Ihanuus takana, arki edessä

Miten iloista onkaan aina lähteä lentokentälle vieraita vastaan ja miten kamalan surullista ajella takaisin, kun vieraat on jätetty taas kentälle. Meillä on takana äärettömän kiva ja toimelias viikko Jennin perheen kanssa. Lapset nauttivat suunnattomasti leikeistä ja peleistä, joita Juliuksen ja Villiinan kanssa saivat touhuta ja me aikuiset pidimme huolta, että turhan montaa tuntia yössä ei käytetty turhuuksiin, eli nukkumiseen. Eilen illalla oltiinkin sitten väsyneitä ja surullisia.

Viikko on lyhyt aika, mutta paljon Kathmandua kierrettiin, käytiin lastenkodissa ja kivenhakkaajien kylässä laakson ulkopuolella (Dashainin liikenne näyttikin sitten parhaan puolensa ja 78 km lenkkiin kului vaivaiset 6 h ajoon). Lisäksi aikuiset pääsivät vähän välillä keskenään vapaalle (naisten vapaaillan aikana kävimme sitten muulla porukalla hakemassa Ciwecistä Siirille 7 tikkiä takaraivoon, innokkaan leijanlennätyksen seurauksena, mutta onneksi ei sen vakavampaa ja Siiri oli todella reipas potilas :), monet jalkapallo- ja sählypelit pelattiin, nukeilla ja vesipalloilla leikittiin. Vuoretkin nähtiin muutamana päivänä ihan kivasti.

Jennin perhe lähti siis eilen illalla ja tänä aamuna oli koti oudon hiljainen. Hiljaisia ovat Kathmandun kadutkin. Täällä alkoi Dashainin (hindujen suurin juhla) vietto ja suuri osa ravintoloista, kaupoista ja toimistoista on kiinni, sekä ihmiset lähteneet kotikyliinsä. Me olemme kyllä omalla Felmin toimistollamme (elämme siis pääsääntöisesti suomalaisen kalenterin mukaan), mutta "kurjuuden" katkaisemiseksi olemme mekin lähdössä torstaina muutaman päivän vaellukselle Pohjois-Nepaliin, Langtangin kansallispuistoon.

Ja kunhan arki tässä taas kuluu ja lähdön haikeus kaikkoaa, voimme vain miettiä miten ihana viikko meillä olikaan rakkaiden ihmisten kanssa.



Paljastettakoon tässä nyt kaikille tulijoille, että te näytte tullessanne Ktm:n lentokentän odotustilan kamerassa. Hieno keksintö meille odottajille :)

Tuliaiset ovat aina odotettuja, mutta ihmiset niin paljon tärkeämpiä.



Lapsilla riitti leikkejä ja osaan otettiin mallia British Schoolista..



Siskokset



Suomesta tuli myös tuulahdus uutta tekniikkaa...



Uimaankin päästiin, vaikka vedet alkavatkin pikkuhiljaa viilenemään viileiden öiden johdosta.

Lisäksi käytiin tutustumassa Kathmandun huvipuistoon ja siellä parasta on, kun pääsee ratsastamaan.




Vierailulla Morning Star -lastenkodissa, jossa Jenni veti lapsille leikkejä.

Jenni kotonaan :)




Siirille tärkeintä oli leikki tuliaisiksi saaduilla nukentavaroilla ja kaksosnukeilla, joiden kummankin nimeksi tuli Jenni ...

Vierailu apinatemppelillä



Dashain on tuonut tullessaan juhlan ajaksi pystytettävät Dashain-keinut



Dilu ja Deborah (uusi apulaisemme siis) pitivät jälleen vieraistamme hyvää huolta.



Sitten kävimme perinteisellä riisipeltolenkillä



Lauantaina olimme Dhadingissa Kivenhakkaajien kylässä. Päivä ja ihmiset olivat ihania!



Työ on äärettömän raskasta ja sukupuolesta ja iästä katsomatta, kaikki tekevät työtä ansaitakseen noin 3€ päivässä.



Lapset tekevät koulun ohessa noin 5 h päivässä kivenhakkuuta.



Pääsimme käymään yhden kummioppilaan kotona, noin tunnin kävelyn päässä päätieltä.



Tässä osa Kivenhakkaajien kylän kummioppilaista ja retkemme oppaat.



Kodit ovat vaatimattomia, mutta ihmiset uskomattoman avoimia, ystävällisiä ja vieraanvaraisia.



