Tapahtunutta

Elämä Pokharassa on osoittaunut oikein mukavaksi ja onnistuneeksi, niin töiden puolesta kuin muutenkin. Kielituntien lisäksi olemme vierailleet kohteissamme, minä lähinnä kouluilla, joissa on Felmin tukemia kummioppilaita. Vierailuihin on liittynyt monenlaisia kohtaamisia; iloisia, ujoja ja uteliaita lapsia, hyvin kohteliaita nuoria miehiä, hymyileviä vammaisia ja lisää tukea ja rahaa pyytäviä rehtoreita. Omat tunteet ovat koetuksella, kun haastatellessa yhtä vammaista, monta muuta tulee selän taakse kurkkimaan ja pyytämään itsellekin scholarshipiä. Tai kun pitkään tukea saanut nuori mies kokee olevansa hyvin kiitollinen saamastaan avusta ja sanoo nyt vuorostaan haluavansa auttaa suomalaisia. Tai kun pienet oppilaat, tytöt etenkin, eivät useinkaan uskalla oikein sanoa edes omaa nimeään, vaikka kuinka yritän koko olemuksellani viestittää heille olevani kiltti ja itsekin oikeastaan ujo ja arka. Toisaalta olen myös löytänyt itseni yhtäkkiä koulun opettajien ympäröimänä, kukitettuna ja huivitettuna, ja kaikki haluavat kiittää ja kuulla, mitä asiaa minulla on. Hämmentävää ja niin monia tunteita herättävää. Rehellisyyden nimessä mainittakoon, että toisaalta olen löytänyt itseni myös yhdestäkin toimistosta, jossa oikein piiiitkän pöydän takaa minua tuijotti korkea-arvoinen virkamies tehden vaikeita kysymyksiä, ja joihin vastatessani, keskeytti minut aina.

Uudenlaisten maisemien läpi olemme saaneet matkata ja kävellä kyliin viidakkomaisten metsien halki. Sadekausi tuo kaikkeen hieman lisähaastetta, ja yksi inhottavimmista lisähaasteista lienevät iilimadot. Vakavampia lisähaasteita ovat maanvyöryt, jotka sadekaudella ovat ehkä jopa tavallisia, muita joihin me emme onneksi ole törmänneet.

Viime viikonloppuna kävimme vihdoin koko perheen voimin nepalikirkossakin. Hyvin jaksoivat lapsemme 2,5 tuntia kestäneet kirkonmenot. Olemme myös saaneet kokea täysin odottamatonta rukousyhteyttä, joka on vetänyt aika sanattomaksi. 

Uimassa olemme käyneet päivittäin ja olemme oikea hotellin vetonaula. Joka ikinen päivä hotellin työntekijät – ja monet vieraat - kerääntyvät ihmettelemään lastemme uintia, ja varsinkin Siirin pää edellä-hypyt aiheuttavat yleisössä kohahduksia. Minttu taitaa jo voittaa minut nopeudessa ja Heikin sukeltamisessa. Santtu ui taitavasti. Siiri on vedessä niin ihmeen kotonaan; sukeltaa ja etenee pitkiä matkoja, hyppii, jne, että häntä usein luullaan kalaksi. Kerran kun olimme lähdössä altaalta pois, eräs perhe tuli pyytämään, jos voisimme tulla takaisin vielä uimaan, sillä hekin haluaisivat nähdä lastemme uivan! (Temple Treen uima-altaalta puuttuvat vain kolme suomalaista poikaa, joiden tiedämme siellä vielä pari kuukautta sitten useasti käyneen. Terveiset heille!)

Kaikkein iloisimpia olemme kuitenkin siitä, että mummi ja mamma pääsevät lähtemään matkaan ja ovat tulossa tänne luoksemme jo NELJÄN yön päästä! Loppuun asti jännitimme asiaa äitini terveyden takia. Nyt hän kuitenkin sai lääkäriltä ”luvan” lähteä, emmekä me malta odottaa! Tuntuu ihan hassulta, että kohta he ovat täällä ja pääsemme halaamaan heitä. Emmehän ole fyysisesti tavanneet ketään rakkaita ihmisiämme puoleen vuoteen, ja se on pitkä aika se! Ainakin meille! Olemme pitkään laskeneet päiviä mummin ja mamman saapumiseen ja tuntuu aivan uskomattomalta, että he todella ovat nyt tulossa ja kohta täällä!

