Oppimista

Senegalissa on vietetty yhtä vuoden tärkeimmistä - ellei tärkeintä - muslimien juhlaa, Tabaskia. Ilmeisesti tätä juhlaa kutsutaan eri nimillä eri puolilla maailmaa. Juhla on kuitenkin joulun veroinen juhla muslimeille.

Tabaskina tehdään asioita, jotka yhdistävät kaikki meidät ihmiset omiin juhliimme: kuten me kristityt jouluna ja hindut dashainina, menevät muslimit tabaskina moskeijaan, lähtevät maaseudun kyliin tapaamaan sukulaisiaan, antavat lahjoja, ostavat uusia vaatteita ja lahjoittavat rahaa köyhille.

Lisäksi tabaskiin kuuluu rituaali, jossa ostetaan huolellisesti valittu lammas ja kuljetetaan se juhlapaikalle (kuten Nepalissa vuohia, täälläkin lampaita kuljetetaan bussien katoilla ym...), jossa lammas teurastetaan. Kylän naiset ovat valmistaneet ja hauduttaneet kasviksia ja mausteita pitkin päivää juhla-ateriaa varten. Lammas uhrataan sen muistolle, miten Abraham oli valmis tottelemaan Jumalan/Allahin käskyä ja tappamaan oman poikansa. Abraham ei loppujen lopuksi tappanut poikaansa (vaikka kai aluksi luulikin niin - ilmeisesti tästä on eri näkemyksiä), vaan lampaan, jonka enkeli oli sujauttanut pojan tilalle. Ymmärtääkseni muslimit juhlivat juuri sitä, että Abraham oli valmis jopa tappamaan poikansa totellakseen Allahia.

Tabaski kestää virallisesti muutaman päivän, mutta käytännössä koko maa elää puoliteholla ainakin viikon.

Tabaskin, "lammasjuhlan", aikaan kadut ovat luonnollisesti täynnä lampaita.

Meillä on koko ajan kova hinku nähdä Senegalia, maata, jossa asumme! Niinpä käytimme heti Tabaskin suoman tilaisuuden (kielenopettaja piti yhden vapaapäivän) ja lähdimme M'bourin kaupunkiin, noin 80km Dakarista etelään. Olimme varanneet meille oman "mökin" erittäin mukavalta residenssialueelta.

Senegal on maantieteellisesti melkeinpä Nepalin vastakohta. Täällä on avaraa kuin Pohjanmaalla konsanaan. Senegalin korkein kohta on kuulemma 400 metriä! Tämä asia nauratti lapsiamme kovasti ja samoin pienen pienet mäet, jotka ohitimme matkalla, ja joita kutsutaan "Senegalin kukkuloiksi". Mutta vakavasti puhuen, Nepal ja Senegal, niin vastakohtia kuin ovatkin, ovat myös maita, jotka kärsivät ilmastonmuutoksesta kaikkein eniten. Himalajan jäät sulavat ja Senegal peittyy toisaalla mereen kun jäljelle jäävä Saharan puoleinen alue kärsii pahenevasta kuivuudesta.

Avaraa maisemaa rikkovat kaikkialla olevat apinanleipäpuut, baobabit. Ne ovat niin hienoja!

Senegal on avaraa maisemaa, Saharan hiekkaa, merta ja baobabeja.

Tähän väliin päivän hyvä uutinen: olemme sähkösopimuksen onnellisia omistajia! Ta-daa! Asia selvisi meille lauantaina, kun kävimme taas fiilistelemässä tulevalla kodillamme ja tajusimme, että valothan toimivat. Kukaan ei siis ollut ilmoittanut meille mitään ja etukäteen oli annettu ymmärtää, ettei Tabaskina ainakaan tapahdu mitään. Mutta näin voi Afrikkakin yllättää. Me siis pääsemme toivottavasti muuttamaan tällä viikolla! Olemmekin tehneet ostoksia uuteen kotiimme. Tai, "tehdä ostoksia" kuulostaa turhan romanttiselta siihen nähden, mitä on todellisuus, kun viiden hengen kotiin on kaikki ostettava alusta alkaen. Puuh. Rahaakin on kulunut paljon enemmän, mitä kodin varusteluun budjetoimme, vaikka olemme ostaneet vain välttämättömät tavarat ja tarvikkeet.

(No tuossa ehkä ostoskasseista pilkottaa myös jotakin "ei-niin-välttämätöntä"!)

Viime viikolla pääsimme myös Fatickiin hieman keskemmälle Senegalia, jossa sijaitsee kumppanimme, eli Senegalin luterilaisen kirkon, keskus. Oli tosi kiva päästä tutustumaan tulevaan työhön ja moneen tulevaan kollegaan.

Senegalin maaseudulla on paljon aaseja. Oma aasi on ollut mun haave aina lapsesta saakka (ja aivan erityisesti sen jälkeen, kun kävin 11-vuotiaana Etiopiassa). Älkää siis ihmetelkö, jos kerrostalomme parvekkeelle (joka muuten on erittäin iso ja tilava) ilmestyy jonakin päivänä aasi asumaan. :)

 

M'bourissa on hieno & uusi moskeija.

Muslimien rukouskutsuja kuulee täällä päivittäin, mutta kuten olen tainnut todeta, eivät ne kuulu meidän alueellamme mitenkään kovin äänekkäästi (meidän mielestämme). Toista on, jos sattuu juuri seisomaan ison moskeijan megafonin vieressä kun rukoushuuto alkaa. Kyllä siinä hetkeksi säikähtää. 

