Tuokioita

Auton takapenkki täynnä poppia raikaavia tyttöjä. Ohikiitävä Dakar (ja kerrankin voi sanoa ”kiitävä”, ilman hermojaraastavia liikenneruuhkia). Iloa, ystäviä, hetkessä elämistä. Lauantain suomaa vapautta.

*

Kirkkaansininen meri, hiekkaranta. Kävelyä, kävelyä, loputtomia ajatuksia. Ajatuksia kuin helmiä, jotka toisinaan järjestäytyvät jonoon symmetriseksi helminauhaksi, useimmiten kuitenkin putoilevat meren vietäviksi ja huuhtoutuvat ehkä rantaan toisella puolella maailmaa, jossa joku samanlainen kulkija saattaa napata ne ajatuksiinsa.

*

Heikki tulossa monta päivää kestäneeltä työmatkalta, lapset tahoillaan, harrastuksissaan tai ystäviensä luona, minä pyörittämässä toimistoarkea, pitämässä arjen langat käsissäni, tunnen itseni kantojuhdaksi. Paitsi päässä kannettavat, muistissa pidettävät asiat, pitää kantaa koulu- ja harrastuskamoja, lounaita ja eväitä, vesiä ja välipaloja... Kauan odotettu lauantai-ilta, jolloin koko perhe olisi koolla, kunnes joku muistaa, että tälle illallehan oli tiedossa koulun polttopalloturnaus! Yhteinen ilta jää sunnuntaihin ja siihen se sitten taas jääkin, sillä maanantaina on jo minun vuoroni taas matkustaa.

*

Tallilta tulossa Kuopuksen kanssa, Luckyn lisäksi meitä seuraa kolme kulkukoiraa. Kulkukoirien turkit näyttävät mangokärpästen toukkien takia reikäisiltä. Repaleiset korvat, kysyvät silmät. Samanlaiset kysyvät silmät näkee jokaisella pieni muoviämpäri kädessään kulkevalla pikkupojalla, talibella. Heidän tehtävänsä on kerjätä päivittäinen summa koraanikoulun johtajalle saadakseen pysyä koulussa. Meidän keinomme ovat vähäiset näiden poikien auttamiseksi ja suojelemiseksi, sillä kysymys on täällä täysin uskonnollinen. Maailmassa niin paljon lapsia, aikuisia, koiria, kissoja, jotka kysyvät: ”Missä on minun perheeni?” ”Missä ovat ne ihmiset, joita minä voisin rakastaa?”

*

Sunnuntai-illan kuntosalihetki Heikin kanssa yhdessä. Kuntosalimme on pieni koulun pihan nurkkaus, jossa voi nostella rautaisia painoja. Ensin asiaankuuluvasti hölkkää koulun pihan ympäri (olen oikeasti alkanut pitää koulun pihalla juoksemisesta – siellä on siis ihan oikea ratakin - kunhan vain muistan unohtaa ajatuksen hamsterista juoksupyörässä), sitten hieman puntteja, lapset touhuavat kukin omissa puuhissaan, koulun pihalta löytyy aina kavereita. Kaikki on aina siellä. Niin mekin. Kuopus näyttää kiipeilevän paljain jaloin puuhun, Keskimmäinen pelaa jalkapalloa, Esikoinen heittelee koreja. Ilta-aurinko on lempeä, varjot pitenevät, Lucky odottaa koulun pihalla.

*

Mies, jonka kanssa pitäisi hoitaa muutama asia. Hän ei kättele minua, ja puhuttelee ”rouva Heikkinä”. Ei kuuntele, keskeyttää. Puristan huuleni viivaksi, yritän miettiä, että itsehän tuo mies siinä menettää, jos ei suostu ajattelemaan naisia tasa-arvoisina, yhtä viisaina, yhtä pystyvinä. En edelleenkään saa sanottua, mitä haluan. Suutun. Toistelen itselleni, että suuttuneena en pärjää kolmannella kielellä (ykkönen suomi, kakkonen englanti, kolmonen ranska). ”Älä suutu, älä anna sen voittaa”, toistelen itselleni. Keskustelu ja keskeyttely etenee kuitenkin siihen malliin, että suuttumukseni vain kasvaa. Pyydän häntä lähtemään. En pysty hoitamaan tätä asiaa, näköjään. Oliko hän oikeassa vai minä? Sitä en koskaan saa tietää, sillä joskus asiat on vain helpompaa jättää hoitamatta. Luovuttaa. Jos ei ole kuuntelua, ei ole keskusteluakaan, tasa-arvoista ainakaan. En ole ollut luovuttajatyyppi, mutta nykyään olen. ”Ihan sama!”, on vakiolauseeni itselleni. Olen taantunut teiniksi.

