Istumista

”Mitä sä teet?” “Istun.” ”Ai venytteletkö sä?” ”No ei kun mä vaan istun!”

Ylläoleva vuoropuhelu käytiin minun ja puolisoni välillä kun satuin jäämään hetkeksi istumaan vaikka tarkoitukseni oli ollut tehdä muuta. Niin, yleensä en vain istu. Jos tulee yllättäviä hetkiä, jolloin joutuu odottamaan, alkaa heti tehdä jotakin. Ainakin heti tulee mieleen kaivaa puhelin ja vastata johonkin sähköpostiin. Tai voisi lukea laukussa mukana kulkevat työpaperit, jotka odottavat hetkeä, kun yhtäkkiä ei ole muuta tekemistä.

Afrikkalaiset osaavat tämän paremmin. Heidän mielestään ihmisen ei aina tarvitse olla tehokas ja puuhata jotakin. Voi istua ja olla. Kukaan ei hermostu odottamisesta. Aika ei ole jotakin, jota vastaan taistellaan ja jonka kulumista mitataan, vaan se vain on. Tässä ja nyt. Aina täällä mietin, miten – liikennettä lukuunottamatta – elämän tempo on rauhallinen. Itse olen se, joka hikipäässä säntäilee paikasta toiseen, kun muut seuraavat ja ihmettelevät.

Ihmiset istuvat kadun varsilla sen näköisinä, että heillä on syli täynnä aikaa. Maaseutukylissä istutaan varjossa puun alla ja puidaan kylän tapahtumia. Aina on aikaa vaihtaa kuulumisia.

Asiassa on tietenkin toinenkin puoli. Yleensä vain miehet istuvat puiden alla. Naiset ovat kotona tai pellolla tekemässä töitä. Heillä on paljon velvollisuuksia ja vain vähän oikeuksia. Lisäksi yleisesti ottaen ajatus ajankäytön suunnittelusta on vieras, mikä toki tuo tullessaan sen, ettei aina tietyssä aikatalussa päästä haluttuun lopputulokseen. Kollegani kuvasi kerran tilannetta siten, että Afrikassa on tietoa ja taitoa, mutta ei koordinointikykyä.

Silti esimerkiksi kaikkia vastuita harteillaan kantavia naisia voi harvoin kuvailla kiireisiksi. Ei ajatella olevan kuluvaa aikaa, jota pitäisi tavoitella. Elämä tapahtuu tässä hetkessä ja se otetaan, mikä annetaan. Miten siihen tilaan pääsisi?

Luulen, että aika pitäisi löytyä itsestä. Jos tiedostaa, mitä tekee, aika ei ”vain kulu”. Silloin voi istua ja vain istua, koska juuri nyt on hyvä niin.