Rakas blogi.
En tiedä, mistä kirjoittaa. Kirjoittaisinko Hansusta, tuosta yhdestä maailman ihanimmasta ihmisestä, ja kaikesta siitä, mitä hänen kanssaan teimme ja koimme. Meillä oli valtavan ihanat yhteiset kaksi viikkoa. Hansu kulki mukanamme työmatkoilla - Heikin matkassa Dhadingin kylässä, jonne saatiin sähköt, minun matkassani lastenkodissa ja Dhulikhelin lähellä tutustumassa mielenterveystyöhön - ja hurmasi kaikki kolleegamme olemalla aina kiinnostunut kaikesta ja niin hyvin perillä kaikesta. Lisäksi yhdessä kävimme eri paikoissa, mutta myös olimme vain kotona ja leikimme lastemme kanssa. Minttu, Santtu ja Siiri kilpailivat joka ikinen kerta siitä, ketkä kaksi saivat istua Hansun vieressä ruokapöydässä tai autossa. Iltaisin me aikuiset istuimme iltaa ja paransimme maailmaa. Ja pelasimme (tai lauloimme) sing staria. Hansu meni ja koki vaikka mitä seikkailuja myös päivisin meidän ollessamme töissä. Hän hahmotti heti nämä sokkeloiset kujatkin ja mennä viipotti pitkin Kathmandua. Seikkailija mikä seikkailija. Ihana Hansumme.
Vai kirjoittaisinko tunteista, joita olen läpikäynyt. Miten surullista on ajaa lentokentältä kotiin, kun on jättänyt kentälle jonkun rakkaan. Miten silloin pilvet roikkuvat matalalla ja koko tämä kaupunki on vieras ja vihamielinen. Miten silloin onkaan ikävä omaa äitiä. Ja itse äitinä miettii, miten lapsemme nämä tunteet kokevat: tuleeko heistä tiedostavia ja vahvoja maailmankansalaisia, vai tuleeko heistä sellaisia, jotka aina pysyvät sijoillaan, sillä eivät halua omille lapsilleen samoja kokemuksia kuin itse ovat kokeneet.
Vai kertoisinko huonoista hetkistä, ihan konkreettisista sellaisista. Epäonnistumisesta, erehdyksestä, virheestä, jonka tein töissä ja olen sitä murehtinut ja miettinyt ja olen tympääntynyt siihen, että nepalilaiset ovat kuitenkin niin omaneduntavoittelijoita - no, olemme kai kaikki - ja sellaisia, etten kuitenkaan tajua heitä yhtään, vaikka joskus niin erehdyn jo luulemaan. He eivät useinkaan sano asioita suoraan, mutta selän takana puhuvat sitäkin enemmän, varmaan sekä hyvässä että pahassa. Tai siitä, miten Santulla on mennyt huonommin koulussa ja opettaja on ollut kauhuissaan, kun Santtu puhuu toisten lasten kanssa niin vähän. Miten olen tätä asiaa murehtinut ja miten aloin itkeä, kun opettaja kolmannen kerran halusi tästä kanssani puhua. Tavoitin siinä hetkessä jotakin omasta lapsuudestani, jotakin siitä tunteesta, kun olin itse maailman arin ekaluokkalainen [tosin Santtu on vasta neljä], joka teki seuraavan päivän koulutehtävätkin etukäteen kotona, että varmasti osaisi kaiken jo valmiiksi. Muistin sen murheen kaiun, joka soi niissä luokkahuoneissa - vaikkei minulla ollutkaan mitään hätää - ja se sama kaiku soi Santun luokkahuoneessa, jossa opettaja näytti minulle paikkaa: "Tässä se Santtu vain leikkisi legoilla yksin!" Seuraavaksi kuulin opettajan hämmentyneen äänen: "Don't cry, don't cry, there's no need to cry!" Oliko se minun ala-asteen opettajani vai Santun opettaja?