*

Liikenteessä haluaisin päästä maasturillani kääntymään, mutta autojono on niin valtava, etten vain pääse. Viittilöin tietä. Heti pääsen, peukkujen kera. Rakastan tätä joustavuutta! Vruumm!

*

Liikenneruuhka on niin hirveä, että suutun jo melkein ennenkuin olen edes lähtenyt liikkeelle. Kävelen lasten kanssa kouluun, kuten joka aamu. (Miten ikinä tulen Suomessa tottumaan siihen, etteivät vanhemmat vie ja hae lapsiaan päivittäin koulusta?) Autot kaasuttelevat sentin päästä ohitsemme ja pidän puhuttelun suunnilleen jokaiselle taksikuskille (se on helppoa, sillä tässä ruuhkassa nopeudet ovat alhaisia ja taksit ajavat aina ikkunat auki). Tosin suomeksi. En jaksa tätä #*&F#R!?*&%#:n liikennettä!

*

Vihainen ilme, kyynärpäätaktiikka, ”minä olen oikeassa ja sinä väärässä”-asenne; pitikö tulla tänne asti oppimaan ne? ”Olet liian kiltin näköinen etkä siksi uskottava”, neuvoo kollega auliisti. Niin. Mutta olenkin leijona lampaan vaatteissa, enkä aio tästä minästäni luopua koskaan, vaikka sinä Senegal niin haluaisit. En sopeudu.

*

Sittenkin sopeudun, halusin tai en. Miten monia asioita jännitin vielä vuosi sitten, enää en. Se tuntuu suorastaan oudolta. Monista oudoista asioista olen löytänyt iloa. Silti, nyt sanon sen ääneen: Aasiaan oli paljon helpompaa sopeutua kuin tänne. Ehkä se johtuu tästä luonnosta. Vaikka tiedän sen, että vielä tulee päivä, jolloin kaipaan hiekkaa, hiekkaa ja hiekkaa. Ja merta, aurinkoa ja baobabeja. Sitä, kun horisontissa on pelkkää hiekkaa. Kuumaa, julmaa aurinkoa. Lupauksia kuiskailevaa valtamerta.

*

Esikoinen kävelee edessäni ystävänsä kanssa ja toivoo minun muuttuvan näkymättömäksi. ”Et kyllä tule mukaan!”, hän sihisee hampaidensa välistä salakielellämme, jota suomeksikin kutsutaan. ”Tulenpas!” sihisen takaisin ”Olen vastuussa teistä ja mun on tarkistettava, että pääsette perille!” Pitkät vaaleat hiukset heilahtavat taakse kun hän tuhahtaa ja katoaa pitkine säärineen nurkan taakse. Tunnen oman sydämeni lyönnit. Tiedän, että tämä vaihe kuuluu asiaan ja olen siitä iloinenkin. Itsenäistyminen. Silti olen huolissani. Uuh, jos seitsemän vuotta sitten halusin laittaa viisivuotiaan Esikoisen pulloon kasvamaan, haluaisin sitä vieläkin. Vapaus – rauhaakin tärkeämpi arvo, opetti vaarini.

*

Taksimatka taksissa, josta irtoilee osia matkalle ja josta kuuluu jatkuvaa kolinaa pyörien pyörimisen tahtiin. Jossa haisee niin pahasti petrolille, että melkein alan voida pahoin. Vaatteideni haju on vähintään yököttävä päästessäni kotiin. Tässä taksissa olin kollegan kanssa keskellä liikennettä rekkojen puristuksissa ja aloin tietysti miettiä, miten pääsisimme taksista ulos, jos se syttyisi palamaan. Luonnollisesti ovenkahvat ym asiaa helpottavat kapistukset puuttuivat. Huomasimme toisen takaikkunan pysyvän kiinni pienen muoviputken avulla. Olisimme siis irrottaneet sen putken, mietin. Mietimme yhdessä äänettömästi, mitä ihmettä teemme tässä tilanteessa keskellä parhainta lauantai-iltapäivää. Inhoan ja rakastan syvästi tämän elämäntyylin suomia jatkuvia seikkailuja!

