Kesämuistoja

[Tämä teksti on kirjoitettu elokuussa.]

Kuluneeseen kesään kuului...

Kavionkopsetta ja kipeytyneitä lihaksia, mahtavia maisemia Espanjan Pyreneillä ja Tansanian Kilimanjarolla, junia ja junalakkoja Espanjan ja Ranskan rajalla (ja oman, 17 vuoden takaisen interrailin muistelemista!), sangriaa Barcelonassa. Espanjan luontoa; kukkivia kaktuksia ja havupuita, merta, kukkuloita. Päiviä, jolloin lähes pysähtymättä kävelimme eurooppalaisia kaupunkeja ristiin rastiin ja hengästyimme, emme kävelystä, vaan kaikesta meitä ympäröivästä. Tuoretta patonkia ja kahvia ranskalaisessa asunnossa Marseillessa, joka voisi hyvinkin olla ranskalainen unelmakotini, lämminhenkisiä juhlia ja onnistumisen iloa ranskalla pärjäämisestä, yhdessäoloa ranskalaisten kollegoiden kanssa, turkoosinsinistä merivettä ja kimaltavaa auringonpaistetta. Marseillen graffitteja ja Senegalin kannattamista katukatsomoissa rumpujen säestyksellä, kauniita kirkkoja, elokuvia ja popcornia, ostoskeskuksissa eksymistä.

Matkoja Senegalissa, Fatickin kuumuutta, iltoja rannalla, jossa ei ole ketään muita, suolavettä, hiekkaa, nuotioita. Afrikan iltoja, heinäsirkkojen siritystä. Tietokone jatkuvasti olkalaukussa. Työtä.

Juurimatka.

Ystäviä Etiopiassa ja Tansaniassa, vottia, Etiopian vuoria ja kukkuloita, valkoisia koristeltuja huiveja, sydämen pakahduttavia muistoja, kokouspöytäkirjoja neljänkymmenen vuoden takaa. Isäni nimi, äiti, isoveli ja isosisko, perheemme historiaa Itä-Afrikassa, lämmön ja haikeuden läikähdys. Melkein vapisevat käteni pölyisten kansioiden, keltaisena rapisevien paperipinojen äärellä. Maisemat, joita myös vanhempani ovat katsoneet. Huoneet, joissa he ovat hengittäneet. Voisinpa kaapata isäni ajatukset päähäni juuri nyt tai äitini tunteet sydämeeni. Häilyvä, voimakas, mutta myös aina katoava tunne tuttuudesta ja juuri tänne kuulumisesta (Etiopiaa enemmän Tansaniassa). Lapsilla vastaavat läikähdykset Etiopian ja Nepalin samanlaisuudesta. Kotiapulainen, jota kaikki kapsahtivat heti halaamaan, koska "hän on aivan niinkuin meiän Dilu-didi!" Ihmisten ystävällisyys, avuliaisuus, kollegoideni avoimuus.

Etuoikeutettu, pakahduttava olo: miksi minä saan kokea tämän kaiken, omat tunteet eivät enää riitä kokemaan kaikkea!

Tansanian-koti neljän kissan ja koiran kanssa, villasukat ja kuuma tee, Kilimanjaro, jota emme ensin uskoneet todeksi. Tuttuus, helppous, iloisuus. Aika ajatella ajatukset loppuun. Yllättävissä tilanteissa pinnalle pursuavat tunteet. Ratsastusvaellus Kilimanjarolla suurilla safarihevosilla. Luonto, kauneus. Isän haudan etsiminen, löytäminen, kunnostaminen. Olen ollut isäni haudalla 1982, 1991, 2005 ja 2018. Historia. Kiitollisuus. Ystävät, vanhat tutut (vaikka kaikkia emme harmikseni löytäneetkään), kokemusten jakaminen sisarusteni ja äitini kanssa Suomeen. Arusha Meru-vuoren juurella. Lyhyet hetket Heikin kanssa, kun hoidimme asioita kaksin ja päätimmekin lopuksi käydä juomassa yhdet siiderit ruokakaupan viereisessä ravintolassa. Elämä pysähtyi hetkeksi. Lasten olemisen helppous, he olivat Tansaniassa kuin kotonaan ja me koimme erilaista vapautta. Nepalin-ystävät, erityisesti Kuopuksen ilo vanhasta Bestiksestä ja leikkien ja touhujen jatkumisesta juuri siitä, mihin ne kaksi vuotta sitten Kathmandussa jäivät. Yhteinen safari, uskomattomat maisemat ja eläimet. Alan tulla vanhaksi kun en enää jaksaisi kytätä leopardeja puista vaan huokailisin vain maisemia ja puita sekä, tietysti, seeproja. Illat kahden peiton alla kirjan kanssa. Pitkä kävely ystävän kanssa, kahvihetki, naurua. Banaanipuut, maiseman tuttuus.

