Mugu II

Tämän postauksen alla on ensimmäinen osa Mugusta (Mugu I), aloita siitä. Tämä on jatko-osa! :)

Mugun tunnelmat ja maisemat jatkuvat.

Yksi kumminuoristamme, Ruguma (takarivissä), perheineen.

Ruguman huone

Mandira haastattelee yhtä tyttöämme ja odotellessani opetin lapsille käsien taputusleikin. Mugussa huomasi sen, että jotkut lapset pelkäsivät minua. Yleensä Nepalin lapset ovat ystävällisen uteliaita, mutta Mugussa länsimaalainen on kuitenkin niin outo ilmestys, että muutama kohtaamani lapsi alkoi minut (haamun?) nähdessään itkeä.

Maisemat, ah. Ja täällä sain kävellä!

Joka talossa on tällaiset pölkkyportaat. Kummilapsia ja -nuoria tavatessamme kipusimme usein talojen katoille, mikä tarkoitti yleensä kaksien tällaisten pölkkyportaiden nousemista. Vaelluskengillä tällaisia on vähän kömpelöä nousta.

Hmm, en tiedä, miten tämän asian muotoilisin kuulostaakseni järkevältä, mutta näen aina näissä lapsissa jollakin lailla omat lapseni. Ehkä se johtuu vain siitä, että lapset ovat tietyllä tavalla samanlaisia joka puolella maailmaa. Nauravia ja rakastettavia.

Kummityttömme Bishnu Maya perheineen.

Majoitusolosuhteet olivat tietysti Mugussa hyvin vaatimattomat. Öisin oli todella kylmä ja nukuimme savitaloissa jonkun pienen maton päällä (alakuvassa olevan "sängyn" jaoin Mandiran kanssa). Likaisuuteen, kurjiin vessoihin, kylmyyteen ja pesemättömyyteen olen kuitenkin Nepalin kenttämatkoilla tottunut. Minulle henkilökohtaisesti inhottavin asia Mugussa olivat rotat. Kuolleen rotan haju ja se, että rottia todella kipitti makuupaikkojemme lattioilla. Kirsti antoikin minulle neuvoja: "Laita Mandira nukkumaan seinän viereen, ettei rotat tule niin lähelle sinua! Nosta kengät pois lattialta, etteivät rotat syö niitä yön aikana!" Kirstin ohjeista mieleenpainuvin ei kuitenkaan liittynyt rottiin, vaan ruokiin, joita kylissä söimme. "Rukoile ja syö!" oli vastaus, kun epäröiden tuijotin erästä eteemme kannettua ruoka-annosta. Toisaalta - Kirstille arvokkaimpana tuotiin aina parhaat palat, mistä olin kiitollinen. Parhaat palat tarkoittavat nimittäin luisia lihanpaloja ja esimerkiksi kalanpäitä.

Toisaalta - tuntuu kurjalta puhua ruuasta tällä tavalla hymyilevään sävyyn, sillä ihan totta: kun kaikesta on pulaa, ovat liha ja kala juhlaruokaa ja niistä syödään aivan kaikki osat päitä myöten.

Mandira nauroi ottavansa minusta tässä paikassa kuvan, kun kepillä tömistelin huoneen joka nurkkaa rottia karkottaakseni. 

Mugussa oli tähän aikaan vuodesta päivällä Suomen kesä ja yöllä Suomen talvi. Kylmimpinä öinä vaatetukseni oli seuraava: pitkät kalsarit ja pitkähihainen paita, poolopaita, housut, fleece-takki, villasukat, pipo, fleece-makuupussi, untuvamakuupussi ja vielä mahdollinen majapaikan peitto. Pärjäsin!

Ero auringon ja varjon välillä oli järkyttävän suuri. Auringossa hiki virtasi ja kun aurinko laski - pling - kylmyys iskeytyi samalla sekunnilla luihin ja ytimiin. Tämä sama ilmiö on toki havaittavissa Kathmandussakin, mutta ei näin konkreettisesti sentään.

Aamu klo 6

Mugun taivas oli sininen ja niin oli myös vesi Mugu-Karnali-joessa.

Aurinko kuivattaa kaiken - niin pavut kuin sukat.

Kun muu porukka jäi keräämään voimia, kävelin näiden kahden herran - Hira Lalin ja Dan Bahadurin - kanssa vielä muutamaan kylään. He ovat paikallisen kumppanimme työntekijöitä Mugussa.

Sadonkorjuu

Leipää (roti), vihreitä vihanneksia (saag) ja hunajaa (maha).

