Tammikuun tarinoita

Hihhei, niin viikot vierivät ja kuukaudet kuluvat, nyt on tietysti jo helmikuu, vaikka otsikkoon kirjoitin tammikuu ja vaikka lähes kaikki tässä olevat kuvat ovat joulukuulta. Tottahan se vanha viisaus ajan kulumisesta on. Lapsena aina oikein odotti tallipäiviä, karkkipäivää, joulua ja synttäreitä ja nykyään ei mitään ehdi odottamaan. Vaikka asioiden odottaminen onkin ihan parasta. Täytyisi alkaa nyt odottaa jotakin, mutta toisaalta on kai sittenkin ihan hyvä, ettei odota, vaan ottaa nyt tämän hetken ja päivän kerrallaan ja yrittää saada ajatukset näihin mukaan. Sillä loppujen lopuksi nämäkin hetket ovat pian muistoja ja sekoittuvat niihin liian nopeasti vieriviin viikkoihin ja vuosiin. Äh, tätäkö vanheneminen on! Tätäkö muunmuassa Eeva Kilpi on yhdessä runossaan minulle yrittänyt kertoa, vaikka en kyseistä runoa ole koskaan oikein ymmärtänyt. Kopioin sen runon tämän postauksen loppuun.

Nämä kaksi kuvaa ovat marraskuiselta Ranskan-matkaltani. Reissuni oli kaikin puolin onnistunut, vaikka sinänsä työn puolesta tilanne tukemassamme Marhabanin diakoniakeskusessa on haastava. Mutta oli ihana olla pitkästä aikaa Euroopassa ja vielä näiden ihanien kollegoiden kanssa. Ja on hieno tunne pärjätä ranskalla Ranskassa (vaikka en täydellisesti pärjääkään, mutta ehkä täydellisyys on aika monessa epäpätevä mittari). Ylläoleva kuva on oma "pieni pala taivasta"-kuvani, hetkestä, jolloin juuri ostettu talvitakki lämmitti ihanasti, Marseillen kadut tuntuivat tutuilta, kollegat odottivat keskuksella, vatsassa täydellinen café au lait ja tuore patonki ja kaikki oli hetken täydellistä. Ranskassa aina löydän teinimäisen innostuksen asioihin.

Pari seuraavaa kuvaa liitin tähän oikeastaan siksi, ettemme unohtaisi näitäkään hetkiä ja tilanteita, sillä lopultahan vuodet muistaa juuri siitä, millaisessa roolissa lapset näyttelivät koulun joulunäytelmässä taikka miten juhlittiin halloweenia tai itsenäisyyspäivää. 

Itsenäisyyspäivänä kokoonnuimme meille.

Dakarin amerikkalaisessa koulussamme juhlitaan joulua aina ajoissa ja moneen kertaan, mikä on kiva. Varsinaisessa alakoulun joulunäytelmässä Keskimmäinen oli tänä vuonna Quiz Master, joka kyseli itämaan tietäjiltä kysymyksiä ja varmisti, että nämä todella ovat viisaita itämaan tietäjiä. 

Kuopus oli puhuva lammas. Näiden kahden lampaan tanssi ja laulu oli ilmeisesti niin osuva, että heidät pyydettiin poikkeuksellisesti kokeilmaan high schoolin kevätmusikaalin koe-esiintymisiin, jos olisivat mukana Wizard of Ozin kuorossa. Koe-esiintyminen meni hyvin, mutta opettaja oli kuitenkin tullut siihen tulokseen, että harjoitteleminen ja esiintyminen kevätmusikaalissa olisi näin pienille liian raskasta.

Esikoinen esiintyi yläkoulun kuorossa. Kuvassa on kunkin luokan soittohetkestä ja varsinainen kuoro alkoi myöhemmin.

Olin koko viikon ennen joulua Fatickissa ja muu perhe tuli sinne perässäni, kun koulusta alkoi loma. Fatickissa parasta on aina ranta, joka on suolainen ja hiljainen. Teimme sinne taas tulen, paistoimme lettuja ja joimme glögiä ja hengitimme Afrikan pimeää yötä.

Joululoman vietimme tänä vuonna aivan poikkeuksellisesti reissaamatta minnekään kauemmas. Tämä päätös oli kovin hyvä! Ensinnäkin, kaikki tuntui rauhalliselta. Toisekseen, löysimme Senegalista kaksi mahtavaa uutta paikkaa. (Meille "reissaamiseksi" ei siis lasketa tällaisia reissuja, joissa ei nyt esimerkiksi tarvitse hakea viisumeja. Hah. Mutta totuus on toki se, ettemme perheenä ole oikein paikallaan pysyvää sorttia - on se varmaan huomattukin tässä - ja olemme mahtava tiimi ja parhaimmillamme reissussa, uuden äärellä.) Päätös pysyä Senegalissa oli toki myös ekologinen. Jos turhaa lentämistä voi välttää, niin kyllä sitä myös pitää välttää.