Yhteenkuuluminen, keveys, maailman ahdistus hetkeksi poissa.

**

Olemme taas takaisin keltaisessa Senegalissa ja työn ja arjen touhussa. Heikillä on uudet työvastuut toistaiseksi vielä vanhojen lisänä: Länsi-Afrikan ja Ranskan työn aluepäällikkyys. Viime kevääseen verrattuna meitä on täällä kolme vähemmän. Aamuisin ei siis tarvitse ainakaan pähkäillä, mitä tekisi. Lapset ovat tyytyväisiä koulun alkamisesta. Erityisesti Keskimmäisellä on tänä vuonna huippukiva opettaja, mistä iloitsemme todella paljon. Hän kun ehkä joutui kovimmalle vaihdossa brittikoulusta amerikkalaiseen, lähinnä siis opetustyylin muuttumisen vuoksi. Esikoisella on omat menot ja touhut ja harrastukset ajoittuvat iltaan, niin, ettei hän juuri kotona ehdi loikoilla. Esikoinen ja Kuopus aloittivat myös molemmat uintijoukkueessa ja molemmat vaikuttavat nauttivan siitä. Olen niin iloinen siitä, että he uskaltavat mennä ja kokeilla uusia asioita, vaikka joutuvat pärjäämään ranskalla.

Maailmankansalaiset.

Olen alusta alkaen pitänyt Senegalia ruskeana ja sinisenä. Oikeastaan Senegal on kuitenkin ennen kaikkea keltainen. Hiekka on punaista ja keltaista, aurinko loistaa keltaisena kuin mangot. Hetki illalla ennen auringonlaskua on keltaisen oranssi.

Kaikki hyvin. I am here only.

Muutamia kuvamuistoja.
Etiopia:

Tansania:

Apparently this is us :D

V. 2018

V. 1982

Senegal:

Kumpaan suuntaan?

Aamu, ilmassa käy kuumasta päivästä lupaava lämmin hönkäys. Aurinko ei kuitenkaan vielä paahda, vaan hiekkaisia teitä voi kävellä ilman selkää ja vatsaa pitkin valuvia hikinoroja. Ihmiset seisovat odottamassa bussia, joku tavoittelee ohiajavaa taksia. Pienten sekalaisten putiikkien edessä lakaistaan. Täytettyjä patonkeja myyvissä pienissä kojuissa ollaan jo työn touhussa, sillä moni aikainen kulkija nappaa niistä aamupalan mukaansa sanomalehteen käärittynä. Kulkukoirat ojentelevat koipiaan. Lapsia ei näy, sillä koulu alkaa myöhemmin. Heidät voi kuvitella kotien kuisteille aamupalaa syömään.

Erilaisia palloja myyvän kojun mies asettelee palloja verkkopusseihin näytille kadunvarrelle. Hymyilen. Toivon, että pallot menevät kaupaksi. Jatkan matkaani. Pidän aamuista.

Katson toisin. Näen suuret jätekasat, joita korppikotkat ja rupia täynnä olevat koirat tonkivat. Pari päivää sitten vihdoin satoi - lähes ensimmäistä kertaa vuoden aikana Dakarissa - ja roskakasat löyhkäävät ällöttävästi. Kissankokoinen rotta makaa kuolleena. Kujan päässä seisoskelee ryhmä pieniä poikia, talibéja. Heidät on anivarhaisesta lähetetty koraanikoulusta päivän kerjuureissulle. Ilman tiettyä rahasummaa ei tipu päivällistä eikä yösijaa. On olemassa tapoja auttaa talibéja, joskin ehkä pieniä. Tärkeää on, että Senegalissa vaikuttaa vihdoin olevan myös poliittista tahtoa tilanteen korjaamiseksi. Silti yhden ihmisen hätä on suurin.