Kumminuoremme Dan Sova keittiössä äitinsä ja isänsä kanssa.

Isoisä

Dan Sova vanhempineen

Nepal... (Teen tästä vielä taulun.)

Lauantaina kävimme nopeasti kääntymässä Gamgadhin kirkossa.

Savuttomat uunit tuotiin ennen helikoptreilla Muguun. Nyt ne valmistetaan siellä!

Viimeiset päivät Gamgadhissa kuluivat palavereissa. Iso tapahtuma oli myös kummitytöille järjestetty yhteinen kokoontuminen, jonne pääsikin paikalle noin 60 kummityttöämme. Tytöt esittivät tanssia, laulua, näytelmiä, pitivät puheita jne. Oli todella mukava tilaisuus!

En ole koskaan aiemmin saanut kerralla näin montaa kukkaseppelettä, malaa. No niitä oli varmaan se 60!

Tämä nainen keitti ruuan koko tyttöjoukollemme.

Kokousten jälkeen alkoikin sitten paluumatkamme. Kiersimme Rara-järven kautta. Oli se upea.

Ilta-aurinko

Aamu

Rara-järveä ympäröivistä metsistä tulivat Suomen metsät mieleen.

Vesi oli todella kirkasta.

Viimeinen yö oltiin lentokentän kupeessa. Alakuva näyttää varmaan ihan kivalta, mutta tuo paikka oli koko reissun kurjin ja kylmyys oli todellista. Kuolleen rotan haju oli niin hirveä, että nukuimme kaikki mahdolliset ikkunat apposen auki, vaikka oli pakkasta.

Lentolippujen saaminen sitten varhain seuraavana aamuna olikin todellinen sirkus. Ihmisiä jonotti lippuja, moni oli jonottanut jo viikonkin. Mitään systeemiä ei ollut, eikä myöskään mitään varmuutta, tuleeko yhtään lentokonetta. Ulkomaalaisena sain etua jonossa - maksan myös lipusta yli tuplahinnan nepaleihin verrattuna - mutta silti monet "tärkeät herrat" menivät meidänkin ohitse jonossa. Toisaalta onneksi sairaille annettiin myös etuoikeus lippuihin. Joka tapauksessa, "jonotus"systeemi ja koko se hässäkkä lentokentällä ei ollut kovin mukavaa. Kun sitten monien soittojen, puheiden, suostuttelujen ja rahatukkujen näyttämisen jälkeen saimme liput ja kuulimme pillin soivan, mikä kertoi koneen todella lähteneen Nepalgunjista Muguun, oli tunnelma korkealla. Meidän konettamme ennen oli kaksi konetta käynyt lentokentällä, toinen matkalla Surkhetiin ja toinen Nepalgunjiin, mutta ne korkeat herrat veivät meidän paikkamme siinä koneessa.

Alakuvassa on maisemaa Mugun lentokentältä ja odottavia ihmisiä. Hauskinta oli kuitenkin se hässäkkä, mihin tuon pillin soimisen jälkeen jouduimme. Matkatavaroiden punnitus, "lähtöterminaali" ja sitten alkoi juoksu kimpsujen ja kampsujen kanssa rotkon rinnettä alas kiitoradalle. Armeijapukuiset miehet hoputtivat, että on kiire! Sitten kiitoradalla, siinä me juoksimme ja miehet huusivat, että "Pian, pian, kone tulee!" Minäkin jo sitten sanoin Mandiralle, että en kyllä jää tähän kiitoradalle hidastelemaan, otin jalat alleni ja juoksin sinne rotkon toiselle reunalle rinkka selässäni. Sitten jonoon, ja sieltähän se kone tulee. Hirveä hiekkapöly nousee, ja äkkiä kyytiin, ettei kukaan enää pääse viemään paikkaa koneessa!

Posket punaisina istuimme koneeseen, eikä siinä vaiheessa enää ehtinyt ajatella lentokonematkustamisen turvallisuutta Nepalissa.

Lennon odottelua. Luin muuten kirjan Piiat, ja tykkäsin!

Todella kiitollinen mieli jäi koko matkasta! Myös työn puolesta oli erittäin onnistunut reissu.

Mugu I

Mugu on yksi Nepalin köyhimmistä, kehittymättömimmistä ja vaikeimmin tavoitettavista lääneistä. Mugu sijaitsee Luoteis-Nepalissa lähellä Tiibetin rajaa. Suomen Lähetysseura tekee Mugussa paikallisten kumppanien kautta kehitysyhteistyötä ja kummityötä.

Muguun matkustaminen ei ole aivan helppoa. Lääniin on noin vuosi sitten rakennettu tie, mutta se ei ole käyttökunnossa. Kävely on varteenotettavin vaihtoehto. "Läheisiltä" Jumlan ja Bajuran lääneistä kävelee Muguun noin kolme päivää.

Viime keväänä alkoivat kuitenkin taas lennot liikennöidä Muguun monen vuoden tauon jälkeen. Lentojen liikennöinti on täysin säästä riippuvaista, ja myös matkustajamääristä, ja siten hyvin epävarmaa. Me onnistuimme lentämään reittiä Kathmandu - Nepalgunj - Mugu, vaikka olimmekin varautuneet lentämään Jumlaan ja kävelemään sieltä Muguun. Hyvä näin, sillä Jumlan reitti nousee yli 4000 metriin ja siellä oli jo satanut lunta.

Minusta tuntuu, etteivät lennot ja matkustaminen olisi voineet mennä näin hienosti ilman suurta matkaamme muistanutta joukkoa. Kiitos teille! 

Lentokentälle lähdössä kotona.

Makalu-kone Nepalgunjista Muguun.

Nepal...

Mugun lentokentän kiitorata yläkulmassa. Turha lienee mainita, että muutama kone on pudonnut jyrkänteeltä alas kun ei ole saanut jarrutettua ennen piskuisen kiitoradan päättymistä.

Mugun lapset

Mugun pääkaupungista Gamgadhista löytää näinkin hyvinvarusteltuja putiikkeja.

Kävelimme paljon. Yövyimme sekä Gamgadhissa että kylissä, joihin kävelimme. Kävelimme noin 5-9 tuntia joka päivä. Minä todella nautin kävelemisestä! Enkä väsy kävelemisestä, edes vuoristossa. Olen tästä asiasta hyvin kiitollinen. Osansa varmaan sillä, että olen aina kävellyt paljon.

Mugun ihmisten on koko ajan tehtävä työtä, sillä kaikki työ tehdään alusta alkaen käsin. Siemenet kylvätään, sato korjataan, jyvät erotellaan jne, kaikki tapahtuu käsin ja sitten vielä tietysti koko ruuanlaitto. Mugun äänimaailmaan kuuluikin kilkattavien aasinkellojen lisäksi jatkuva tumps, tumps, tumps-ääni, kun hirssiä ja riisiä hakataan (kuvassa alla).

Kollegani Mandira ja yritys kuvata korkeuseroja ja jyrkkyyttä.

Tämä alakuvan joukko - ihmisiä, lampaita, vuohia ja koiria - kulkee Mugusta Surkhetiin tuoden Muguun suolaa ja viljaa lampaiden ja vuohien selässä. Yksi lammas kantaa 20 kilon säkin. Näiden ihmisten (ja eläinten) työ on vaeltaa tätä väliä.

Lähetysseuralla on Mugussa reilut 100 kummilasta. He ovat kaikki dalit-tyttöjä. Vain noin 20 vuotta sitten oli dalitille kiellettyä mennä kouluun. Harva tyttö, yläkastinenkaan, pystyi käymään koulua. Kummityö aloitettiin heti sisällissodan päättymisen jälkeen vuonna 2006, ja koko läänistä löydettiin noin 30 koulua käyvää dalit-tyttöä. Nyt, kahdeksan vuoden jälkeen, yli 2000 dalit-tyttöä käy koulua Mugussa! Kummiohjelma on ollut merkittävä tekijä tässä kehityksessä. Tietoisuus koulunkäynnin tärkeydestä on levinnyt ja samoin on tietoisuus ja ymmärtämys siitä, että myös dalit-tyttö on kykeneväinen käymään koulua.

Kummiohjelman kautta dalit-tytöt saavat tukea koulunkäyntiään varten ja mm. kaikki koulunkäyntiin tarvittavat materiaalit sekä vaatteet.

Monet kumminuoristamme ovat todellisia roolimalleja kylissään. Kun dalit-tyttö saa koulutusta ja etenee, huomaavat toisetkin dalit-tytöt etenemisen olevan mahdollista. Kummiohjelmaan kuuluu myös kerhotoiminta, jossa vanhemmat tytöt opettavat nuorempia siisteyteen, hygieniaan jms liittyvistä asioista ja samoin myös esimerkiksi keittiöpuutarhan kasvattamisesta. Kerhotoiminta on ollut todella menestyksekästä, ja tytöt ovat ottaneet oppimansa asiat käytäntöön kotona!