Esikoisemme käy selvästi läpi maailman uskontoja ja niiden merkitystä. Hänelle on hindumaailma kovin tuttu ja nyt ympärillä on pelkkää islamilaisuutta. Lisäksi nyt, ensimmäistä kertaa, lapsillemme opetetaan koulussa kristinuskoa. Esikoinen on kovin kiinnostunut kristinuskon ja islaminuskon yhtymäkohdista ja myös siitä, miksi meitä kristittyjä on monia erilaisia, kuten nyt katolisuus ja protestanttisuus. Toivon, että kaikki nämä vuodet maailmalla avartavat lastemme maailmankatsomusta ja suvaitsevaisuutta ja antavat heille hyvät mahdollisuudet tehdä joskus omia valintojaan.

Perjantaisin Dakarin keskustan kadut täyttyvät rukoilevista miehistä. (Niin, vain miehistä. Vaikka Nepalissa naisten asema on huono, voisin jopa väittää näin kuukauden täällä asumisen perusteella sen olevan vielä heikompi Senegalissa, tai ainakin yhtä heikko. Ja muistutettakoon, että Senegal on Länsi-Afrikan "maallisimpia" maita ainakin siten, että Senegalissa noudatetaan kuitenkin täysin maallisia lakeja. Ei tarvitse kuin ylittää pohjoisraja Mauritaniaan, jossa naiset ovat täysin alisteisessa asemassa.) Palaan perjantairukoukseen - silloin miehet rukousmattoineen valtaavat kadut ja samoin eri tavalla vammaiset, sillä silloin heille on tapana antaa kymmenyksiä tai muuta avustusta. Myös kaikki kaupat sulkevat ovensa. 

Tämä kyltti kehottaa varautumaan oman Jumalan kohtaamiseen. Kyltti sijaitsee Dakarin luterilaisen seurakunnan ovella.

Kerronpa tähän vaihteeksi toisenlaisen otteen lapsiperheen elämästä ulkomailla, jottei aina vaikuttaisi siltä, että vain kehun lapsiamme, miten he sopeutuvat paikkaan kuin paikkaan ja kaikkeen uuteen (vaikka sekin on totta). Olimme kirkossa sunnuntaina. Sattui niin, että tilaisuus oli normaalia puisevampi (ei juurikaan musiikkia, tanssista ym puhumattakaan) ja kestikin vielä normaalia pitempään. Lapsemme jaksoivat hyvin; kiemurtelivat kyllä penkeissään, söivät rusinoita, kuopus piirsi vihkoonsa. Kun tilaisuus oli ohi, oli tunnelma meidän perheessämme: vihdoin vapaus! Samaan aikaan pastori tulee ja ilmoittaa toivovansa kaikkien jäävän vielä syömään yhteiselle aterialle. Esikoisesta asia on oikeastaan ihan kiva: uusia kokemuksia! Keskimmäisestä ei ole kiva, mutta hän joustaa. Kuopuksesta asia ei ole yhtään lainkaan mitenkään kiva ja johan tässä on jo kaksi tuntia kärsitty ja te kyllä lupasitte tän loppuvan ja mä en kyllä ainakaan aio tulla enää minnekään enkä ainakaan syödä mitään maailman HIRVEINTÄ ruokaa yhtään en ainakaan maista tippakaan ja mä tiedän että mä INHOAN sitä ruokaa!!! Vaikka ruuan valmistus oli, onnellista kyllä, jo loppusuoralla, niin menihän siinä silti tietenkin odotteluun aikaa. Kun ruoka tuotiin pöytään, aloitti kuopus äänekkään show:n ruuan hirveydestä. Nämä eivät ole niitä vanhemmuuden tähtihetkiä. Onneksi hän raivosi kuitenkin suomeksi, joten useimmat läsnäolijoista eivät ymmärtäneet kaikkia hänen lausumiaan arvosteluja. Pöydän ympärillä oli kuitenkin tulevia paikallisia kollegoitamme ja vähän muitakin sellaisia, joille nyt olisi voinut omasta perheestään antaa vähän erilaisen ensivaikutelman, joten yritimme sitten Heikin kanssa siinä hymyillä ja pitää keskustelua yllä toiseen suuntaan ja samaan aikaan saada toisessa suunnassa tapahtuva show loppumaan.

No, jokainen kuopuksemme tunteva tietää, että hän on ihminen, joka ei pelkää ilmaista mielipidettään. Joskus mielipiteen ilmaisu tapahtuu tietysti negatiivisella tavalla. Hän on lisäksi erittäin äkkipikainen. Niin tapahtui nytkin. Raivokohtaus päättyi yhtäkkiä, ja hän päättikin maistaa ruokaa. Joka olikin ihan hyvää! Ja jota hän sitten - muiden jo lähdettyä - söi hyvällä ruokahalulla. (Senegalilaiseen tapaan kuuluu poistua tai lopettaa ruokailu, kun itse on kylläinen. Ei siis tarvitse odotella muita.)

Autossa matkalla kotiin kehuin lapsia hyvästä käytöksestä. Sanoin, että sen raivokohtauksen olisi voinut järjestää muuallakin. Mutta purin myös huultani ja ajattelin, että such is life. Tällaista elämä on. Ei oo täydellistä!

Ruoka oli muuten tosi hyvää. Meille tuotiin isot lautaset ja samalta lautaselta söi kymmenenkin henkeä. Riisiä, tuoretta ja kuivattua chiliä, haudutettuja kasviksia (porkkanaa ja kaalia) sekä grillattua kalaa. Nam! Tämä on siis perinteistä senegalilaista ruokaa ja perinteinen tapa syödä.

Kirkon jälkeen olin luvannut viedä lapset mun lempikahvilaan keskustassa. Se olikin kiinni. Kävimme sitten toisessa leipomossa hakemassa herkkuja mukaan.

Esikoinen on pian mun pituinen.

Kielitunnit ovat jatkuneet (paitsi tänään, ja siksi onkin taas aikaa kirjoitella tänne). Ryhmässä opiskelun hauskoja puolia on se rikkaus, minkä eri maalaiset tuovat ryhmään. Meillä on jo ollut monia kiinnostavia keskusteluja, jotka on tehnyt erityisen kiinnostaviksi se, miten eri tavalla me ihmiset eri puolilta maailmaa saatamme asioita katsoa - tai samalla tavalla. Ryhmässäni on hollantilainen laulaja-surffaripoika, new yorkilainen mun ikäinen New York Timesin toimittaja, egyptiläinen parikymppinen nainen, joka asuu Senegalissa miehensä työn takia sekä etelä-korealainen opettaja. Yhdellä tunnilla tutustuimme Senegalin perinnesoittimeen, koraan: 

Heikki käy yksityistunneilla. Myös lasten koulu on sujunut hyvin. Amerikkalainen koulu tuntuu erityisen sopivalta kuopukselle, joka onkin ottanut suuria harppauksia monissa kouluun liittyvissä taidoissa. Kääntöpuolena on, että Keskimmäinen taas kokee koulun liian helpoksi ja tylsäksi. Hän on usein tehnyt tehtävät paljon muita ennen eikä opettaja ole oikein kyennyt antamaan mielekkäitä lisätehtäviä. Erilaisia oppijoita olemme kaikki.

Olemme korkanneet uuden pelin: Love Letter! Lauta- ja korttipelien pelaaminen yhdessä koko perheen kesken on kyllä niin mukavaa. Ja mikä parasta, me voimme hyvin pelata esimerkiksi Menolippua ym aikuisten pelejä koko perheenä. Kuusivuotias kuopuskin pystyy pelaamaan itsenäisesti jo todella monia pelejä ja esimeriksi tämän Love Letterinkin hän oppi heti (ikäsuositus pelissä on 10+). Suosittelemme!

Dakar. Kuva eiliseltä, kun oli sateinen päivä. Tänään taas aurinkoista.
Onnellista, hyvien asioiden täyttämää viikkoa kaikille!

Kieliä

Havahduin tosiasiaan, että lapseni voidaan luokitella kaksikielisiksi. What! Suunnittelinko jo alun alkaen, että minun lapsistani tulisi joskus kaksikielisiä? No en. Menin naimisiin supisuomalaisen miehen kanssa enkä ajatellut meillä koskaan olevan edes aihetta pohtia mahdollisten lastemme kaksi- tai monikielisyyttä. Maailmalla kaksikielisyyshän on jopa yksikielisyyttä yleisempää. Meille suomalaisille se on silti vielä ihmetystä herättävä asia.

Huh huh. Tämä asia pysäytti minut tosiaan. Kaikki alkoi amerikkalaisen koulun testistä, jossa testattiin, onko lastemme englanti samalla tasolla kuin natiivien. Lähtökohta oli, että jos on, he voivat alkaa opiskella ranskaa toisena kielenä (poikkeuksena kuopus, jolla testattiin, olisiko hän tarvinnut englannin tukiopetusta). Arvaatte testituloksen.

Ah, oui! Neljä viidestä perheenjäsenestä opiskelee nyt ranskaa. Esikoinen ja keskimmäinen opiskelivat sitä jo brittikoulussakin, mutta täällä opetusta on nyt huomattavasti enemmän.

Kielikoulu, joka myös olikin vähän kuviteltua haastavampi järjestää, on taas käynnissä. (Välihuomautus: juuri tätä kirjoittaessani Heikki on taas - yllättäen - sähkölaitoksella. Tällä kertaa oli ilmoitettu papereista puuttuvan todistus siitä, että varmasti tekee työtä täällä. C'est misérable.)

Silti miettii, mitä kieltä tässä oikein tulisi opiskella. Nepalissahan puhutaan yli sataa eri kieltä, joten siitä luvusta Senegal jää kyllä jälkeen, mutta joka tapauksessa täälläkin puhutaan ainakin 40:ää eri kieltä. Maan puhutuin kieli on wolof. Näin Dakarissa tuntuu, että ranska todellakin on pääkieli, mutta toisin on kuulemma lähes kaikkalla muualla Senegalissa. Ihmiset puhuvat wolofia, sereeriä, fulania, mandinkaa ja mitä kaikkia mahdollisia niitä nyt onkaan.

Olisi siis hyvä osata ainakin ranskaa ja wolofia. Työtä teemme paljon sereerien keskuudessa, joten sereeriäkin tulisi osata.

Maailmasta ei lopu kielet! Eikö se olekin myös tosi hienoa, vaikka asettaakin kaikkien ihmisten kanssa juttelemismahdollisuudelle oman haasteensa. Joskus lukiolaisena harkitsin jonkinlaisesta kielitieteilijän urasta. En lähtenyt sille suunnalle, mutta olenkin sittemmin saanut elää monien eri kielten keskellä ja eri kieliä oppien. Mahtavaa!

Afrikan leijona muutti taloon.

Estejuoksua

Yksi Maija Paavilaisen hauska lausahdus kuuluu näin: 

"En toivo matalampia esteitä, mutta toivon kehittyväni aitajuoksijana..."

Elämä Dakarissa on tähän asti ollut yhdenlaista esteiden ylittämistä. Vaikka maasto täällä onkin hyvin esteetön. Ei ole edes maailman korkeimpia vuoria tiellä. Esteillä tarkoitan erilaisia järjestettäviä asioita ja etappeja. Listaihmisenä olen jo hyvän aikaa sitten tehnyt itselleni listan asioista, jotka pitää saada hoidettua. (Kun on kyse viiden hengen mannertenvälisestä muutosta, tuli listasta luonnollisesti aika pitkä.) Tyytyväisenä olen sitten tikkaillut hoidettuja asioita. Alku olikin lupaava, niin monen asian saimme tehtyä. Tik, tik, tikkailin listalleni englantilaisia oikein-merkkejä jokaisen tehdyn asian kohdalle ja hyrisin: meiltä tämä sujuu! Sitten tuli stoppi.

Olin myös tehnyt itselleni listan, mitä asioita tulee olla hoidettuna ennenkuin syyskuu alkaa. Ja tänään on yhtäkkiä jo syyskuu! Armonaika on ohi. Eivätkä kaikki ne asiat ole hoidettuja, vaikka kuvittelin tehneeni "etappilistastani" hyvin realistisen. Keskeneräisyys ärsyttää, mutta eniten ärsyttää se, että on yrittänyt hoitaa jotakin asiaa, mutta kaikki vain koko ajan viivästyy. Näin on laita esimerkiksi sähkösopimuksen suhteen. Olemme siis löytäneet meille oman asunnon (iso este ylitetty, eikö), mutta emme voi vielä muuttaa siihen monestakaan syystä. Yksi syistä nyt on tämä sähkö. Ei onnistu sopimuksen tekeminen lukemattomien syiden takia. (Virallistaminen puuttuu, leima puuttuu, nimi puuttuu, "henkilö, jota tarvitaan, tulee kyllä huomenna" jne, näitä perusasioita.) Kun olemme tästä kertoneet uusille ystävillemme, ovat he taputelleet meitä myötätuntoisesti selkään ja sanoneet: "Ystävät hyvät, olette tulleet Afrikkaan! Olkaa tyytyväisiä, jos sähkösopimuksen tekoon menee alle kolme kuukautta."

Ehkä tämä kaikki on siis vain hyvää kärsivällisyyskoulua. Mutta kun haluan saada niitä tikkejä listalleni! Haluan olla jo uudessa kodissa, osata jo sitä ja tätä, päästä jo seuraavaan etappiin.... Hetkinen. Enkö juuri yrittänyt itseäni muistuttaa, ettei ole kiire? Että elämä on tässä ja nyt. Enkö juuri vuosi sitten kirjoittanut tänne blogiinkin ajasta ja kuvittelin niin ymmärtäväni ajasta jotakin. Meille aika on luku. Afrikkalaisille aika on tila. Miten siihen ajan luomaan tilaan pääsee? 

Ajatus esteistä kuitenkin virkisti mieltäni. Mietin minua ja Heikkiä estejuoksuradalla. Vastaan tulee esteitä, jotka molemmat ylitämme mukavasti. Sitten vastaan tulee este, jonka toinen ehkä ylittää sujuvalla harppauksella, mutta toinen jääkin jalastaan kiinni ja kaatuu. Voi veljet, miten sitä kaatunutta alkaa suututtaa! Hän jatkaa matkaansa hammasta purren ja kiukkuisena ja koska on niin ärsyyntynyt, kaatuu tietysti seuraavallakin esteellä. Sitten hän melkein jo voisi luovuttaa.

Hymyilin tälle ajatukselle. Mietin, että jokainen meistä ihmisistä täällä maailmassa juoksee omaa rataansa. Esteet ovat pieniä ja suuria, mutta eivät keskenään verrattavissa. Este, joka on toiselle matala, on toiselle suuri. Miten tämän itsestäänselvyyden aina unohtaa ja pettyy, jos ei pääse yli esteestä, jonka joku toinen ylitti kevyesti!

Tällä viikolla - kun en ole saanut yhtään tikkiä listaani ja yhden tikin jouduin pyyhkimään poiskin - olen kuitenkin ylittänyt monta hienoa estettä. Ehkä niitä ei voi kutsua esteiksi, juhlallisista "saavutuksista" puhumattakaan, mutta olennaista taitaa ollakin se, että huomaa myös ne pienet asiat, joiden yli on päästy tai jotka jo yhtäkkiä sujuvatkin, tai jotka jo hallitsee. Ja iloitsee niistä. Tämä pätee ihan kaikkeen.

On täällä mukavaa. Kun ripustan pyykkejä katolle, seuraa usein korppikotka puuhiani. Lapset sanovat, että ranskani kuulostaa yhtä sujuvalta kuin millä tavalla puhuin nepalia! Meillä on koeajalla tosi sympaattinen apulainen. Hän valmisti meille jo oikein herkullista kalaa. Heikki on löytänyt jalkapallojoukkueen ja on täällä muutenkin jo ihan kotonaan. Olen oppinut tuntemaan Dakaria taas vähän enemmän ja pidän keskustan pikku kaduista. Ihanat kollegamme ovat opastaneet meitä ja vieneet joka paikkaan. Kuopus pääsi ratsastamaan ja mikä parasta, tallin hevoset olivat hyvinhoidetun oloisia. Olen oppinut ostamaan ja käyttämään apinanleipäpuun jauhetta, joka on erittäin C-vitamiinipitoista ja täynnä antioksidantteja, sekä samasta puusta valmistettua öljyä ja saippuaa. Käytän tuota öljyä nykyään kasvovoiteena!