Saavun määränpäähäni ja mietin pientä kävelyäni. Olo on ristiriitainen. Mielessä pyörivät ajatukset elämän kirjosta ja ääripäistä. Mietin Peter Hoegin sanoja siitä, miten maiseman kokeminen riippuu ihmisen omasta mielentilasta. Ehkä se riippuu myös valinnasta.

Valitsin tänä aamuna keskittymisen hyvään ja päätin jäädä aamuisen kaupungin tunnelmaan, jossa ihmiset aloittavat päivän askareita hymyssä suin. Samalla päätin myös toimia. Puhuin jälleen jätteiden lajittelun tärkeydestä kotiapulaisellemme, joka taas oli tunkenut biojätteen muovipussiin. Kyllä se siitä, vielä joskus. Ehkä viesti meni perille aamuisen pallonmyyjän aikaansaaman hymyn avulla.

Hiekkakasojen siirtelyä

”Teidän työ on varmasti vähän sellaista taistelua tuulimyllyjä vastaan”, totesi ennemmin kuin kysyi eräs tapaamani nainen kerran kun kerroin hänelle, mitä teen työkseni. Toteamus jäi mieleeni ehkä siksi, etten tainnut vastata siihen mitään kovin järkevää vaan jäin miettimään asiaa.

Tottahan se on, että esimerkiksi ihmisoikeuksien puolustaminen ja työ äärimmäisen köyhyyden poistamiseksi tuntuu toisinaan taistelulta tuulimyllyjä vastaan. Täällä Senegalissa olo on joskus sama, kuin hiekkaa maanteiltä pois lapioivilta: ensin kovalla työllä ja hiellä lapioidaan hiekkaa, joka seuraavan tuulen mukana kuitenkin taas kasautuu tielle. Taistelua hiekkaa vastaan, tai lempeämmin: hiekkakasojen siirtelyä.

Yksi kollegani sanoitti tätä työtä siten, että tärkeintä on kylvää uusia alkuja ihmisten mieliin. Ajattelun muutoksesta tai asennemuutoksestahan moni toivottu muutos lähtee. Eikä ole ollenkaan pieni teko, tuo uusien alkujen kylväminen.

On hyvä keskittyä huomaamaan pienet edistysaskeleet ja iloita niistä. Ja niinhän se on elämässä yleensä. Tavoitteet saavat olla korkealla ja taivaisiin on hyvä kurkottaa, mutta ei niin suurella ryminällä, ettei huomaa pieniä ilonaiheita matkan varrella.

Katajaan kapsahtamisessa - näin suomalaista sananpartta lainatakseni - nimittäin piilee yleensä hyvä oppimisprosessi, mutta samalla katajassa voi piillä negatiivisuus. Negatiivisuudessa on sama kuin toisaalta onneksi positiivisuudessakin: mitä enemmän sitä ruokkii, sitä suuremmaksi se kasvaa. 

Negatiivisuus masentaa, positiivisuus tuo iloa. Negatiivisuuden kierteessä on vaikea nähdä eteenpäin.

Siksi ehkä on parempi olla miettimättä niitä tuulimyllyjä ja kaikkea, minkä saavuttaminen tuntuu liian kaukaiselta. Voi keskittyä pieniin etappeihin, iloita matkasta ja huomata, että edistymistäkin tapahtuu. Kaikkia asioita ei elämässä voi valita, mutta itse ajattelen, että juuri nämä voi.

Anu Pellisen aforismin sanoin: Hän keksi pysähtyä nauttimaan pienistä hyvistä hetkistä ja päätyi elämään elämänsä onnellisena loppuun asti. Ehkä hiekkakasoja siirrellen, kuuluu oma lisäykseni.

Allez les lions!

Senegalissa juhlitaan. Eilen illalla päättyi muslimien pitkä paastonaika, joka huipentui tänään juhlittavaan koritéen. Ihmiset pukeutuvat juhlavaatteisiin ja kokoontuvat yhteen, syövät hyvin ja antavat toisilleen lahjoja – suuret juhlathan ovat kaikkialla maailmassa pääpiirteiltään samanlaisia.