Koulutuksen myötä myös esimerkiksi tietoisuus lapsiavioliittojen haitoista lisääntyy. Mugussa on edelleen melko yleistä mennä/joutua naimisiin noin 14-16-vuotiaana. Ei varmasti tarvitse tässä selittää, millaisia terveysriskejä tämä aiheuttaa näille nuorille tytöille, sosiaalisten ongelmien lisäksi.

Vaikka dalitit pääsevät nykyään kouluun, joutuvat he silti usein yhä kiusaamisen kohteiksi ja monessa koulussa heidät sijoitetaan istumaan huonoimmille paikoille takariviin. Ruumiillinen kurittaminen on yhä valitettavan yleistä ja opettajakin saattaa kiusata daliteja sanomalla, ettei heistä ole mihinkään.

Kummityttömme Anita isänsä kanssa.

Kummityttömme Ram Devi. Kylän lapsia ympärillä - minne tahansa menimmekin, iso joukko lapsia kerääntyi aina ihmettelemään.

Tyypillinen kylä Mugussa.

Kumminuoremme Uma, Ram Devi ja Chandrika

Joka kylässä oltiin meitä kohtaan todella ystävällisiä ja vieraanvaraisia ja kumminuoremme puhuivat avoimesti siitä, millaista on olla dalit-tyttö tämän päivän Mugussa.

Lounas

Työntekoa. Myös lapset tekevät töitä: kantavat vettä, keräävät polttopuita, leikkaavat ruohoa, hoitavat pikkusisaruksiaan, tekevät ruokaa... Yksi syy sille, mikseivät lapset käy koulua, on se, että heitä tarvitaan kotitöissä.

Lelu

Mietin pitkään koko tämän kuvan nappaamista... Mutta tässä siis ambulanssikuljetus. Sairasta henkilöä lähtee viemään sairaalaan Gamgadhiin joukko miehiä, jotka sitten kantavat sairasta vuorotellen. Matkanteko saattaa viedä päiviä.

Kirsti Kirjavainen oli alkumatkan kanssamme. Tässä tauolla syömme hirssileipää ja juomme kuumaa sokeroitua maitoa - molemmat hyvin tyypillisiä paikallisia ruokia.

Hirssileipä - maistui vähän hiekalta.

Santtua varten pidän aina silmät auki tällaisten otusten varalta. Tämäkin käärme on kuulemma tappavan myrkyllinen. Näin myös paljon kookkaita liskoja!

Aasit, muulit ja mustang-hevoset kantamuksineen ja kelloineen olivat hyvin tyypillinen näky.

Niinkuin lapset työnteossa.

Mugun taivas oli niin sininen, että en ole nähnyt niin sinistä taivasta missään muualla!

Mugun tunnelmat jatkuvat vielä toisessa postauksessa...

Nisset ja nasset

Kiitos kaikille kenttämatkojamme muistaneille! Lupaan kirjoitella teille tunnelmia Mugusta. Matka oli todella unohtumaton.

Nyt olemme taas Heikin kanssa molemmat kotona - Heikkikin ehti käydä kentällä Etelä-Nepalissa. Arki on sujunut kiireisesti kun toinen meistä on ollut poissa. Huomenna Minttu puolestaan lähtee luokkaretkelle ja on poissa perjantaihin saakka. Perjantaina aiommekin pitää kunnon "koko perhe koossa taas"-juhlat ja juhlia isänpäivät ja muut siinä samalla!

Lauantai-aamuna otimme varaslähdön jouluun ja paistoimme pipareita.

Lasten kasvun huomaa joulupipareiden leipomisesta. Ainoastaan kuopus tarvitsee enää apua ja vain taikinan kaulimisessa. Äiti kokee samanaikaisesti mukavaa vapaudentunnetta ja suurta haikeutta.

Minttu on innostunut ompelemisesta ja erityisesti vaatteiden ja asusteiden suunnittelemisesta. Kävimme sunnuntaina Dilun luona ompelemassa poljettavalla ompelukoneella (meillä ei ole ompelukonetta). Polkeminen oli aika raskasta. Niinpä jalan, käden ja silmän yhteistyö vaati vähän harjoittelua, mutta hetken kuluttua alkoi sujua hienosti. Monta joululahjaa valmistui!

Santtu ja Siirikin viihtyivät mainiosti, kiitos Jasonin.

Siiri on löytänyt sielunsiskon - sopivasti tomeran Yuin, jonka juuret ovat niin Brittein saarilla kuin Japanissakin, ja joka on viettänyt lähes koko elämänsä Sierra Leonessa. Tyttöjen railakasta menoa on hauskaa katsella!