Eli hyvin menee mutta menköön!

(Kiitos Pirkko Alholle sähköpostista, jossa hän lähetti minulle tuon Maija Paavilaisen ajatuksen.)

Ensimmäinen apulaisen valmistama ateria.

Siestaa voi viettää myös keskellä moottoritien liittymää.

Näin sadekaudella tarvittaisiin joskus kumivenettä liikkumiseen!

Nämä puut ovat niin ihania.

Uusin harrastuksemme: biitsillä hölkkääminen

Ponin nimi on Iznogood. Aivan mahtava jukuripää. Kuopus oli kyllä tomera, ja vaikka poni kuinka kiskoi syömään, sanoi kuopus viimeisen sanan. Ei mikään helppo suoritus!

Viikko Dakarissa

Olemme nyt tasan viikon verran eläneet Afrikassa -> Senegalissa -> Dakarissa -> Hann Maristen kaupunginosassa.

Pahoittelemme, että blogipostaukset Nepalin loppuajasta jäivät, eivät edes vähiin, vaan nollaan. Tämä oli epäreilua teitä uskollisia lukijoitamme kohtaan. Nyt tuntuu työläältä rullata ajatuksia takaisin Nepalin viimeisiin kuukausiin, niin paljon on ehtinyt tapahtua. Muuttaminen oli fyysisesti ja psyykkisesti raskasta. Monenlaista asiaa tuli vastaan; sellaisiakin, joihin emme olleet hoksanneet ennalta varautua. Dilu esimerkiksi hätäili omaa työllistymistään niin kovasti, että olin loppujen lopuksi monen monessa työhaastattelussa hänen mukanaan tukena ja turvana. Hänelle onneksi löytyi mieluisa uusi työpaikka.

Hyvästien jättäminen oli sydäntäraastavaa. Onneksi sentään olimme sen verran kaukaa viisaita, että saimme pidettyä läksiäisiä koko viimeisen puolentoista kuukauden ajan eri paikoissa ja eri ihmisten kanssa niin, etteivät kaikki läksiäiset jääneet viime tippaan.

Oli raskasta, surullista ja haikeaa jättää taakse Nepal sekä koti ja elämämme siellä. Samaan aikaan mielen valtasi syvä kiitollisuus kaikesta siitä, mitä saimme Nepalissa kokea. Ympärillämme oli koko ajan aivan mahtavia ihmisiä ja ystäviä. Työ oli mielekästä ja koimme saaneemme ainakin jotakin aikaan.

Lukuisten itkujen ja jäähyväisten jälkeen saavuimme sitten juhannuspäivänä Suomeen ja tupsahdimme suoraan rakkaiden ihmistemme keskelle vaarini mökille saareen. Juhannusta seurasivat tiiviit Suomen-viikot. Suomi on kyllä ihana, mahtava ja kaunis maa. Meille hyvin tärkeä. Mitä kauemmin olen asunut ulkomailla, sitä ylpeämpi olen siitä, että perheeni juuret kurkottuvat maailmalle juuri Suomesta. (Vaikka, hih, ulkosuomalaisena kyllä huomaa aina niin erikoisia asioita Suomessa. Onneksi juurten ei tarvitsekaan versota kaikkien tapojen omaksumiseen.)

Viime perjantaina sitten tupsahdimme tänne Dakariin. Lento laskeutui illalla klo 20 niin, että lentokoneen ikkunasta näimme vielä vähän, minkä näköiseen maahan laskeudumme. Sitten laskeutui pimeys.

Aloimme hikoilla kuumuudesta heti lentokentän tuloaulassa. Kuulemma saatamme hetkeksi lakata hikoilemasta siinä marraskuun lopulla.

Jotakin tuttua.... Kyllä, onhan Dakarissa ja Kathmandussa paljon samanlaista! Dakar on kuitenkin paljon, paljon suurempi kaupunki. Ei asukasluvultaan, mutta laajuudeltaan. Dakaria halkovat suuret moottoritiet. Kathmandussa on yksi lyhyehkö pätkä moottoritietä kun lähdetään kaupungista itään. Dakarissa talot ovat pääsääntöisesti valkoisia tai hiekanvärisiä. Kathmandussa kaikki oli värikästä, taloja myöten. Dakarissa kulkee kaduilla hevoskärryjä (kavionkopse kuuluu hauskasti tätäkin kirjoittaessani). Lihakauppojen edustoilla näkee lampaita ja vuohia. Kathmandun kaduilla ei kulkenut hevosia, mutta sitäkin enemmän kulkukoiria, lehmiä ja muitakin eläimiä.

Dakarissa on hiekkaa joka paikassa. En silti ole ehtinyt siihen ärsyyntyä, vaikka sitä kulkeutuu kotiimmekin niin paljon, että hiekan määrän perusteella luulisi meidän hengailleen joka päivä tuntitolkulla hiekkarannalla. Sillä onhan se nyt coolia, että se on Saharan hiekkaa!

Kuuma on myös. KUUMA. Miten sitä kuvailisi? Hiki valuu, vaikka ei tekisi mitään. Emme ole saaneet suihkustamme tulemaan lämmintä vettä, mutta se ei ole haitannut. Olemme - jopa minä kuuman suihkun uskollinen ystävä - peseytyneet päivittäin kylmällä vedellä (myös hiustenpesut ym), koska se on vain ihanan virkistävää.

Kaduilla kulkee ihania afrikkalaisia naisia värikkäissä mekoissaan ja päähineissään. He kävelevät ylväästi ja kantavat usein jotakin päänsä päällä. Moskeijoita on joka kulmassa, mutta me emme ole juuri edes kuulleet oikein äänekkäitä rukouskutsuja. Autot eivät tööttäile. Meidän mielestämme täällä on hiljaista! Samaa muuten sanoivat Phnom Penhiin muuttaneet ystävämme. Ilmeisesti Kathmandu on aika äänekäs kaupunki, emme vain tulleet sitä siellä niin ajatelleiksi.

Ihmiset ovat ystävällisiä ja hymyilevät paljon. Niin hymyilivät nepalitkin. (Ja niin hymyilee aika moni suomalainenkin, jos vain itse hymyilee ensin.)

Ja tietysti meri. Merituuli. Lämmin, suolalta tuoksuva hönkäys. Atlantti. Se on ihan tuossa kulman takana! Meille ei ole vielä tullut ikävä Himalajaa, sillä emme lakkaa ihastelemasta valtamerta.

Viikon aikana olemme yrittäneet järjestellä asioita. Olemme etsineet kotia. Olemme kävelleet tuntitolkulla kaupunkia (tarkemmin sanoen tätä kaupunginosaa) ristiin rastiin ja käyneet katsomassa useita taloja ja asuntoja. Olemme seikkailleet ruokakaupoissa ja pikkuputiikeissa ja pähkäilleet, mistä saa mitäkin ja mikä sekin ja sekin nyt oli ranskaksi. Olemme valmistaneet ruokaa ja tehneet arkisia askareita (lakaisseet hiekkaa). Emme ole saaneet kaasu-uunia toimimaan. Olemme purkaneet matkalaukkujamme (vaikka en aiokaan purkaa niitä tähän väliaikaiseen kotiin) ja ilahtuneet omien tavaroidemme jälleennäkemisestä (siis niiden, jotka saimme tänne matkalaukuissa. Rahtia emme saaneet tuotua.) Olemme lukeneet karttaa, eksyneet, yrittäneet ymmärtää ohjeita. Yrittäneet ylipäätään ymmärtää, mitä ympärillämme puhutaan. Vielä parempaa, jos olemme ymmärtäneet, mitä meille on puhuttu. Olemme tavanneet paljon ihmisiä ja tutustuneet, kyselleet, sopineet tulevaa. Olemme viettäneet aikaa uusien tosi mukavilta vaikuttavien kollegoidemme kanssa sekä puhuen työstä että tehden jo mukavia retkiä yhdessä. Olemme saaneet neuvoja ja meistä on pidetty huolta. Olemme pysähtyneet ja tarkkailleet. Miettineet, miten ja miksi joku tervehti tai teki noin tai näin. Olemme tehneet virheitä (muunmuassa minä kävelemällä leipäkaupasta ulos lompakko näkyvästi kädessä joutuen poikajoukon "piirittämäksi".) Olen kokenut oloni turvalliseksi ja toisaalta miettinyt, milloin mahdan oikeasti kokea oloni kotoisan turvalliseksi. Olemme yrittäneet ymmärtää näkemäämme ja kokemaamme (kuten erästäkin temperamenttista länsiafrikkalaisnaista, joka ensin oli kovin vihainen, sitten kovin iloinen, ja koko ajan selitti kovasti, jättäen meidät hämmennyksen valtaan). Olemme yrittäneet päästä tilaan, jossa Dakar tuntuisi kodilta. 

Lapset ovat onnistuneet minua paremmin. Viime viikolla heillä alkoi amerikkalainen koulu ja hyvin alkoi! Niin liikuttavan rohkeina ja reippaina kaikki kolme menivät ensimmäisenä kouluaamuna omiin luokkiinsa, että minun oli pidäteltävä kyyneleitä. Ja kaikki tuntuvat viihtyvän koulussa! Olemme tästä niin onnellisia ja kiitollisia. Amerikkalainen koulu on toki erilainen kuin Kathmandun rakastamamme brittikoulu. Varmaan amerikkalaisessa koulusysteemissä on omat hyvät ja huonot puolensa. Me olemme kuitenkin kovasti pitäneet koulun lämpimästä ilmapiiristä ja ihanista, ystävällisistä ja rennoista opettajista, jotka toivovat oppilaiden tulevan halaamaan heitä päivän mittaan. Koulun rehtori aloitti puheensa meille uusille vanhemmille sanomalla, etteivät he tässä koulussa ainoastaan opeta lapsianne, vaan rakastavat heitä. Ja kyllähän positiivisuus tarttuu: kun kaikki on Mahtavaa!, niin onhan kaikki silloin Mahtavaa! Koulun alku on siis sujunut hyv... - ei vaan mahtavasti!

Kiitos kun olette muistaneet lapsiamme ja uuden koulun aloitusta.

Mutta aikaistahan se vielä on, nimittäin siihen tilaan pääseminen, että Dakar tuntuisi kodilta. Kouluun tutustumisen, kodin etsimisen ja lasten harrastusmahdollisuuksien kartoittamisen pyörteessä tajusin yrittäväni vimmaisesti kahta asiaa: 1. Päästä pois tilasta nimeltä keskeneräisyys. 2. Saada elämä Dakarissa tuntumaan ja olemaan samaa, mitä elämämme Kathmandussa oli.

Onneksi ystäväni Suomessa sai minut pysähtymään tämän asian äärelle ja toinen ystäväni Kambodzassa sanoi tajunneensa vastaavassa tilanteessa saman. Päätin sitten muutaman asian: 1. On inhimillistä yrittää sitä, mitä olen yrittänyt. Ei se haittaa. 2. Elämä on aina tilassa "kesken". Kun se on jossakin toisessa tilassa, silloin ei varmaan paljoa mietitä, mistä jääkaappi hankitaan. 3. Joudun ehkä jatkamaan luopumisprosessia pitempään, mitä ajattelin. 4. Saan ehkä tilalle jotakin uutta. 5. Minulla ei ole kiire. (Tai on. Mutta ei sittenkään ole.)

Dakar on mahtava! En vielä ole kertonut muutamia tärkeimpiä asioita: huoltoasemalla ei tarvitse nousta autosta, vaan tankki täyttyy itsestään. Kaupassa ei tarvitse latoa ostoksia itse edes hihnalle, ostoskasseihin ei tietenkään. Täältä saa juustoja ja erilaisia jugurtteja, ja kalaa, ja mahtavia patonkeja!

Kyllä tämä tästä. Elämä.

Jälkikirjoitus: Kirjoitin tämän tekstin lauantaina. Nettiyhteys ei kuitenkaan riittänyt kuvien lataamiseen, joten siksi postaus tulee vasta nyt. Monta käytännön asiaa on ratkennut näiden päivien aikana; niistä lisää myöhemmin. Asioiden ratkeaminen oli taas muistutus siitä, että luottamus kantaa. Yritän murehtia vähemmän (hah! Ei kyllä helpolla onnistu.)

Nyt on todettava, että mangot ovat - anteeksi, kaikki Nepalin ystävät - vielä makeampia kuin Nepalissa!

Afrikan läntisin piste.

Ostoksilla

Puistossa kollegoiden lasten kanssa

Osa työkavereista ja me

Tuoretta kalaa!

Paahtomaissia

Ylitse merten, kohti laajaa maailmaa...

Laiva

Huh, kiirettä.

Tai ei nyt oikeastaan niinkään. Monta asiaa on kesken ja työn alla, mutta olemme jotenkin - ainakin toistaiseksi - osanneet olla stressaamatta. Asia, kaappi, työtehtävä, tapaaminen, meno ja päivä kerrallaan. Kyllä se tästä. Elämä on nyt taas tässä kohtaa tällaista järjestelemistä ja tunteita täynnä; elämää kumminkin.

Meillä on Heikin kanssa vuosien varrella aika toimivaksi tullut hyvä työnjako. Minun onneni on mies, joka saa aikaan ja hoitaa homman kuin homman. Hän on jo sopinut rahtiasiat ja laatikoiden hankkimiset. Mittaillut tavarat ja miettinyt, mihin mikäkin menee. Hän on myynyt jo melkein kaikki ne, mitkä päätimme myydä. Minä puolestani varaan ja hoidan koulujutut, lääkärikäynnit, otan selvää tarvittavista rokotuksista ja lääkkeistä. Lasten kanssa olen käynyt jo suurimman osan leluista ja vaatteista läpi.

Omista tavaroista luopuminen on jälleen kerran raastava ja tuskallinen mutta (toivottavasti) hyvä prosessi. Olen yrittänyt aloittaa prosessin niin ajoissa, että lapset saavat aikaa luopua siitä, mistä on yhdessä päätetty luopua. Toisaalta iloitsen myös heidän asenteestaan. "Meillä on paljon kaikkea ja monella nepalilla ei ole yhtään!" toteaa kuopuskin. Annamme suuren osan tavaroistamme eteenpäin.

Olemme myös pitkään yhdessä miettineet, missä paikoissa pitäisi Nepalissa vielä ehtiä käydä ja keitä kaikkia tavata. Lastemme synttärijuhliin panostamme, sillä ne ovat hyvä tilaisuus lapsille saada ystävät vielä kerralla koolle. Pääsiäisen trekillä Annapurnalla (en ole siitäkään ehtinyt tänne kirjoittaa - voi missä maisemissa taas kuljimmekaan!) hyvästelimme Annapurnan, Pokharan ja Temple Treen koko henkilökunnan. Toisaalta - ystävien kanssa olemme jo suunnitelleet, milloin tulemme takaisin Nepaliin vähän isompien lastemme kanssa. Ei lähdön tarvitse olla lopullinen.

Itselläni kyllä kurkkua kuristaa monissa yllättävissäkin tilanteissa. Yhtäkkiä nepalin kieli on niin rakas ja joudun tekemään surutyötä siitä luopumisen suhteen. En usko saavani pidettyä nepalia aktiivisena kovinkaan helpolla enää Nepalista muuton jälkeen. Kurkkuani kuristaa tilanteissa, kun ihmiset, jotka eivät ole kuulleet lähdöstämme, hämmästelevät, että "Ettehän te voi olla lähdössä!". On totta, että expat-piireissämme me olemme jo Nepalin-konkareita. Suurin osa alun ystäväpiiristämme asuu jo muualla. Mutta koko ajan on tullut myös uusia, mahtavia ihmisiä. Kurkkuani kuristaa kun koulun jalkapallovalmentaja - joka muutenkin on maailman sympaattisin nepalimies - tuli sanomaan, ettei hän anna meidän lähteä. Santusta piti tulla brittikoulun jalkapallojoukkueen kapteeni! Asia oli jo selvä!

Voi nyyh. Lapsille olen yrittänyt sanoa, että eikö ole hyvä lähteä silloin, kun olisi hyvä jäädäkin. Santtu - juuri tämän jalkapallokapteenitapauksen jälkeen - ei ollut samaa mieltä. "Mieluummin lähtisin niin, että olisi itsestään selvää, että haluan lähteä."