Vai kertoisinko sittenkin positiivisista asioista. Miten aurinko paistaa joka päivä, vuoret ovat näkyneet kirkkaasti ja lasten kanssa kokee ilonhetkiä ihan joka päivä. Miten oma työ tuntuu kuitenkin niin tärkeältä, vaikka joskus raskaalta ja liian epäselvältä. Senkin voisin kertoa, että Santtu oppi yhtäkkiä itsekseen lukemaan suomeksi. Ja että miten hän lukee jo Minttua sujuvammin - Minttu taas puolestaan lukee sujuvasti englanniksi ja ratkoo ällistyttävän monimutkaisia matemaattisia tehtäviä. Tai siitä, kun Siiri herää aamulla ja ensimmäisenä sanoo kirkkaalla kaksivuotiaan äänellä: "Minä rakastan sinua äiti!" Ja miten onnellinen olen Dilusta ja siitä, että Siirillä on hänen kanssaan hyvä olla. Tai Mintun ystävistä, jotka ovat niin kovin kohteliaita ("Good morning Minttu's mom!"), tulevasta yhden yön luokkaretkestä, jota äiti jännittää, tai siitä, miten Minttu jo minua opastaa englannissa. (Esimerkiksi olin aikeissa huutaa puissa kiipeilevälle Mintulle ja hänen ystävälleen, että varokaa, ettei oksa katkea, enkä yhtäkkiä keksinyt sanaa "katketa". Minttu luki ajatukseni ja tiesi tietysti heti oikean sanankin. Ihmeellistä.) Siirin leikkiryhmästäkin voisin kertoa. On niin hauskaa, että Siiri pääsee kaksi kertaa viikossa Dilun kanssa leikkiryhmään, jossa on noin 2-vuotiaita lapsia ainakin Englannista, Saksasta, Ranskasta, Japanista, Intiasta ja Nepalista! Hansu sanoikin yhtenä aamuna Siirille, että hänhän voisi tervehtiä lapsia vaikka huutamalla japaniksi "Konitsiva!"
Tai arkipäivistä. Miten hassua ja hauskaa on käydä lähikaupoissa katumme varrella, joissa lapsemme, Siiri erityisesti, tunnetaan (eräs kauppias kutsuu häntä loogisesti Sintuksi). Yhdestä kaupasta ostamme jauhoa, toisesta sokeria - nämä tietysti ammennetaan sellaisesta suuresta ämpäristä -, kolmannesta banaaneja, neljännestä herneitä. Ja kuulumiset on vaihdettu yhtä monta kertaa.
Va olisiko kerrottava jotakin Nepalin poliittisesta tilanteesta, joka on taas kiristynyt. Huhuista, joiden mukaan pääministeri olisi antanut käskyn ampua mieltään osoittaneita opposition edustajia kohti. Toivottavasti se ei pidä paikkaansa. Mielenosoituksia on kuitenkin taas ollut paljon. Juuri tänään mietin, että kymmenen päivän hätäruokavarasto, joka meilläkin tulee ohjeen mukaisesti olla, on vähän retuperällä. Sekin täytyisi päivittää.
En päivittänyt ruokavarastoa, vaikka siivosin kyllä (löysin nimittäin yhdestä jauhopurkista matoja). Blogin nyt kuitenkin päivitin. Hengissä olemme, viisin kappalein. Haluaisin olla yhtä kiinnostunut ja innostunut kaikesta kuin ystäväni Hansu - ja toivon lähtökohtaisesti olevanikin - mutta toisinaan myös huomaan, etten jaksa kiinnostua kuin "pakollisista asioista". Ellun kana -ohjenuoralla on toisinaan elettävä.
Kuvia en nyt jaksa liittää. Viimeiseltä kahdelta viikolta meillä on mahdottomasti mahtavia kuvia, kun saimme Hansunkin ottamat kuvat koneellemme. Mutta en jaksa valita niistä nyt tänne sopivia. Ens kerralla sit taas, okei?