Takaisin Kathmandussa... Jennin kauneussalongissa perhemme tytöt saivat manikyyrin ja Santtu Matti Nykäs- hiustenleikkuun.



Minttu nautti, kun sai vaan olla, touhuta ja leikkiä aamusta iltaan sekä kertoa kokemuksista Nepalista



Santulle tärkeintä oli päästä pelaamaan Juliuksen kanssa sählyä ja isät olivat innolla aina mukana.

Anni ja sydänkävyt

Jäähyväiset <3

Jännitystä ilmassa

Minttu valmiina vastaanottamaan Jennin, Mikon, Juliuksen ja Villiinan:

Päässään juuri askartelemansa Nepal-panta, kädessä Nepal-huivit. Kohta Minttu lähtee isin kanssa lentokentälle serkkuja vastaan. Ässät jo nukkuvat. Sängyt on pedattu vieraille valmiiksi, ja jääkappi on täynnä herkkuja, kuten Dilun pesemiä ja pilkkomia tuoreita hedelmiä sekä leivonnaisia.

Kansainväliseen tunnelmaan päästyämme, tässä hauskat kuvat (vähän epäselvät, tosin) Mintun ja Santun koululuokkien seinältä:

Heikki palasi pari tuntia sitten kenttämatkalta, jossa viipyi kaksi yötä. Minä olen ollut lasten kanssa kotona ja onnellinen siitä, että meillä on ollut koko ajan vieraita ja muuta mukavaa ohjelmaa. Olemme vain olleet hieman flunssaisia kaikki (minulta taas ääni poissa).

Arkeemme tulee taas muutoksia - kun tavallinen arki taas siskoni perheen lähdön jälkeen koittaa - sillä Marfath pääsi lähtemään Suomeen kolmen päivän varoitusajalla ja pikahaastattelun jälkeen uusi apulainen, Deborah, aloittaa meillä huomenna. Kunpa kaikki sujuisi hyvin. Erityisesti Siirin kannalta on kurjaa, kun ihmiset ympärillä vaihtuvat.

Mutta nyt hetken aikaa saamme nauttia täysin tuttujen ja rakkaiden ihmisten seurasta!

Kuluneen viikon kuvakalenteri

Mintulla on tänään nimipäivä! Olemme voineet juhlistaa sitä; kiitos ystävien, jotka eilen jo Minttua skypen kautta onnittelivat. Muuten en olisi muistanut tällaista merkkipäivää. Minulla ei ole täällä nimipäiväkalenteria mukanani. Kalenterissamme on sekä Nepalin kalenteri että "Suomen kalenteri" yhdessä, mikä on täällä kätevää, mutta sitten suomalaisia juhlallisuuksia en meinaa muistaa. Tänne on kohta muuten tulossa dasain ja heti perään tihar, hindujen suurimmat vuosittaiset juhlat. Koemme ne nyt ensimmäistä kertaa. Jännittävää!

Tästä kalenteriasiasta sain joka tapauksessa idean koota tänne kuvia kuluneen viikon päivistä kalenterinomaisesti. Kaikenlaista touhua on tällekin viikolle riittänyt.

Viime viikon sunnuntai näytti tältä:

Kolme uimaria yrittää hypätä veteen yhtä aikaa - mutta kuvasta puuttuu Santtu. Santtu istuu nurmikolla ja juo mehua, eikä halua uida. Ymmärrämme heti, ettei poika voi olla aivan kunnossa ja kipeäksi toteamme hänet. Kuumetta on reippaasti, yli 39, mutta muita oireita ei juuri ole. Joudumme perumaan iltapäivälle sovitut treffit mukavan ruotsalaisperheen kanssa. Heidän kutsumanaan olisimme päässet Amerikan klubille, joka on kai ihan ykkösmesta expattien kesken, mutta jonne meillä ei ole aiemmin ollut mitään asiaa. Seuraavaa kutsua odotellessa!

Maanantai näytti tältä:

Minä osallistuin kirkollisten kumppaneidemme konferenssiin, joka pidettiin täällä Kathmandussa. Heikin oli tarkoitus tulla osittain mukaan, mutta hän jäi sitten kuumeisen Santun kanssa kotiin. Konferenssi oli hyvä. Lähetysseuralla on kyllä mahtavia kumppaneita täällä, ja työ on laajaa ja sillä on oikeasti saatu paljon aikaan. Kolmannessa kuvassa tytöt riemuitsevat Suomesta tulleesta paketista. Kiitos kummitädilleni, siis minun kummitädilleni!

