Suunnittelen matkustavani yhteen Nepalin kaukaisimmista, vaikeimmin tavoitettavimmista ja
kaikin puolin kehittymättömimmistä lääneistä heti Dashainin ja Tiharin jälkeen
marraskuun alussa. Kyseessä on Mugu, jossa Lähetysseuralla on noin sata dalit-tyttöä
kummilapsina ja lisäksi teemme läänin alueella kehitysyhteistyötä.
Muguun matkustamisessa on paljon haasteita. On lennettävä
maan sisäisellä lennolla ensin yhteen paikkaan, jossa odotellaan mahdollista
Muguun menevää konetta. Mugun ”lentokenttä” on juuri avattu taas liikenteelle.
Lentokenttä tarkoittanee pientä perunapellon tapaista plänttiä keskellä vuoria.
Lennot liikennöivät, jos sää sallii, lentokenttä on kohtuullisessa kunnossa ja
jos matkustajia on tarpeeksi. On normaalia, että lentoa täytyy odotella
muutaman päivän ajan. Jos tämänkään jälkeen lento ei onnistu, voidaan joko
suunnitella lentoa toiseen paikkaan, josta myös voi mennä lentoja Muguun. Tai
voidaan suunnitella lentoa kolmanteen paikkaan, josta voi kävellä Muguun noin
neljän päivän ajan.
Kaikki Nepalin sisäiset lennot ovat EU:n mustalla listalla
ja tarvitseeko vielä mainita, että maailman vaarallisimmat lentokentät
sijaitsevat täällä.
Muguun avattiin viime vuonna tie. Se ei kuitenkaan ole
käyttökunnossa.
Mugussa on tietysti aivan omanlaiset olosuhteet. Pehmeitä
sänkyjä tai suihkuja ei kannattane odottaa. Kännykkäverkkoa ei ole, mutta kumppanimme
toimistossa on lankapuhelin.
Läänistä poispääseminen on oma lukunsa, jossa pätevät
samanlaiset säännöt kuin sinne menemisessäkin.
Riskien arvioiminen ja ennenkaikkea niiden ottaminen on
hyvin stressaavaa. Riskin ottamisen tasoa on vaikea verrata (lennänkö lentokoneella Nepalissa vai ajanko polkupyörällä ilman kypärää) ja lisäksi jokaisen
oma sietokyky lienee yksilöllinen. Ison lisänsä asiaan tuo se, että on äiti. Äitien ei kuuluisi ottaa hurjia riskejä elämässä.

"Äitien ei kuuluisi ottaa hurjia riskejä elämässään." <3 Voi meitä!
VastaaPoistaNo niinpä! ;)
PoistaJoo mä mietin tota lausetta äitien riskinottamisesta ja jätin sen sitten noin. Onhan se kuitenkin omalla tavallaan totta.
Tiedän niin nuo tunteet: missä menee riskienottamisen raja; millaisia uhrauksia perhe kokee, kun itse koettaa pelastaa maailmaa; voiko mitään merkittävää tehdä ilman riskienottamista... ja sitten samalla myös ne tunteet upeista mahdollisuuksista, kiehtovista kokemuksista ja niin mielenkiintoisesta työstä.
VastaaPoistaKiitos Teressa. Varmaan kaikki tämän tyyppistä työtä tekevät joutuvat pohtimaan näitä asioita, mutta silti niistä ei oikeastaan puhuta juuri missään. Yleinen ajattelutapa tuntuu olevan se, että jos on jo ottanut sen riskin, että asuu ja työskentelee kehitysmaassa, niin sitten on automaattisesti hyväksyttävä kaikki asian mukanaan tuomat riskit... Mikä onkin myös osittain juuri niin!
PoistaKyllähän esim. Lähetysseura haluaa työskennellä nimenomaan marginaalissa elävien ihmisryhmien parissa. Silloin työskenteleminen tietää, ei ainoastaan omalta mukavuusalueelta poistumista, vaan erilaista riskinottoa.
Asiassa on tosiaan monta puolta. Kiitos kommenteista (myös blogin ulkopuolella)! :)