Pokhara

Olemme siirtyneet hetkeksi asustelemaan Pokharaan, Nepalin "keskelle". Saimme aiemmin keväällä tietää mahdollisuudesta asua hetki suomalaisystäviemme kodissa, heidän ollessa Suomenlomalla. Ja pienellä järjestelyllä, (joka tässä vaiheessa työkautta ei ollut vaikeaa) saavuimme lauantaina perille. Olemme nyt tämän viikon kielikurssin jatkolla, paikallisen opettajan kanssa ja se on ollut todella antoisaa. Intensiivinen opetus ja uuden opettajan tekniikka on tuntunut todella mukavalta ja samalla on saanut huomaa, että jotain sitä on jo oppinutkin. Tulevina viikkoina kielen opiskelun lisäksi tulemma vierailemaan työkohteissa Pokharassa ja ympäristössä, sekä lueskelemaan ja kirjoittamaan erinäisia raportteja.

Vaikka täällä sataa paljon (on sadekausi ja Pokhara on Nepalin sateisin paikka), ovat ilmat olleet lämpimät, vuoret ovat näyttäytyneet useamman kerran ja uimassa olemme käyneet päivittäin. Paikkana tämä on hiljaisempi, puhtaampi (tuntuu, että ensimmäistä kertaa tällä hetkellä olemme kaikki täysin terveitä) ja ehkä ystävällisempi. Toisaalta Kathmandun kotiinkin on kyllä ikävä :) Sinne jätimme ison listan, mitä kaikkea Dambarin ja Krishnan olisi siellä tehtävä (jos joku muistaa, vartijankopin tekijältä tilaamamme avain- ja kuittikaappi on edelleen saapumatta ja tästä on tulossa oma päivityksensä kunhan ne ny täällä ollessamme toivottavasti saapuvat). Dilu on siis mukanamme täällä Pokharassa taloutta ja lapsia hoitamassa, joka sekin on ollut mukavaa.

Tässä vielä muutama kuva täältä päin!

Matkalla Pokharaan pysähdyimme matkalla pienillä "putouksilla", jotka sadekaudella entisestään kasvavat.

Macchapucchre (Fishtail mountain) nousee upeasti Pokharasta ja on ilmeisesti viimeinen suojeltu, valloittamaton merkittävä huippu Nepalissa.

Kathmandussa vuoret piirtyvät horisonttiin, mutta täällä ne ovat käsinkosketeltavan lähellä,

Paikallinen elelijä.

Täällä on illalla meilläkin ollut aikaa opettaa Dilulle uusia taitoja (lähinnä siis kakku ja pipari rintamalla)

Tuulahduksia

Elämä vieraassa maassa tarjoaa paljon tunteita, joita ei välttämättä kotimaassa asuessaan koskaan tuntisi (kyllä, avuttomuuden tunne on yksi näistä). Yksi katkerimmista tunteista on se, kun juuri luulee jotain tajunneensa ja sisäistäneensä vieraasta kulttuurista ja seuraavassa käänteessä kaikki tuo ymmärrys pyyhkäistään pois.

Täällä tilanteessa kuin tilanteessa toimitaan vähän samoin kuin täkäläisessä liikenteessä. Tietynlainen röyhkeys on välttämätöntä päästäkseen eteenpäin, eikä varovaisella kohteliaisuudella pötkitä pitkälle. Minäkin olen oppinut olemaan väistämättä, ellei takaa tuleva auto tööttää oikein kovaa. Onneksi toki yksittäisten ihmisten kohtaamisessa röyhkeyttä ei tarvita, mutta arkielämässä pärjäämiseen sitä tarvitaan. Tai voihan olla, että joku toinen määrittelisi tämän ”röyhkeyden” reippaudeksi!

Tietyistä syistä johtuen jouduin viikonloppuna viettämään tunteja maahanmuuttovirastossa. Nyt meillä on tilanne taas okei, mutta hetkellisesti sain jo pelätä maastakarkottamista ja jopa vankilaan joutumista. Nepalin poliittinen tilanne on niin kriittinen – kai se on ollut sitä jotakuinkin ”aina”, mutta nyt taas erityisesti epäonnistuneen perustuslakihässäkän jälkeen – että visa-asioissa ollaan todella tiukkoja. Virastosta soitin Heikille itkuisia puheluita (”Mä en pärjää täällä!” ”Oikeastaan mua pelottaa!”), ja Heikki yritti rohkaista: ”Ota toikin vaan kokemuksena!” Heikillä on niin rento asenne kaikkeen, että hän pärjää täällä monessa tilanteessa paljon minua paremmin.