Nämä kuvat ovat vuoden 2018 viimeisiä hetkiä:

Vuosi 2019 alkoi ratsastuksella läpi Senegalin kylien, merenrannan ja baobab-metsien. En ehkä osaa kuvitella kovin paljon onnellisempaa hetkeä kuin baobabien ihastelu hevosen selästä, molempien tytärteni viuhuvat poninhännät edessäni, pöllyävä hiekka, laskeva aurinko, rauhallinen mieli, ja tietysti, kotona odottava muu perhe.

Baobabit ovat kyllä niin mainioita. Tässä kukkiva yksilö. Ja tämä siis kukkii ilman lehtiä, eikö ole aika erikoista. Baobabit muistuttavat meitä siitä, että jokainen saa löytää elämässä ihan oman tyylinsä, tiensä ja tapansa kukkia ja loistaa - älköömme olko esteinä kenellekään.

Loma jatkui toiseen paikkaan, jossa päästiin muunmuassa kalastamaan. Nauratin purtilomme kuljettajaa (kapteenia? kuka se nyt on, joka ohjaa näitä veneitä, tai laivoja, mitä nämä nyt ovatkaan) sanomalla, että olen porukan ainoa, joka ei ehkä niin toivo kovia aaltoja tai menoa tosi kauas rannasta.

Allaolevassa kuvassa Keskimmäinen ja pyydystämänsä lotte. Saimme aika monta isoa lottea ja pari muuta kalaa. Aina mietin kalastamisen eettisyyttä ja ekologisuutta, mutta oli kyllä aika hienoa, että pidimme kaikki pyytämämme kalat ja niistä kokattiin meille saman päivän illallinen.

Oikeastaan pitäisi ehkä perua puheet niistä onnellisista hetkistä ja valita sittenkin onnellisimmaksi hetkeksi tämä: iltahölkkä rannalla auringonlaskussa tämän miehen kanssa.

<3

Mutta onnellisimmaksi hetkeksi voisi yhtä hyvin valita kärryajelut Kuopuksen ja Sanghu-nimisen humman kanssa. Tämä ranta oli päättymätön, hiljainen, vesi turkoosinväristä. Oikeastaan tätä hetkeä kuvaamaan täytyy valita sittenkin vain yksi sana: vapaus.

Sanghun kanssa seikkailimme myös kylien läpi. Miten hauskaa oli katsella kylien ihmisten touhuja hevoskärryn kyydistä!

Tammikuussa koitti tietysti myös paluu arkeen ja Dakariin. Yhtenä sunnuntaina kävelimme Dakarin majakan ympäristössä, jyrkän kallion laella. Tuuli oli navakka ja porottava aurinko ilman mitään varjoa uuvuttava, mutta näkymät mahtavat. Luonnossa aina ajatuskin luistaa paremmin ja elämä näyttäytyy kirkkaampana.

Yleisesti ottaen olemme tässä blogissa kertoneet hyvin vähän itse työstä (ainakin täältä Länsi-Afrikasta, Nepalista tuli kerrottua enemmän), enkä nytkään ala tässä työtehtäviä sen enempää avaamaan, mutta liitän tähän pari kuvaa viime viikolta Fatickista. Kuvat ovat Fatickin uuden kirkkorakennuksen tontilta, jossa rakennustyöt on nyt lähteneet käyntiin. Pidän näiden kuvien tunnelmasta ja toivosta, joka niissä elää!

Sitten vielä se Eeva Kilven runo:

“Älä ajattele, että elämä on lyhyt.
Ajattele: — Miten erikoinen kokemus.
Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,
vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän.
Mitä sen aikana on tapahtunut on itse asiassa
sivuseikka.
Että on kokenut alun ja lopun
tajuamatta mitä tapahtuu
ja että on ollut olemassa siinä välillä
ja tehnyt jotakin tajuamatta siitäkään mitään.
Ja että suurin osa on olemattomuutta
ja tämä rahtu, elämä, vain kontrasti sille.
Hetkittäin olemattomuus herkistyy ja tajuaa itsensä.
Ei siltä ilmiöltä voi vaatia jatkuvuutta.
Mutta että sai kokea sen,
että voi lukea sen,
että voi laulaa sen ja kirjoittaa,
että sai maalata sen ja soittaa,
että sai tanssia ja valokuvata,
että sai näytellä sitä, itkeä sitä
ja nauraa, pilkata sitä ja rakastaa,
ja että se koski niin,
ja että sitä inhosi ja vihasi
ja että siitä luopuminen kammottaa niin,
synnyttää sellaisen autiuden
ja että suru”