Senegalissa juhlitaan myös juuri alkaneita jalkapallon MM-kisoja, joissa Senegalin joukkue on mukana. Joka puolella näkyy Senegalin lippuja ja ihmiset odottavat Senegalin avauspeliä.

Juuri tänä aamuna kävin hauskan keskustelun erään iäkkään miehen kanssa. Hän pysäytti kadulla minut ja pellavapäisen, Senegalin maajoukkuepaitaan pukeutuneen poikani. Hän oli liikuttunut siitä, että kannatamme Senegalia. Jäinkin jälleen miettimään urheilun yhdistävää voimaa.

Urheilu voi yhdistää ihmisiä yli kulttuurirajojen. Urheilu voi muuttaa maailmaa.

Monelle senegalilaislapselle jalkapallotähteys on suuri haave ja toisaalta myös keino päästä pois köyhyydestä. Senegalin nykyisessä maajoukkueessa on hienoja esimerkkejä köyhistä oloista nousseista pikkupojista, jotka ovat menestyksen myötä tukeneet kotikyliään kehittymään. Nämä tarinat ovat mahtavia ja tuovat varmasti toivoa monelle.

Asiassa on kääntöpuolensa. Ihmisten epätoivoa ja tietämättömyyttä käytetään myös hyväksi. Perheiden köyhyys ja lasten halu päästä jalkapallotähdeksi luovat valitettavasti pohjan myös lapsikaupalle. Usein kuulee tarinoita ihmiskaupan uhreiksi päätyneistä lapsista, jotka on haettu kylistä luvaten jalkapallouraa Euroopassa.

Siksikin kehitysyhteistyö on tärkeää! Että ihmiset pääsevät pois äärimmäisestä köyhyydestä ja kokevat elämässä olevan todellisia vaihtoehtoja. Ettei lasten poislähettäminen ole ainoa keino saada ruokaa pöytään.

Samaan aikaan urheilu voi tuoda juuri sitä, mitä tämä maailma kaipaa: ihmisten tulemista yhteen. Kokemusta siitä, että olemme lopulta samaa, eikä kulttuurin, uskonnon, sukupuolen, ihonvärin, yhteiskuntaluokan tai minkä tahansa muun tekijän asettamilla rajoilla ole loppujen lopuksi merkitystä.

Tyyneys ja kiitollisuus

Sunnuntai-ilta. Kävelimme juuri kotiin koululta, jossa olimme koko perhe urheilemassa. Sunnuntai-illan urheiluhetki koululla on muodostunut meille mukavaksi perinteeksi. Suomalaisiin lenkkipolkuihin tottuneelle olisi Dakarin lenkkipolkumme ehkä jonkinasteinen kauhistus, mutta se on kuitenkin ihan paras lenkkipolku täällä. Käytännössä juoksemme koulun jalkapallokenttää ympäri. Polku kulkee kuitenkin graffitein koristellun betonimuurin ja eukalyptys-puiden välistä, joten ihan kiva se on (graffitteihin on muuten kirjoitettu kaikki hengen hedelmät). Yksi kierros kestää noin kaksi minuuttia (vauhdista riippuen tietysti, mikä usein puolestaan on verrannollinen kuumuuteen). Siinä sitten riitää minulla ja Heikillä kisattavaa, kun otamme aikaa, alittuuko vai ylittyykö tuo kaksiminuuttinen per kierros.

Afrikan-aika on opettanut nauttimaan pienistä asioista. Kuten kaksiminuuttisista. Opettanut ylittämään omia mukavuusrajoja paukkuen. Löytämään iloa itselle kokonaan uusista asioista (muistatteko vielä esimerkiksi sukeltamisen, kyllä, olen jatkanut sitä. Veden alta löytyy ihana hiljaisuus.)

Palataan kotimatkaan. Kävelimme särisevien voimalinjojen alta hiekkakentän poikki, kuten joka päivä. Hiekkakentän, jossa autolla ajaessani siskoni kysyi "Onko tässä niinku tie?" Siskoni, joka ei ihan pienistä hätkähdä. Joka ikinen päivä mietin paitsi roskia, ilmansaasteita ja voimalinjoja, myös savuja, jotka nousevat hiekkakentälle tuoduista jätteistä. Jos olen aina yrittänyt elää kutakuinkin vihreästi (vaikka, äääh, edelleen matkustan lentokoneella ihan liikaa, ja myös maastoautolla, ja voisihan tätä listaa jatkaa kamalan paljon..), olen yrittänyt elää mm. entistä jätteettömämmin. Täällä jätteidenkäsittely on niin olematonta ja muovia ja kaikkea muuta päätyy meriin ja myös hengitysilmaan (kierrätys perustuu roskia tonkiviin ihmisiin ja eläimiin) - tuolla hiekkakentällä olen nähnyt muunmuassa sairaalajätettä noin vain muovipussissa kentälle heitettynä. Ympäristötietoituus, sitä yritämme tuoda työssämmekin voimakkaasti esille. Joskus kyllä pelottaa, riittääkö aika.

Omien arvojen mukainen elämä on kyllä hyvin palkitsevaa - jokainen muovi, jonka ostamisen/käytön/poisheittämisen olen onnistunut välttämään, on tehnyt elämää onnellisemmaksi!

No, tänä iltana en nähnyt hiekkakentällä sairaalajätettä vaan kissanpentuja. Neljä pientä takkuista pentua yritti lähteä meitä seuraamaan. Seuraavaksi talibé-poika tuli pyytämään rahaa. Iltaisin talibéjen näkeminen on vielä kurjempaa, sillä yleensä se tarkoittaa, että kyseinen poika ei ole onnistunut tuomaan päivittäin vaadittavaa summaa imaamille, eikä siksi pääse päivälliselle ennen kuin vaadittava summa on kasassa. Poika voi siis joutua nukkumaan yönsä taivasalla.

Kirjoitin yhdessä facebook-päivityksessäni tavanomaisesta työmatkastani kotoa toimistolle. Kerroin vanhemmasta pariskunnasta, joka huusi minulle kadun toiselta puolelta "toubab, toubab" (joka on yleinen nimitys valkoihoiselle), kerroin niinikään talibéista ja kulkukoirista. Muutama senegalilainen paheksui päivitystäni todeten, etten kertonut koko kuvaa Dakarista ja että keskityin liikaa negatiiviseen.

Ymmärrän heidän harmistuksensa, vaikka omasta mielestäni päivitykseni ei ollut negatiivinen. Mietin, että no sen me suomalaiset ainakin osaamme, nimittäin oman maamme "haukkumisen" vailla tunnontuskia. Mutta sallimmeko sen, tai edes epäkohtien esilletuomisen, ulkomaalaisille? Ehkä emme.

Vaikka työssä ja päivittäisessä elämässä on haasteensa, emme suinkaan ole kadottaneet positiivisuuttamme. Lisäksi positiivisia asioita ei elämästämme tarvitse etsiä, niitä on ja tapahtuu ihan joka päivä. Olen kiitollinen siitä! Olen muutoinkin yrittänyt entistä enemmän elää äitini esimerkin mukaisesti. Hänen elämänasenteensa on tyyneys ja kiitollisuus. Aika hyvä ohjenuora kaikkeen, ihan koko elämään. Äitini on kyllä maailman viisain.

Lapsillamme oli taas touko-kesäkuussa synttärit ja luin näitä vanhoja postauksiani, joihin olen kertonut heidän syntymästään. Esikoinen Keskimmäinen Kuopus 
Aika mahtava päiväkirja tämä blogi erityisesti Nepalin-ajastamme! Säilyttääkseni hieman päiväkirjamaisuutta kerronkin tähän nyt hieman lasten tämän hetken kuulumisia.

Koulu päättyi viime viikolla ja kiitollisin ja ylpein mielin saimme päättää taas yhden kouluvuoden. Esikoinen palkittiin yläkoulun parhaalla keskiarvolla (saman palkinnon sai muutama muukin) sekä englannin kielen palkinnolla. Keskimmäinen palkittiin matemaattisista taidoista ja sai lisäksi epävirallisen "jalkapallokuningas"-maininnan luokaltaan. Kuopus sai citizenship- ja vastuullisin oppilas- palkinnot, joista ensimmäinen annetaan oppilaalle, joka on reilu ja ystävällinen kaikkia kohtaan, jokaisen kaveri ja avulias ja positiivinen. Aika mahtavaa!

Ehkä aivan erityisesti tänä vuonna minua sykähdytti Esikoisen englanninkielen palkinto. Mietin sitä viisivuotiasta, joka joutui ummikkona aloittamaan Nepalin brittikoulussa. Millaisen polun hän on kulkenut nyt tähän päivään, jossa hänet palkitaan nimenomaan englannin kielestä! Ainakin se polku on ollut siunausta täynnä. Huomasin englannin opettajan, mukavan amerikkalaisen nuoren miehen, olevan itsekin liikuttunut palkintoa ojentaessaan. Ehkä hänkin näki vilaukselta sen viisivuotiaan tytön tuon nykyisen nuoren naisen (jolla oli minun mekko päällään) olkapäällä.

Esikoinen on ihana rakas esiteini, joka rakastaa ratsastusta, uintia, tanssia, maalaamista, urheilua, näyttelemistä, musiikkia, Luckya (jota myös hoitaa vastuullisesti), merta, kavereita... Hänellä on ihana ystäväporukka, jonka kanssa he tekevät kaikenlaista kivaa. Esikoinen on aktiivinen kaikissa koulun jutuissa ja hänet on mm. valittu oppilaskuntaan ja nuorten ryhmän vetäjiin. Hän tuntuu olevan niin kaikkien opettajien kuin ystävienkin suosikki. Esikoinen on aina valmis laittamaan itsensä likoon eikä pelkää epäonnistumisia. Esikoinen taitaa myös perheestämme rakastaa eniten Senegalia.

Keskimmäinen on se "jalkapallokuningas"; peli kuin peli, häneltä kyllä luonnistuu. Hän tykkää myös lukemisesta, piirtämisestä ja musiikista. Keskimmäinen rakastaa opiskelua ja uuden oppimista (on nytkin kesäloman aluksi tehnyt Esikoisen matikan ja science-tehtäviä) sekä luontoa ja sen suojelemista. Hän myös innostuu aina kysymään ja miettimään monenlaisia yhteiskunnallisia asioita. Keskimmäinen on se, joka haastaa minutkin uudelleen pohtimaan, miksi emme tee enemmän esimerkiksi sademetsien suojelemiseksi! Keskimmäinen on ehkä lapsistamme eniten joutunut kaikkien näiden ulkomailla vietettyjen vuosien aikana kärsimään ystävien vaihtuvuudesta. Toivon, että nämä kokemukset voisivat joskus kääntyä voimavaraksi.

Kuopus on yhä tulinen tyyppi, meidän perheen Pippuri. Hän rakastaa eläimiä ja ratsastusta ja haluaisi pelastaa kaikki kulkukissat ja -koirat. Hänellä on suuri sydän, jonne mahtuu ne talibé-pojatkin. Kuopus on myös hyvä tulkitsemaan toisten tunteita ja ajatuksia. Hän on viime vuoden aikana ottanut perheessämme uuden roolin, jossa usein hän on riidanratkaisija ja toisten "tunteiden tulkki". Pippurilla on hyviä ystäviä, joiden kanssa usein vietetään sleepovereita ja muita hauskoja juttuja. Hän rakastaa vauhtia ja uusia elämyksiä. Kuopus on niin rohkea, myös epäkohtien esille tuomisessa. Hän osaa käyttää rohkeuttaan myös heikompien puolten pitämiseksi, mistä olen myös tosi iloinen.

Voi kiitollisuus!

Että kyllä näiden kolmen kanssa kelpaa. Joka päivä saa olla iloinen ja ylpeä. Kulunut kevät on ollut kiireinen. Katsoin kalenteria taaksepäin ja huomasin, että koko keväänä on ollut kaksi viikkoa, jolloin kumpikaan meistä Heikin kanssa ei ole ollut reissussa. Kiire on siis ollut melko todellista, eikä vain kiireen tuntua. Työmatkoja on ollut paljon.

Jos siis se kiitollisuus jo aika hyvin onnistuu, niin tyyneyden kanssa taitaa olla vielä niin ja näin. Maybe one day we'll get there!

Kuka alkoi miettiä niitä hengen hedelmiä? Ne ovat tietenkin rakkaus, ilo, rauha, ystävällisyys, hyvyys, kärsivällisyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. <3

ps. Ne lyhyet tekstit, joita olen tänne blogiin postaillut, on kirjoituksiani Maaseudun tulevaisuuden Hengähdyspaikka-palstalle. Olen sitten myöhemmin postannut ne tänne, jotta tämä blogi pysyy elossa.

Sekalaisia kuvia! Tässä mukana sekä minun että Heikin valitsemia :)

Fatickissa, toukokuussa järjestämästämme lastensuojelukoulutuksesta.

Fatickin tunnelmaa

Esikoisen synttärit pidettiin hänen ystävänsä kanssa  yhdessä (ovat syntyneet tosi lähekkäin). Ensin juhlat ystävän kotona teemalla Just Dance...

Ja sen jälkeen yökylä pienemmällä porukalla meillä kotona Spa-teemalla.

Kuopuksen yökyläsynttärit Merenneito-teemalla

Keskimmäisen yökyläsynttärit (pari poikaa puuttuu kuvasta) World Cup 2018-teemalla

Yläkoulun päättäjäisjuhla-aamu

Rannalla. Myös Lucky rakastaa rannalla olemista.

Esikoinen oikealla

Pippuri

Keskimmäinen

Esikoisen joukkue voitti yläkoulun polttopalloturnauksen.

Orville ja Wilbur Wright. Koko idea ja toteutus pahviveljestä ym täysin Keskimmäisen käsialaa.

Kuopus ja Bestis, palkinnonsaajat

Keskimmäinen ja ope

Lucky bambisilmä kylvystänousseena. Hänestä irtoaa yleensä kylvyn yhteydessä noin 1,2 kg hiekkaa.

No on tässä kuva meistäkin, titidii! Ollaan just taas juostu ne "kaksiminuuttiset" ja sen jälkeen juhlittiin yhtä Erityisen Tärkeää uutista Suomesta! <3

Sing Star! Alkaa Amerikan-ystäviltäkin jo suomi sujua :D

Esikoinen ja jalkapalloposeeraus

hiekkaa

Bad hair day, eikun just cool

No tämä! <3 Ehkä tämäkin kuva innoitti mut päiväkirjatyyliin. Eihän meidän kolme mussukkaa oo koskaan olleet _noin_ pieniä, voi että! Kuva Nepalista v. 2012.

Ymmärrän vaiko en

”Jos tietäisi kaiken, ymmärtäisi kaiken”, kuuluu yksi lempiajatuksistani. Lausahdus lienee totta erityisesti yksittäisten ihmisten elämän suhteen, mutta onko se totta myös suuremmassa mittakaavassa? Ja kuinka lähellä ymmärtäminen on hyväksymistä? Ne eivät tietenkään ole sama asia, mutta toisinaan liippaavat toisiaan läheltä.

Erilaisuuden ymmärtäminen ei aina ole ihan helppoa, vaikka kuinka kuvittelee itsensä suvaitsevaiseksi. Nepalissa asuessani en ymmärtänyt kaikkia hindukulttuuriin liittyviä käytäntöjä, ja koska niistä useimmat olivat mm. alakastisia naisia alistavia, en hyväksynyt niitä. Täällä Senegalissa luin juuri uutisen ramadanin – muslimien paastonajan – alkamisesta. Ramadanin alku riippuu kuun asennosta ja näkyvyydestä. Tänä vuonna ramadan julkistettiin alkavaksi tulevana torstaina. Senegal on verrattain rento muslimimaa, jossa uskontojen välinen rinnakkaiselo on pääsääntöisesti rauhallista. Ramadaninkin aikana saavat esimerkiksi ravintolat olla auki.

Toisin on naapurimaassa Mauritaniassa. Uutista ramadanin alkamisajankohdasta seurasi uutinen Mauritaniasta, jonka mukaan maa on tiukentanut entisestään jumalanpilkasta ja uskonnosta luopumisesta seuraavia rangaistuksia sekä tiukentanut tulkintaa kuolemanrangaistukseen johtavista teoista. Laista on poistettu mahdollisuus tekojen katumiseen.

