Poltin pari viikkoa sitten jalkapohjani niin
pahasti, että sain muutaman rakkulan kantapäihin ja päkiöihin (pienen,
kylläkin). Tapahtuneesta tuli mieleeni sanonta ”oppia kantapään kautta”. Opin
konkreettisesti kantapään kautta, että hiekka voi täällä Saharan kainalossa
olla toisinaan kirjaimellisesti polttavan kuumaa.
Elämä kehitysmaassa on paljon asioiden
opettelua ja valmiutta muuttaa totuttuja tapoja. Kehitysmaissa ei useinkaan ole
tahoa, josta voisi tiedustella vaikkapa tietyn metsäpolun tai tulvan valtaaman tien
turvallisuutta. Paikalliset toki tuntevat esimerkiksi maaston – olkoon
vuoristoa taikka autiomaata – parhaiten, mutta heidän käsityksensä
turvallisuudesta on usein erilainen kuin meidän länsimaissa kasvaneiden. En
ikinä unohda ensimmäistä pitkää vaellustamme Nepalissa. Päädyimme pienten
lastemme kanssa alueelle, jossa oli vastikään ollut maanvyöryjä. Olen yhä
kiitollinen, että selvisimme siitä hengissä. Taisinpa silloinkin oppia jotakin
aivan kantapään kautta.
Samaan aikaan moni länsimaalainen kokee
elämänsä laimeaksi. ”Mikään ei tunnu miltään.” Ehkäpä meiltä puuttuu
tilaisuudet oppia elämän perusasioita kantapään kautta? Tilaisuudet ottaa ja
kantaa vastuu.
Jos ei aina olisi tahoa, joka ilmoittaa jo
etukäteen, mitä tapahtuu, jos valitsee tämän tai tuon polun tai jonne valittaa
kaikesta elämän toimimattomuudesta, alkaisimmeko ottaa enemmän vastuuta
asioista itse? Ajatella, kokeilla, tuntea itse? Löytää se oma tie. Olisiko
elämä enemmän ”omaa”, josta olen itse vastuussa?
Minulla ei ole vastausta tähän, sillä totta
vie kaipaan toisinaan itsekin kaikkia näitä ”tahoja”, jotka ilmoittavat, mikä kulloinkin
on järkevää ja mikä ei. Mutta tätä asiaa jäin kuitenkin jälleen pohtimaan poltettuani
jalkapohjani. Pitäisiköhän minun kirjoittaa otsikon varoitus kissankokoisin
kirjaimin kylttiin ja viedä kyltti kyseiselle paikalle. Säästyisiköhän sillä
yhdet jalkapohjat?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti