Dilu ja Deborah

Ah, perjantai.

Enää en voi puhua Murphyn laista ajattelematta ystäväämme Erin Murphya. Harmi, sillä "Murphyn laki" (jos jonkin asian voi tehdä monella tavalla ja näistä tavoista yksi johtaa onnettomuuteen, ennen pitkää joku tekee asian sillä tavalla) on kuulunut lempisanontoihini, vaikka olenkin hyvin, hyvin optimistinen noin muuten. No, yritetään vielä. Eli eikös se ole ihan Murphyn laki, että kun töissä on kiireisintä, joku (tai jotkut) perheenjäsen sairastuu. Näin kävi täälläkin. Minttu sai oikein rehellisen flunssan maanantaina ja oli poissa koulusta pari päivää. Tämä oli muuten ensimmäinen kerta, kun Minttu oli koulusta poissa sairauden takia. Santussa taas on jokin nappula, että hän saa aina kasvatettua itselleen pienen kuumeen, jos sellaista tarvitaan, ja niinpä Santtukin oli sitten poissa koulusta.

(Ei vaan, oli Santtukin ihan oikeasti kipeänä, ja itse asiassa juuri tätä kirjoittaessani Santun kuume nousi uudelleen. Kävin hänen luonaan monta kertaa ja siksi tästä tekstistäni katosi kokonaan punainen lanka, joka mulla jossakin vaiheessa oli vielä mielessä, ja lisäksi postaankin tämän vasta nyt lauantaiaamuna.)

Onneksemme voimme Heikin kanssa vuorotella kotona olemista ja onhan meillä vielä Dilu ja Deborah. He ovat hyvin tärkeitä ihmisiä täällä arjen onnistumisen kannalta. Varsinkin Dilu, joka on ollut meillä alusta asti ja nähnyt kaikki räpeltämisemme. Dilu ei ole maailman ulospäinsuuntautunein ihminen, mutta juuri sopiva meille. On hauskaa, että talossamme on ihmisiä. Milloin nämä naiset antavat minulle pukeutumisohjeita aamuisin (saatan kysyä, onko jokin asu johonkin tiettyyn tilanteeseen sopiva), milloin he haluavat skypettää äitini kanssa, milloin juoksevat ympäri pikkukojuja etsiäkseen jotakin tiettyä maustetta voidakseen valmistaa juuri sellaista maustetahnaa, josta Heikki pitää, milloin ovat järjestäneet ja siivoneet hanskat ja pipot komeroon, sillä "eihän näitä tarvitse enää", milloin kertovat rukoilevansa lastemme puolesta jne.

Tiistaina Siiri kertoi minulle ajaneensa Dilun kanssa moottoripyörällä kotiin, kun olivat ostaneet niin paljon banaaneja, etteivät olleet jaksaneet kantaa niitä. Kysyin Dilulta, oliko näin todella tapahtunut, ja hän sanoi, että olivat soittaneet Krishnalle, että tämä tulisi auttamaan ostosten kantamisessa. Krishna oli porhaltanut paikalle moottoripyörällä. On tietenkin hauskaa, että apulaisemme auttavat toisiaan, mutta totesin Dilulle, että aina on rahaa ottaa taksi! Siiri hurjapää tietenkin piti moottoripyörämatkasta, mutta täällähän on esimerkiksi tapana, että ainoastaan kuljettajalla on kypärä, muutenkin hullusta liikenteestä puhumattakaan.

Ensi viikolla minä lähden kenttämatkalle, seuraavalla Heikki lähtee. Sitten muunmuassa järjestämme Focus-opiskelijoillemme get togetherin ja yllätyksekseni kaikki opiskelijat ovat ilmoittautuneet mukaan ja samoin muita innostuneita ihmisiä Focuksesta. Hienoa. Kiireelle tosin ei näy loppua.

Kyllä kaikesta selvitään. Onneksi on Dilu ja Deborah.

Toukokuu näyttää täälläkin olevan juhlien aikaa, niin monia synttärikutsuja mekin olemme saaneet ja pitäisi vielä järjestää meidänkin triplasynttärit. Näyttää olevan tapana, että lapselle osoitettu kutsu voi koskea lasta tai lasta ja didiä tai lasta perheineen, ihan mikä on kutsutuille parasta. Täytyypä muistaa ottaa tämä huomioon kun järjestämme lastemme synttäreitä. Mintun synttäreille ovat kaikki 12 tyttöä alustavasti tulossa, juku pätkä!

Minä vietin keskiviikon tyttöjen kanssa kotona ja perustimme kauneussalongin. Minttu lakkasi Siirin kynnet.

Pihallamme on niin paljon kaikkea kaunista!

Tässä Krishna perkaa maustetahnaan tarvittavia raaka-aineita (nuo kukkaset vasemmalla ruusun alla). Dilu tekee kyllä maailman parasta ajaria, eli tulista maustetahnaa.

Minttu videoi Siirin pyöräilyä. Siiri pyöräilee ihan itse isoa kahdeksikkoa pihallamme!

Siiri syö lounaan sormin. Hienosti sujuu. Mutta ei Siiri päivällistä syö sormin, eli tämä on tapa, jota hän noudattaa Dilun kanssa ollessaan.

Otsikon naiset :)

Rakas ystäväni työskentelee Ellessä ja lähettää Ellejä tänne meillekin. Niitä lukee myös Minttu, joka bongasi Ellen sivuilta maininnan mahtavasta verkkokaupasta. Tuon kaupan sivuilla surffaten Minttu vietti toisen puolen sairastamispäivästään. No kyllä äitikin pikkuisen kurkki kaupan sivuja...

Huoltamolla Bagmati-joen varressa.

Surullista slummialuetta Bagmatin varressa...

 Ylläolevat kuvat liittyivät matkaamme tänne:

Lähdimme perjantaina pikkuisen aiemmin töistä voidaksemme tehdä retken raittiiseen ilmaan Hattibanille. Minullakin on pää särkenyt parin päivän ajan, ja tiesin, että särky helpottaisi raittiissa ilmassa. Niin helpottikin! :) Minä kaipaan täällä tosi paljon "helppoa metsään pääsyä". Sellaista ei ole, eikä juuri muitakaan viheralueita (siis lähellä). Hattiban on kyllä ihana paikka, mutta matkaan joutuu varaamaan lähes tunnin.

Olen onnellinen siitä, että myös lapsemme ovat aina innoissaan lähdössä metsäretkille ja nauttivat niistä. Puhumme paljon yhdessä siitä, mitä on ihaninta tehdä Suomessa kun kohta sinne tulemme, ja Simban ja rakkaiden ihmisten näkemisen jälkeen kaikki toteamme yhdestä suusta, miten parasta on päästä.... Mustikkametsäretkelle! Ja lisäksi muutama muu perinteinen metsälenkki, joita aina Suomessa teimme, ja joita lapsetkin muistelevat, on meillä ehdottomasti toteutettavien asioiden listalla.

(Itse aion tehdä Suomessa metsälenkin ihan joka ikinen päivä.)

Kansainvälisyyskasvatusta

Osittain expat-elämästämme, osittain luonteestamme, osittain työstämme johtuu, että tapaamme jatkuvasti paljon ihmisiä. Uusia ja tuttuja. Ihmisiin tutustuminen on hauskaa - ehkä jopa parasta täällä - mutta myös väsyttävää. Aina ei jaksaisi olla sosiaalinen, vaikka aina kuitenkin oikeastaan olemme. Joskus vastaan johonkin kutsuun "ei" vain sen tähden, että saamme rauhallista aikaa olla oman perheen kesken. Sekin on tärkeää, ja lapsille, joille viikot koulurutiineineen ovat aika raskaita, se on vieläkin tärkeämpää. Veljeni joskus muistuttaakin minua, että lasten pitäisi voida joskus myös pitkästyä ja hän on siinä kyllä ihan oikeassa.

Viikonloppu pyörähti käyntiin hauskassa seurassa, kun saimme luoksemme Annen ja Mikon. He tuntevat siskoni ja siten jo oikeastaan meidätkin. Oli hauskaa olla yhdessä. Aika paljonhan täällä Nepalissa käy suomalaisia. Jotkut ottavat yhteyttä, kun haluavat tutustua Lähetysseuran työhön, toiset haluavat tutustua ja kuulla arjestamme täällä ja toiset taas tietävät meidät jotakin kautta ja ottavat yhteyttä. Ja kiva niin!

Santtu ja Siiri Annen ja Mikon tuliaisten kimpussa... Kiitos vielä siskolleni ja tietysti kuriireille!

(c) Siiri

Lauantaiaamun herkkuaamiainen; ruisleipää.

Lauantaiaamuna kiirehdimme Freyan, Santun luokkakaverin, synttäreille. Tämä perhe asuu melkein naapurissamme. Äiti on hollantilainen, isä ranskalainen ja heillä on kaksi tyttöä. Ihan yksi varmasti voittosijoilla oleva perhe, jos kisattaisiin sympaattisuudesta ja suloisuudesta. He olivat järjestäneet juhlat brunssi-tyyliin, mikä oli oikein kiva tapa. Mukana oli Santun luokkalaisia - brittejä, skotteja, saksalaisia ja nepaleja, sekä eräs kanadalais-australialaisperhe ja eräs hollantilais-afrikkalaisperhe (krhm, en tiedä, mistä Afrikan maasta mies on kotoisin). 

(Kyllä, skotit kuuluvat britteihin, eli oikeastaan kuuluisi sanoa englantilaisia ja skotteja. Kävin juuri näissä kemuissa yhdenkin hauskan keskustelun skotin kanssa, joka teki hyvin selväksi, ettei pidä brittityylistä monessakaan suhteessa, ja kun sitten kysyin viattomasti, että mistä maasta hän onkaan kotoisin, kuului ylpeä vastaus: "Skotlannista! ... Niin, kuuluhan sekin brittityyliin [puhuimme mm. brittikoulusta] mutta on kuitenkin aivan eri asia!")

Päivänsankari Freya, joka luonteeltaan (ja ulkonäöltäänkin) muistuttaa Siiriä. Freyan vanhemmat joskus vitsailevatkin, että kukaan ei huomaisi mitään, jos Freya alkaisikin kulkea meidän matkassamme.

Juhlista kiiruhdimme uimaan ja Heikki sieltä pelaamaan jalkapalloa. Minä jäin lasten kanssa kotiin möllöttämään, emmekä tehneet muuta kuin luimme monta kirjaa ja leikimme.

Sunnuntaiaamuna, kun ei ole kiire minnekään. Voi vaikka rakentaa autoradan sänkyyn.

Mikä tässä on? Äidin sunnuntaikahvi, Siirin näkemys. :)

Teimme pikalounasta kotiin palaavalle iskälle, ja meille kaikille. Maistuis varmaan sullekin! Tuoreita mangoja, banaaneja ja omenaa.

Hatin sunnuntaiaamu. Tosin ikkunan läpi kuvattuna, sillä Hatti ei koskaan näyttäydy tämänkaltaisissa asennoissa, jos joku voi nähdä.

Sunnuntaiaamuna Heikin työaamun jälkeen lähdimme brittiystäviemme luokse grillaamaan. Olen tainnut täälläkin kertoa Mattista ja Katiesta, he ovat tosi mukava pariskunta ja Santtu on aivan ihastunut Mattiin. Matt on brittikoulun liikunnanopettaja. Mukana oli etelä-afrikkalais-irlantilaisperhe kahden lapsensa kanssa. Heidät tapasimme ensimmäistä kertaa. Hekin voittaisivat palkintoja suloisuus-kilpailuissa. Illan mittaan porukka täydentyi vielä toisella brittiperheellä, jonka poika Thom on Santun hyvä ystävä ja jotka ovat nyt muuttamassa Thaimaahan.

Ai että, grilliruokaa!

Ja pingistä...

ps. Heikki löi silmäkulmansa kiipeiltyään ja pudottuaan alas muuriltamme. Onneksi ei käynyt pahemmin...

Lapsilla meno päällä ja miehet sen kuin yllyttävät kilpajuoksuun.

Niin että tänä aamuna, kun sain leikkiä lasten kanssa kotona Heikin ollessa hetken aikaa töissä, kuuntelin mielenkiinnolla lasten leikkiä ja keskustelua. Olimme lentokoneessa ja jostakin syystä minun annettiin "nukkua" ihmeen häiriöttömästi (matkasimmehan yölennolla Nepalista Tansaniaan). Minttu lentoemäntänä, Santtu kapteenina ja Siiri minun kanssani matkustajana. Lisäksi meillä oli sohvallinen eläimiä kyydissä. Paitsi että meillä leikitään paljon lentokone-, hotelli- ja matkustamisleikkejä, leikitään muun muassa esittäytymisleikkejä. Nyt lentokoneessa tapasivat toisensa marsu nimeltä Hiutale ja pupu nimeltä Rai.

Rai: Päivää!

Hiutale: Päivää!

Rai: Saanko esittäytyä? Nimeni on Rai. Se on nepalilainen nimi. Olen nähkääs syntynyt Nepalissa. Mutta muutin jo hyvin pienenä Afrikkaan, hmm, Tansaniaan. Asuin siellä kahdeksan vuotta. Sitten muutin Suomeen. Siellä asuin kolme vuotta. Ja nyt asun taas täällä Nepalissa. Tämä Nepal on mun koti kuitenkin.

Hiutale: Kiinnostavaa! Minä olen ihan suomalainen marsu mutta olen oikeastaan syntynyt Balilla. Niin, Balilla, mutta muutin nollavuotiaana Suomeen. Sitten olen asunut Suomessa, paitsi nyt Nepalissa. Olen asunut täällä kolme vuotta ja aion asua vielä kolme vuotta. Sitten menen takaisin Suomeen.

Rai: Onpa hienoa. No ei kun sitten hyvää matkaa!

Hiutale: Hyvää matkaa! Ehkä joskus taas tapaamme!

Siiri Sirpukka

Anni jo eilen laittoikin kuvia Siirin uimataidosta ja tuo meidän Siiri on kyllä sellainen hurjapää, että oksat pois. Selkeästi Siiri on myös omaksunut ajatuksen "mitä isot edellä, sitä minä varmasti perässä". Siiriä ei todellakaan päätä huimaa ja periksi ei anneta ja myöskään pienistä vastoinkäymisistä ei olla moksiskaan. Tässä vaiheessa elämää, nuo kaikki ovat pääsääntöisesti ja suurimman osan aikaa isän ja äidinkin mielestä hienoja piirteitä, mutta isänä alkaa jo kaukaisuudessa siintävä teini-ikä huolestuttamaan. Mintulla ja Santulla on kuitenkin aiemmin lupa tehdä monia asioita kuin Siirillä, mutta tämä ei tule olemaan helppo asia. Itse pikkuveljenä olen isoveljen kintereillä juossut ympäri kyliä ja kaupunkeja ja vaikka rakas isoveljeni siitä ei varmasti aina tykännytkään, niin kyllähän ne ovat pikkusisarusten oikeuksia. Isoveljet ja -siskot ovat jo vanhempien suhteen tien auranneet ja aurattua tietä on aina helpompi kulkea.

Tulipa lyhyt ja sekava pieni kirjoitus, vaikka tarkoitus oli lähinnä laittaa muutama kuva tältä päivältä, kun meidän Siiri Sirpukka oppi tänään pyöräilemään ilman apupyöriä. Olen Siirin kanssa viikon päivät joka aamu, ennen töihin lähtöä pihalla vähän harjoitellut ja sitten on taas laitettu apparit takaisin (kun Siiri pyöräilee Dilun kanssa). Tänään lähdettiinkin sitten iltauinnille ja Siiri intoa puhkuen ottamaan apupyöriä pois, että äitikin näkee mitä on opittu. Ja niin Siiri polki kotoa uima-altaalle, vaappuen mutta ilman ongelmia. Ainoa ongelma enää on, kun pienet jalat eivät meinaa millään ylettyä maahan ja tämä vaikeuttaa pysähtymistä :) Pysähtymistä pitää vielä vähän harjoitella, jarruttaa Siiri kyllä osaa.

Ei kun matkaan...

Meinasi mennä papalla pasmat sekaisin, kun Siiri tuli ja paineli ohi :)

Sitä on täällä monta kertaa aatellut (varsinkin Siirin kohdalla, mutta myös Santun ja Mintun), että tiettyjen asioiden oppiminen on paljon helpompaa. Aina voi mennä ulos ja hypätä pyörän selkään, kävellä pari minuuttia ja hypätä altaaseen (no tämä onnistuu noin 7 kk:n ajan vuodesta), mennä ulos potkimaan palloa ja pelaamaan sählyä. Tietenkin kaikki talvinen jää vielä opettelematta, mutta rullaluistelu onnistuu jo Mintulta ja Santultakin tosi hienosti. Tietenkin se vaatii itseltäkin viitseliäisyyttä, mutta noista asioista minä myös itse nautin ja myös osaan, toisin kuin Annin hallitsemat monet roolileikit (no on niitäkin tässä 7 vuoden aikana jo tullut harjoiteltua). Mutta uinnissa ja pyöräilyssä Siiri oli meidän kavereista nopein: 2-vuotias (kuukauden päästä 3)! (Saan muuten uida jo täysillä, että pysyn Mintun kroolissa mukana).

Niin ja lapsista saa ja pitää olla ylpeä ja näyttää se heille....

Kuva by Minttu. Uima-altaamme ympäristö on tällä hetkellä todella kaunis!

Kuva by Santtu.

Kuva by Santtu. 

Iloista vappua Nepal-Suomi-Alankomaat rajamailta!

Vapunjuhlintaamme kuului...

Hollantilaisten bileet Summitilla. Mekin siis juhlimme uutta kuningasta Willem-Alexanderia, kuningatar Maximaa ja Amalia-, Ariane- ja Alexia -prinsessoja!

Iltauinti. Juhlat siirtyivät sisätiloihin, me siirryimme vesitiloihin.

Siiri etenee jo monia metrejä hienosti osittain sukeltaen, osittain pää veden pinnalla uiden.

Munkkien paisto tänään töiden jälkeen.

Kysyin lapsilta, muistavatko he, miten yleensä Suomessa vietetään vappua (ja miten me vietimme). Minttu tietysti muistaa hyvin, mutta tällä kertaa esimerkiksi Santtu ei muistanut, mitä on serpentiini. Katsoimme sitten yhdessä netistä ja Minttukin totesi voivansa vilkaista, muistaako oikein. Santtu ihmetteli, että ai miten ne pitkät kiharat oikein puhalletaan tuosta rullasta. Minttu tekikin meille sitten omaa serpentiiniä maalaamalla ja repimällä suikaleiksi talouspaperia!

Pojatkin kotiutuivat jalkapallotreeneistä paistamaan munkkeja.

Hyviä tuli!

Juhlien vietossa suurin puute on tietysti se, että Suomessa emme koskaan viettäneet mitään juhlia vain perheen kesken - tai hollantilaisseurassa. (Vappuaattona täälläkin kyllä olisi ollut Suomi-piiri tarjolla, mutta ensimmäistä kertaa Nepalissa asumisemme aikana jätimme Suomi-piirin väliin.) Sukulaisia ja ystäviä Suomesta on ikävä. Onneksi kohta pääsemme Suomen-lomalle!

Onko muuten Nepalin kansallislaulu tuttu? Kuulen Nepalin kansallislaulun lähes joka aamu lasten laulamana, sillä toimistomme vieressä sijaitsee koulu, ja lapset kajauttavat kansallislaulun aina aamuisin. Tänään kuulin laulun yhden KYT-kumppanimme 10-vuotisjuhlassa. On se jo jotenkin ihan meidän laulu myös, kotoinen olo tulee sen kuullessa! :)