Tiistai näytti tältä:

Heikki, Minttu ja Marfath lähtivät Chitwaniin, Etelä-Nepaliin lähelle Intian rajaa kehitysyhteistyökumppaneidemme nelipäiväiseen konferenssiin. Chitwanissa ei ole enää vuoria, mikä tuntuu hassulta kun on muuten koko ajan elänyt täällä vuorten ympäröimänä. Chitwanissa on myös paljon kuumempi (vaikka täälläkin riittää lämpöä). Kathmandun päivälämpötila on ollut noin 30, Chitwanissa se on reilusti yli 40. Mintulle ja Santulle oli Chitwanin viikkoa varten pyydetty jo koulusta vapaata, ja sekä Dilu että Marfath olivat innoissaan lähdössä mukaamme lapsia hoitamaan. Tiistaina minä jäin kuitenkin vielä kotiin kipeän Santun kanssa ja heti aamutuimaan pidimme aidot lettukestit (aidot siksi, että paistoimme kunnon suomalaisia lettuja). Dilu oli kanssamme, mikä teki päivästä oikeastaan lepopäivän minullekin - sain vain olla lasten kanssa Dilun hoitaessa ruuanlaitot ja muut kotityöt. Oikeastaan huolekseni jäi vain herkkujen valmistaminen. Paistoimme siis lettuja ja teimme banaanipirtelöä. Iltaa kohden Santun vointi tuntui vain paranevan, joten päätimme lähteä muun perheen perässä Chitwaniin keskiviikkona.

Tiistai-illan kohokohta oli soitto Heikille ja Mintulle Chitwaniin. Lapset halusivat puhua toistensa kanssa ja voi sitä sisarrakkauden määrää. Molemmat kuuntelimme pala kurkussa lastemme juttelua keskenään - minä Kathmandussa, Heikki Chitwanissa. Minttu kertoi kaikesta kokemastaan ja Santtu ja pieni Siirikin kysyivät häneltä kaikesta mahdollisesta ja yhdessä he riemuitsivat siitä, että huomenna oltaisiin taas kaikki yhdessä!

Keskiviikko näytti tältä:

Heikki osallistui konferenssiin ja minä ja "ässät" matkustimme Chitwaniin. Kilometrejä Kathmandun ja Chitwanin välillä ei ole kuin noin 120, mutta aikaa tuon matkan kulkemiseen maanteitse täytyy varata viisi, kuusi tuntia. Jos huonosti käy, niin aikaa kuluu paljon tuotakin enemmän. Nepal on todellakin vuoristoinen maa. Sitä ei oikein tajua, ennenkuin sen täällä kokee. Tiet ovat kapeita ja huonokuntoisia ja ne mutkittelevat vuorten rinteillä. Lisäksi vastassa voi aina olla esimerkiksi onnettomuus, tai maanvyöry, joka katkaisee koko tien tuntien ajaksi. Meillä onkin autossamme selviytymispakkaus mukanamme, jos joudumme yllättäen esimerkiksi yöpymään matkan varrella. Lentoliikenne ei välttämättä ole tieliikennettä varmempaa (no ehkä Ktm:n ja Chitwanin välillä on), esimerkiksi Kirsti palasi juuri kenttämatkalta Mugusta ja kenttämatka kesti suunnitellun viikon sijaan kaksi viikkoa "hieman myöhässä" olevien lentoyhteyksien vuoksi. Erilaista kärsivällisyyttä, ja ehkä koko ajantajua, täällä todella vaaditaan.

Konferenssipäivät ovat yleensä pitkiä ja iltaisin on vielä palavereita. Niinpä illalla perille päästyämme en nähnyt Heikkiä juuri lainkaan, mutta lasten kanssa yhdessä ihmettelimme Chitwania, joka tuntui erilaiselta kuin se Nepal, johon olemme jo tottuneet. Dilu ja Marfath olivat myös innoissaan. Hekin olivat Chitwanissa ensimmäistä kertaa. Dilu tosin on kulkenut Chitwanin ohi monta kertaa, sillä hän on Etelä-Nepalista kotoisin.