Kathmandussa on taas kovin kaunista. Jakarandat ja kaikki kukat kukkivat. Toisaalta, viime yönä heräsimme taas sydän rinnasta irroten maanjäristykseen. Olin itse aivan unessa ja säntäsin hädissäni ylös, mutta en tajunnut, minne piti mennä. Heikillä toimi järki ja hän huusi ohjeet. "Sinä Santun huoneeseen, minä Mintun!" (Siiri nukkuu meidän huoneessamme.)

Luin uutisista taas levottomuuksista Etelä-Nepalissa. Tunnen syyllisyyttä siitä, kun tajuan, etten olekaan asiasta enää niin kovin kiinnostunut vaan avaan viereen uutisikkunan, jossa kerrotaan Senegalin uutisia.

Tänä aamuna olimme taas uimassa vakiopaikassamme kukkivien jakarandapuiden alla. Päätin jossakin vaiheessa kutsua lapset ystäviensä luota hetkeksi istumaan varjoon. Aloimme leikkiä laiva on lastattu-leikkiä siten, että piti sanoa asioita, joita tulee Nepalista ikävä. Leikki jatkui pitkään. Kurkkua kuristaen kuuntelin lasten sanomia juttuja. Kaikki ystävät, Dilu, koirat, koulu, vuoret, trekit, pyöräily yhdessä kouluun joka arkiaamu, äidin työpaikka koulun vieressä, ruoka (riisi! mainitsi kuopus itsestäänselvästi), ystävälliset ja kivat ihmiset, pikkukaupat..... Lista oli pitkä ja ihana. Kuulosti ihan elämältämme. Sitten vaihdoimme asioihin, joita ei tule Nepalista ikävä. Aluksi oli hauskaa: roskat ja pahat hajut! Liikenne ja moottoripyörät! Bagmati-joki! Ilmansaasteet! mutta yhtäkkiä, kahden kierroksen jälkeen, ei kukaan enää keksinytkään mitään.

"Äiti, mihin nämä lastatut laivat lähetetään?" Ennenkuin ehdin vastata, sanoi keskimmäinen: "Se laiva, johon lastasimme ne kaikki Nepalin-elämän hyvät asiat, seilaa mukanamme aina. Se seilaa mukanamme Senegaliinkin." (Menin sanattomaksi.) Laivan, johon lastasimme ne huonot puolet, päätimme olevan sellainen, josta päästämme iloisina irti. Sen laivan köysi on irrotettu ja päästämme laivan seilaamaan. Mutta sen toisen laivan köysi puolestaan on kiinnitetty tiukalla solmulla kunkin meidän sydämeen.

Afrikka kutsuu

Haikein mielin ja surevin sydämin olemme pikkuhiljaa alkaneet valmistautua sanomaan Nepalille jäähyväisiä. Uskomattomat yli neljä vuotta olemme saaneet täällä elää ja tehdä työtä. Tulemme kaipaamaan monia asioita, ja ihmisiä tietysti eritoten.

Olemme kuitenkin jo puoliksi mukana uudessa seikkailussa. Meidät kummatkin on valittu Lähetysseuran tehtäviin Senegaliin.

Olemmeko hulluja? Onko tässä taas mitään järkeä? Pysy kuulolla, ja ehkä näihinkin kysymyksiin saadaan tulevien vuosien aikana vastauksia.

Viimeiset Nepalin-kuukaudet keskitymme kuitenkin täysillä Nepaliin ja töihimme. Toivon, että ehdimme niistä kirjoitella vielä tänne blogiinkin. Minä olin muunmuassa viime viikolla kenttämatkalla Gorkhassa (joka on yksi Nepalin lääneistä), jossa keräsin tiedotukseen materiaalia siitä, miten ihmiset voivat nyt vuosi maanjäristyksen jälkeen. Eivät he kovin hyvin voi. Nepalit, jotka ovat niin sitkeää kansaa, ovat nyt vailla energiaa. Jatkuvat jälkijäristykset, oman hallituksen saamattomuus, kaiken menettäminen - siinä syitä, miksi jälleenrakentaminen on ollut erittäin haastavaa. Gorkhassakin on maanjäristyksessä täysin tuhoutuneita kyliä.

Kiitollinen mieli on huomata, miten sitkeää työtä Lähetysseuran kumppanijärjestöt tekevät maanjäristysuhrien auttamiseksi. Toivoa vielä on.

Niin, maanjäristyksen vuosipäivä lähestyy 25.4. Emme ole silloin yhdessä, sillä Heikillä on kumppanijärjestöjen konferenssi ja lapsetkin ovat tietysti koulussa klo 11:56. Ehkä minä yksin hiljennyn muistamaan vuodentakaista hetkeä ja sitä seuranneita päiviä ja viikkoja ja vähän itkeä tirautan. Ajattelen sitä, että elämä on laina.

"Pelaavatko Takot Afrikan Tähteä? Ei, se olikin Afrikkaan Lähteä!" (Muokattu ystävän runoilusta.)

Muutamia kuvia Gorkhasta.

Suurin osa Gorkhankin läänin kouluista on täysin maantasalla. Tässä (+ alakuva) koulua, josta ovat ovet jäljellä. Koulun rehtori järjestelee meille tuoleja kokousta varten.

Koulua käydään yhä väliaikaisiksi tarkoitetuissa teltoissa ja savimajoissa.

Paikallinen työntekijämme järjestelee seuraavaa tapaamista. 

Nepalin polut

Yhden kylän naistenryhmä, joka on taas alkanut toimia maanjäristyksen jälkeen. Toivoa on!