Naapurimaat, sama uskonto, täysin erilainen tulkinta. Sitä on vaikea ymmärtää, vaikka onhan meille tutusta kristinuskostakin olemassa hyvin erilaisia tulkintoja.

Tarvitseeko Mauritanian lainsäädäntöä yrittää ymmärtää, jos tietää heti, ettei kuitenkaan sitä hyväksy? Me länsimaalaiset pidämme ihmisoikeuksia universaaleina ja niiden perusteella voimme määrittää ei-hyväksyttyjä ja hyväksyttyjä asioita. Se on minusta aivan oikein. Rajoja on myös pakko voida vetää ja voida puolustaa sorrettujen ja alistettujen ihmisten oikeuksia. Niiden, jotka eivät voi pitää omia puoliaan.

Aito dialogi vaatii kuitenkin ymmärtämistä. Myös ymmärtämistä, ettei tiedä kaikkea. Ymmärrystä, millaisten silmälasien läpi maailmaa katsoo. Onneksi tällä elämänpolulla voi koko ajan oppia, jos niin haluaa. Ja jos ei ole syntynyt mauritanialaiseksi, joka haluaisi vaihtaa uskontoa.

Mitä jos?

Toisinaan se yhä pysäyttää. Oman etuoikeutetun aseman tajuaminen.

Dakarin kovilla kaduilla nukkuvat lapset. Nouakchottin orpokodin portaille jätetty vauva. Tien laidalla pölyisiä pähkinöitä myyvä äiti, joka katsoo jokaista ohikulkijaa apean anovasti. Liikuntavammainen kuuden lapsen isä kerjäämässä perheelleen ruokaa. Toinen epätoivoinen perheenisä, joka on ottanut suuren lainan päästäkseen Eurooppaan, voidakseen sieltä lähettää rahaa perheelleen. Jolle valkenee todellisuus Euroopan oloista ja ikuisesta velkavankeudesta. Joka silti lähettää aina perheelleen viestin, jossa vakuuttaa kaiken olevan hyvin ja aivan kohta varmasti saavansa työtä.

Äärimmäinen köyhyys, syrjintä, konfliktit, ihmisten eriarvoinen kohtelu – kaikki ovat syitä, jotka ajavat ihmisiä epätoivoisiin ratkaisuihin.

Inhimilliset kärsimykset ja suru eivät kysy yhteiskuntaluokkaa, ihonväriä tai sukupuolta. Etuoikeutetun asema kuitenkin kysyy. Etuoikeutettuja ovat ne, jotka voivat luottaa elämään ja toisiin ihmisiin. Etuoikeutetulla on oma ääni, hän voi vaikuttaa. Ehkäpä etuoikeutetun voisi määrittää myös siten, että hänellä on oikeus olla toivottu kansalainen.

Olen usein miettinyt ”mitä jos” -kysymyksiä. Mitä jos olisin saanut elämään täysin erilaiset kortit. En olisi ollut toivottu kansalainen. Olisinko ollut rohkea ja nähnyt toivon? Olisinko osannut ja uskaltanut vaatia muutosta?

Mielessäni ovat kaikki ne rohkeat naiset, jotka uskaltavat kyseenalaistaa normit ja valavat rohkeutta myös toisiin. Yhden Nouakchottin köyhän koulun vanhempainyhdistyksen puheenjohtaja kertoo näin: ”Kierrän perheiden luona ja rohkaisen äitejä tekemään valintoja, jotka tänään tuntuvat uhrauksilta, mutta jotka ovat tie perheen pääsemiseksi ulos äärimmäisestä köyhyydestä. Koulutettu lapsi voi nostaa koko perheen köyhyyden kierteestä pois."

"Tuki on ollut meille kuin kädenojennus", muotoili eräs äiti ajatuksiaan ”Joku on huomannut meidät. Se tuo todella toivoa.”

”Mitä jos”-kysymykset ovat turhia. Jokainen voi vaikuttaa! Olkaamme kaikki oljenkorsia toisillemme, tuokaamme toivoa!