Sitten aina, kun lasten tilanne vaikuttaa hyvältä, tulee jokin uusi huolenaihe. Pieniä sairasteluja en oikeastaan edes laske huolenaiheiksi (itse olen kohta kuukauden ollut flunssassa). Olemme joutuneet epäilemään yhden apulaisemme luotettavuutta. Tämä on raskasta, kun haluaisi luottaa ihmisiin ja kun on kyse monin tavoin mukavasta ihmisestä, josta lapsetkin pitävät. Oikeastaan tilanne on se, että apulaisemme eivät tule toimeen keskenään, eivätkä saa yhdessä sovittua, kuka tekee mitäkin. Minä huonolla kielitaidollani olen yrittänyt tilannetta selvittää ja vasta pikku hiljaa olen alkanut hahmottaa kokonaisuutta ja kunkin taustalla olevia motiiveja. Yksi apulaisistamme tulee niin köyhistä oloista, ettei hänellä ole edes peseytymismahdollisuutta kotonaan. Tajusin vasta, että hän pystyy peseytymään ainoastaan meillä ollessaan. Tämäkin tuo tietysti meille ongelmia, sillä hän saattaa tuoda meille koko ajan tauteja, vaikka meillä ollessaan peseytyisikin. Toisaalta eräs apulainen taas taitaa haluta erään ystävänsä meille töihin ja siksi tämä kyseinen apulainen yrittää nyt saattaa toisen apulaisen huonoon valoon. Onpa tässä vyyhtiä kerrakseen. Joka tapauksessa kotimme ilmapiirin on oltava hyvä ja meidän on voitava luottaa apulaisiimme, joiden on myös tultava toimeen keskenään. Olen yrittänyt olla tiukka ja sanoa, että jos asiat eivät suju, joku saa luvan lähteä.

Ketään apulaisistamme en silti haluaisi heittää tyhjän päälle. Köyhyys tulee täällä vastaan niin konkreettisesti. Pari päivää sitten tulin töistä kotiin ja kotitiellämme asfalttia tekevät nuoret miehet tulivat luokseni juomavettä pyytäen. Olen yrittänyt olla ystävällinen näille selvästi Intian rajalta tulleille alakastisille pojille (nuorimmat heistä lienevät 13-vuotiaita), mutta olen kokenut epäonnistuneeni yrityksissäni olla heille ystävällinen. Joka tapauksessa nyt he pyysivät minulta vettä, hieman pilkallinen hymy kasvoillaan – ehkä itse tulkitsin hymyn siten, sillä olin kiukkuisella tuulella tätä apulaisjupakkaa mietittyäni. ”Kai heille täytyy vettä antaa”, puuskahdin, ja Krishna lähti hakemaan vettä. Hän haki pullon ja täytti sen pihahanan alla. Jäin katsomaan hänen peräänsä: tuota vettä me varomme, ettemme saisi sitä vahingossakaan suuhumme. Meille se on todella likaista vettä, jota emme ikimaailmassa joisi.

Mutta sokerina pohjalla: olemme saaneet uuden perheenjäsenen! Saanko esitellä koiraherra Chocon! Choco on Ilomäen perheen koira, joka jäi Nepaliin Ilomäkien lähtiessä Suomeen. Chocolle on jo tiedossa paikka, kun me lähdemme Suomeen, mutta voi olla niinkin, että Choco joutuu pienelle laihdutuskuurille ja matkustaakin kanssamme Suomeen. Niin hyvin hän on ottanut oman paikkansa perheessämme. Choco on mukavan lunki ja rauhallinen – vastapainoksi temperamenttiselle Hatille, joka koko ajan häärää jotakin (ja sallittakoon se, onhan hän vasta pentu). Jos pihamme portti jää jostain syystä raolleen, Hatti livahtaa heti tielle ja valehtelematta käy ensimmäisen vastaantulijan nilkkaan kiinni! Choco taas säntää auton alle nukkumaan. Nämä koirat ovat mainio parivaljakko.

Choco



Minttu hoitaa koiria hienosti.



Matkalla Suomen Suurlähetystöön saunomaan. Täällä on tosiaan nyt monsuuni, eli iltaisin yleensä sataa.

Santtu kiivennyt puuhun.

Minttu

Himal perheineen meillä kylässä.

Syömme paneer-juustoa pinaattikastikkeessa, "kukurako masua" - kanaa -, maustettua perunaa ja riisiä.