*

Huono omatunto lentämisestä. Monenlaisten tutkimusten lukeminen, ja kaikkihan ne päätyvät samaan: lentäminen on supersaastuttavaa, eikä oikeastaan kokonaisuuden kannalta ole enää muilla teoilla mitään merkitystä, jos lentää. Mitä tälle asialle pitäisi tehdä, paitsi itse vähentää lentämistä? Asiassa on monia puolia, enkä jaksa niitä enää edes kirjoittaa, mutta lopputulema on kuitenkin sama: superahdistus kertaa sata.

*

Matka pohjoisnaapuriin Mauritaniaan pysäyttää joka kerta. Kuivuus, kuumuus, köyhyys. Arvottomuus; leima, joka lyödään tietynlaisten lasten otsaan syntymähetkestä alkaen. Naiset ovat yksi heistä. Toisaalta juuri naisissa piilee niin paljon voimaa. Tehtävämme on istuttaa toivoa, näyttää polkuja. ”Apunne on ollut kuin auttava käsi”, sanoi yksi nainen, joka nyttemmin on rohkaistunut myös toimimaan koulun vanhempainyhdistyksessä. Yhdessä tapaamassani kuusilapsisessa perheessä oli liikuntavammaisen isän kerjääminen perheen ainoa tulonlähde. Toisaalta kourallinen rikkaita, jotka tästä kaikesta hyötyvät. Naiset, jotka eivät uskalla puhua. Lapset, jotka saavat olla lapsia vain lyhyen aikaa. Käärin huivin tiukemmin pääni ympärille ja mietin, miten helpot kortit olen elämääni saanut. On vähintään kohtuullista yrittää jakaa kaikesta siitä hyvästä.

*

Skypepuhelu rakkaiden ihmisten kanssa ja onnelliset uutiset. Monta kertaa jälkeenpäinkin huulille nouseva hymy ja sydämen läikähdys. ”Jotain olen tehnyt elämässä oikeinkin, kun tällaisia asioita tapahtuu” –ajatus. Rohkeus, joka auttaa yhtäkkiä näkemään tulevaisuuden valinnat paljon selkeämmin.

*

Listat ja pyykinpesu, elämäni ilot (heh). (Pyykinpesua olen kyllä pyrkinyt ekologisista syistä koko ajan vähentämään. Hyvä ohjenuora on pestä vain oikeasti likaisia vaatteita. Erään esiteinin, joka heittelee pyykkikoriin viisitoista minuuttia päällä olleita vaatteita, kanssa on tästä aiheesta käyty mielenkiintoisia keskusteluja.) Tämän viikon lista on tällä kertaa liittynyt jostakin Instagramista kaapattuun ajatukseen, jonka mukaan ”Olet sitä mitä teet päivittäin.” Aloitin siis tekemällä ”mitä teen päivittäin” –listan. Listan lukemisen ja ajatusten ajattelemisen jälkeen kirjoitin listan, mitä haluaisin lisää ja mitä vähemmän ”mitä teen päivittäin” –listaani. Itse löysin tästä muutamia oivalluksia. Suosittelen kokeilemaan!

*

”Aikuiset eivät koskaan ymmärrä mitään, eivätkä lapset jatkuvasti jaksa selittää heille asioita.”

-Antoine de Saint-Exupéry

Mauritania:

Köyhillä ei usein ole varaa liittyä kaupungin vesijohtoverkkoon, vaan he ostavat päivittäisen vetensä aasivankkureista. Tällaisia vesitankeilla varustettuja aasikärryjä näkee Nouakchottissa joka puolella.

Ihan hirveästi ei tässä koulunpenkissä jää työskentelytilaa.

Senegal:

Kuopuksen vuoro

Koulun Olympialaiset ja kolme mitaliahmattiamme. Kekimmäinen oli myös koko ikäryhmänsä paras.

Team Europe

Äitini oli meillä lähes kuukauden. Mikä ilo !

Gorée

Dakar Goréelta päin

"The door of no return"
Tästä ovesta orjat lastattiin laivoihin. Moni menehtyi matkalla, moni eli loppuelämänsä orjana.

Hiekkaakin voi olla niin monen eri väristä.

Lucky mahtuu sentään yhä autonrenkaaseensa :)

Kuopus: "Jos meillä olisi oma piha niin voitaisiin ainakin ruokkia ja pestä kaikki nämä kulkukoirat ja ne saisi kaikki asua meidän pihalla!" Oikeastaan itse haaveilen ihan samasta asiasta.

(Kuvan koira ei ole Lucky vaan tallilla asusteleva Leo.)

Suukkoja Senegalista! <3