Torstai näytti tältä:

Konferenssin taukojen aikana oli paitsi mukavaa tutustua ihmisiin - onko yllätys, että KYT-kumppanimmekin ovat mahtavaa porukkaa - myös tutustua hieman Chitwaniin. Ajoimme hevosella jokirantaan, jossa teimme pienen veneretken. Veneretken jälkeen kävelimme kilometrin verran viidakossa ja päädyimme norsutilalle. Viimeisin kuva on puhveleista jokea ylittämässä. Me ylitimme tuonkin kohdan joesta veneellä - onneksi, sillä juuri samaan aikaan eräs mies putosi pieneltä sillanpahaiselta jokeen! Silta murtui hänen allaan (mutta miehen ei käynyt kuinkaan).

Perjantai, eilinen, näytti tältä:

Aamulla lähdimme koko porukka jeeppisafarille. Sademetsä oli mahtava ja oli ihana päästä keskelle sitä. Niin, monimuotoinen, sellainenhan sademetsä todella on! Meille jeeppisafari oli kuitenkin hieman puuduttava, sillä melkein neljä tuntia lasten kanssa kuoppaisella tiellä pomppivassa lava-auton tyyppisessä hökötyksessä oli aika raskas. Lisäksi oppaamme oli huono, eikä oikein edes yrittänyt löytää eläimiä. Tiikerit ja sarvikuonot jäivät siis näkemättä, tällä kertaa. Minua ehkä eniten ahdisti jeeppisafarissa se, että tiesin, että iltapäivällä meillä olisi taas ajomatka edessä Kathmanduun.

Ajomatka takaisin Kathmanduun oli kuitenkin alkuun mukava: lapset simahtivat heti (olimmehan heränneet jeeppisafarille jo 5:30) ja kohta vastassa olivat taas tutut vuoret. Hiljaisessa autossa sain vain katsella vuoria ja ihmetellä tätä ihmeellistä maata. Tuntui, että vuoret sanoivat meille: tervetuloa takaisin! Matka kuitenkin kesti, lapset heräsivät, eivätkä olisi enää jaksaneet matkustamista. Alkoi tulla jo pimeä. Vuoristoteiden ajamisessa pimeällä on taas omat haasteensa. Sitten jumituimme taas ruuhkaan, joka tuntuu olevan joka kerta hieman ennen Kathmandun laaksoon laskeutumista. Ruuhka alkaa, kun noustaan vuorenrinnettä ylös, ennenkuin siis taas laskeudutaan alas laaksoon. Pimeällä tiellä seisoi jonossa busseja ja rekkoja. Välillä pääsimme pari metriä eteenpäin, sitten taas pysähdyttiin. Santun vointi oli muuten koko perjantaipäivän mennyt huonommaksi. Kuume oli koko viikon kuitenkin pysytellyt lähellä 38:a ja nyt se alkoi taas nousta. Santtu oli koko perjantain väsynyt ja hiljainen. Olimme päättäneet jo torstai-iltana, että ajamme Kathmanduun päästyämme heti klinikalle Santtua näyttämään.

Vuorenrinteellä kävi sitten niin, että edessämme ajanut bussi joutui yhtäkkiä peruuttamaan päästäkseen pois kuopasta ja Heikin keskittymiskyky herpaantui samalla hetkellä sekunniksi. Törmäsimme bussin takapuskuriin. Siitä sitten soppa syntyi. Juuri tällaiset tilanteet ovat yksi asia, joka on minua pelottanut täällä eniten. Pimeys ja vihamieliset ihmiset ympärillämme... Puhuimme nepaliksi suunnilleen kaiken, minkä osaamme ja Dilukin yritti puhua puolestamme, vaikka tilanne vaikutti onnettomalta. Minua pelotti. Pidin vain tiikeriäidin tavoin kiinni lapsistamme ajatellen, että vaikka mitä muuta menisi, niin näitä ette saa! Rahalla tilanteesta kuitenkin selvisimme - loppujen lopuksi vielä pienellä summalla (noin 20 euroa). Jatkoimme matkaamme ja pääsimme Ciweciin, klinikalle. Kello oli jo lähemmäs yhdeksän illalla. Dilu jäi nukkuvan Siirin ja angry birdsiä puhelimella pelaavan Mintun kanssa autoon odottamaan. Onneksi Dilu oli mukanamme, ettei tarvinnut raahata nukkuvaa Siiriä klinikalle! Lääkäri epäili Santulla olevan keuhkoputkentulehdus (jota kuulemma on ollut liikkeellä Santun luokalla). Tujut antibiootit mukanamme matkamme jatkui vielä toiselle puolelle Kathmandua, jonne veimme Dilun omaan kotiinsa. Sen jälkeen vihdoin pääsimme kotiin.

Home sweet home!