Nopeasti Babhin 9v. oppi pöyttiksen!

Tässä asfaltintekoa. Ei ihan nykyaikaisin menetelmin... Jo pelkkä käry oli aikamoinen.

Minttu ilta-auringossa yhdellä lastenkotivierailulla.

Sauna maailman katolla

No ainakin nyt meidän katolla. En ole koskaan pitänyt itseäni mitenkään saunaihmisenä, vaikka saunomisesta miedoissa lämmöissä löhöten, aina olenkin tykännyt. Saunaa ei pahemmin ole tullut edes kaipailtua ja kuumuudessa sitä muutenkin harvemmin ajattelee tarvitsevansa. Mutta kun ystäviltämme perinnöksi saatua saunaa katollemme vedettiin (meillä oli lasten ja apulaisten kanssa erityisen hauskaa) ja kasattiin ja kun sinne lopulta kaiken vaivan jälkeen illalla lasten kanssa menin niin tunne oli hieno. Sateen ropistessa peltikattoon, lämmitimme saunaa kuivilla kävyillä kynttilöiden valossa ja vaikka sauna vielä katonrajasta auki onkin (viimeistely on siis vielä tekemättä ja lämpö ja löylyt siis vähän karkailivat) ja savut aluksi sisään tulivatkin (tajusin vähän myöhässä, että kiukaasta puuttui muutama osa, eli hyvä siis että oli katto vähän auki), tuli siitä erittäin hyvä olo. Ehkä tämä sauna on meille jotain niin suomalaista ja läheistä, että ainakin jotain ikävää se lieventää. Ja kun puita vielä saamme hankittua, niin saunalle tulee varmasti säännöllistä käyttöä. Lapsetkin nauttivat, kun sateisessa ja pimeässä illassa saunan jälkeen, katselimme Kathmandun välkkyviä valoja. Järvi vain puuttuu....

Santtu mittaili kulmia ja mietiskeli mitenköhän kavereiden käy.

Sauna purettin viiteen osaan, jotka sitten vedettiin köysillä ylös katolle. Siellä sille on hyvät tilat, maisemat ja piha jää muuhun käyttöön.

Minä Damparin kanssa vedimme osia ylös, kun Krisna juoksi välillä keskikerroksen parvekkeelle ohjailemaan suuntaa ja sitten vikkelään katolle auttamaan nostamisessa.

Huomioikaa Damparin iki-ihana "nepalilainen" vilvoittelutapa.

Äkkiä syrjään, tämä ei kyllä pystyssä pysy!

Apurit kiireisinä

Kokoamisessa olikin sitten ihmettemistä, kun itse ei ollut purussa paikalla ja saunan kuntokaan ei enää ihan uutta vastaa.

Mutta niinhän se on, että vanhassa ja kämäsessä saunassa on aina parhaat löylyt!

Illan pimennettyä laitettiin vielä lasten kanssa piippua paikkaan ja sauna oli "valmis" ensi lämmitykseen.

Sähköjä ei siis tietenkään ole ja vesi kannetaan sisältä.

Kiuas on muuten nepalissa tehty, jonkin suomalaisen kiuasmerkin piirrustuksia katsellen (sisus on kyllä sitten sen verran paksua rautaa, että tätä ei heti puhkikuluteta)

Dahi jiura khane din

Eilen oli nepalikalenterin mukaan 15. päivä Asar-kuukautta. Kesken kielituntimme Dilu toi kaikille lautaselliset jugurttia (dahi) ja riisihiutaleita (jiura), sillä niitä on tapana syödä tuona päivänä! Kyseessä ei ole uskonnollinen tms perinne, vaan enemmänkin se, että tähän aikaan kylvetään pelloille uusi riisisato.

Eilen päättyi myös Mintun ja Santun koulu ja vähän haikein mielin jätimme hyvästejä IPPS:ssä. Santtu varsinkin ehti jo kiintyä opettajaansa, "mini-teacheriin". Annoin Santun valita mieleisensä korun prinsessakodissa tehdyistä koruista (lyhyesti prinsessakodista täältä). Santtu sai sitten eilen antaa korun mini-teacherille lahjaksi. Tuntuu hassulta, että jokin jakso on meidän Nepalissa asumisen aikana jo päättynyt ja että jätämme hyvästejä niin vanhalle kodille kuin vanhalle koulullekin.

Dahi jiura khane din = jugurtin ja riisihiutaleiden syöntipäivä

IPPS ja "Mini-teacher"