä. Kouluunkin oli kiva mennä!
Hyvä olla, täällä ja siellä. Olemme kaikki todella kiitollisia lomasta ja kesästämme Suomessa. Saimme kokea niin suurta rakkautta, että - - voimme olla vain kiitollisia.
ps. Muutamia kesäkuvia tulossa jossakin vaiheessa.
Ihanasti kirjoitettu! On taitoa nauttia juuri siitä hetkestä jota parhaillaan elää. On hienoa ajatella että elämä on tässä ja tämä hetki on ainutlaatuinen eikä tule ikinä toistumaan. Monta hienoa hetkeä voi vahingossa mennä ohi odotellessa jotakin "parempaa". Onnea, iloa ja terveyttä koko teidän perheelle alkavaan syksyyn <3
VastaaPoista-Salla
On onnellista, että osaa elää tavallista elämää eikä sitku-elämää. Sitten kun sitä ja tätä tulee, tapahtuu, järjestyy, on, tulee jne. jää moni arvokas hetki kokematta. Hyvästijättöihin tuskin koskaan tottuu (tai en minä ainakaan), mutta aina voi olla kiitollinen siitä, että hyvästit voi jättää ja juuri sellaisenkin hetken on saanut jonkun kanssa viettää. Tosin kyynelsilmissä, lähdön tunnelmissa ei todellakaan ole helppoa ajatella niin. Lapsen ei ole helppo ajatella vuotta tai kahta eteenpäin eikä aikuisen ole helppo miettiä, että nämä ehkä ovat viimeiset hyvästit. Iästä riippumatta lähdöt voivat olla vaikeita, sillä päässä pyörii ihan valtavasti eriliaisa ajatuksia. Toisaalta miksi lähtöjen pitäisi olla yhtään helpompia? Eikö itku ja ikävä kerro myöskin välittämisestä. Ja kuitenkin joka kerta lähdön hetkellä minä mietin, että miksi tämä on niin vaikeaa ja miksi ihmeessä minä reagoin niin vahvasti. En minä nyt sentään itkua väännä kauppareisulle lähtiessä, mutta toisinaan pienetkin erossa olot ovat vaikeita. Ihmiset joita tapaa harvoin, iäkkäämpien ihmisten hyvästijättä, omat matkat ja matkalta kotiinpaluut.. .sellaiset eronhetket ovat vaikeita, vaikka pitäisi silloinkin muistaa, että jokainen tapaaminenhan voi olla viimeinen emmekä onneksi tiedä sellaisia asioita etukäteen. "Elämän tarkoitus on päästä Kotiin", silloin olemme perillä, mutta onneksi meillä on sitä ennen elämä elettävänä ja paljon ikimuistoisia välietappeja matkalla.
VastaaPoistaNauttikaa arvokkaasta arjesta kaikkien kommellustenkin keskellä, K
Niin hyvin kuvattu ja kirjoitettu, Anni! Oli niin ihanaa nähdä teitä ja viettää teidän kanssa aikaa. <3 Kova ikävä tuli taas, mutta niin kuin laitoit tuossa tekstissäkin, niin teidän paikka on siellä ja meidän paikka on sitten muualla.
VastaaPoistaPs. B on nyt melkein joka päivä puhunut Simbasta - taisi tehdä ison vaikutuksen typyyn. :)
Niin totta ja tuttua. Elämän suloinen kirpeys. Iloa ja voimia!
VastaaPoistaKiitos kaikki ihanista ja rohkaisevista kommenteista! <3
VastaaPoista