Kävin tänään pankissa. En pidä Nepalin pankeista. Ne ovat ruuhkaisia ja tehottomia ja jonotuskulttuuri on ärsyttävää. Periaatteessa asiakkailla on vuoronumerot, mutta niitä ei noudateta kunnolla ja aina joku tunkee samaan aikaan luukulle kun itse yrittää kiltisti omalla vuorollaan saada asioitaan hoidetuksi.
Käteiskorttini odotti kuitenkin noutamistaan niin pitkään, että se jo tuhottiin ja jouduin tilaamaan uuden. Tänä aamuna päätin tarttua härkää sarvista ja pyöräillä pankkiin hakemaan uuden korttini.
Pyöräilin tänään kauemmas kuin useimpina arkipäivinä, pois mukavuusalueeltani (siis pyöräilyn suhteen). En pidä pyöräilystä Kathmandussa. En pidä Kathmandun liikenteestä, sanalla sanoen, inhoan sitä. Minä, hiirulaispyöräilijä, olen ajanut jo muutaman kolarin skootterin kanssa, se kertonee jotakin.
Valitsin pienet tiet, sillä välttelen suuria risteyksiä, joita en oikein edelleenkään uskalla ylittää asiaankuuluvalla reippaudella. (Heikki sanoo, että juuri nopeuden puute on syy siihen, miksi en oikein pärjää täkäläisessä liikenteessä.) Vastaani alkoi tulla koko ajan enenevässä määrin juhlapukeisia ihmisiä. Hiljensin jatkuvasti vauhtiani, ja kohta minun oli pakko alkaa taluttaa pyörääni - huomasin olevani täydessä ihmistungoksessa. Mietin hetken, mistähän tässä mahtaa olla kyse, ennenkuin muistin: sateenjumala! Voi että, miten harmitti. Miten en ollut muistanut. Sateenjumala, josta täälläkin olen maininnut (korkea puinen pyörillä liikkuva hökötys), on saapunut pari päivää sitten Lalitpuriin, Jawalakheliin. Tänään oli hyvin erityinen päivä, sillä oikein maan presidentti saapuu paikalle ja menee istumaan sinne pieneen huoneeseen, josta taisin mainita, ja saa päälleen timantein koristellun viitan. Ohoo! Siinä sitten jumitin ihmismassassa enkä voinut oikein muuta tehdä kuin tarkkailla ihmisiä. Kaikki tekivät kunnioittavia merkkejä ja suorittivat rituaaleja sateenjumalaa kohti. Muistin lukeneeni lehdestä, miten joskus hökötys on kaatunut ihmisten päälle tai ihmisiä on tallautunut sen alle kun jumalaa siirretään paikasta toiseen, enkä halunnut viipyä paikalla kovin kauaa. Yritin edetä toivomaani suuntaan.
Pääsin pankille. Joka oli kiinni. "Etkö huomaa tätä juhlaa?" vartija sanoi ihmetellen. Minun oli käännyttävä takaisin. Valitsin isot tiet.
Lähetysseura pyysi meistä työntekijöistään kuvia, sekä kasvokuvia että kuvia työnteossa. Jostakin kumman mielijohteesta aion laittaa itsestäni pari kuvaa tännekin. Ehkä sen kunniaksi, että huomenna vanhenen taas vuodella ja pysähdyin tänään miettimään, millaista elämäni on nyt, 33-vuotiaana.
Minulle on annettu maailman parhaat lapset. He ovat jokainen omia, mahtavia persooniaan. Välillä niin uuvuttavia, mutta aina maailman parhaita. Olen saanut rinnalleni maailman parhaan aviomiehen. Kohta olemme olleet naimisissa 10 vuotta! Toivomme, että se on kuitenkin vasta alku. Minulla on maailman parhaat sisarukset, joiden kanssa olemme yhteydessä lähes joka päivä. Niinkuin he itse sanovat, he ovat meidän "kotimaan tukijoukot" - asia, joka on minulle äärettömän tärkeä. Minulla on myös maailman parhaat ystävät ja lapsillamme maailman parhaat serkut. Saan tehdä työtä, josta tykkään. Vaikka se on haastavaa ja toisinaan kovin raskasta, on se myös palkitsevaa ja kannustavaa.
Niin että jos jotakin nyt juuri pitäisi muuttaa... Voisivat Nepalin pankit olla vähän asiakasystävällisempiä. Itse voisin pärjätä vähän paremmin täällä liikenteessä.
Sain jouluna lahjaksi Arto Juurakon kirjan "Rakkahan kans - lemmenhippuja pohojalaasittain". Aluksi en oikein älynnyt runoja, enkä paljoa kirjaa lukenutkaan, mutta tällä viikolla avasin kirjan uudelleen ja nyt olen aivan ihastunut Juurakon runoihin. Niin elämänmakuisia, mutta hulvattoman hauskoja. En osaa valita, minkä runon kirjoittaisin tänne. Mutta vaikka tämän:
Kesken perunankuarinnan
Sevverran erootan tuvan puolelle,
notta jotaki olohuanehesta
huikkaat, mutta liäsituulettimen
hurinalta en saa selevää.
Hetken päästä
kuuluu sun äänes taas,
ny tarkistan,
mitä sullon asiaa.
Sanoot vaan, nottei
se mitää, vaikken kuullukkaa,
pääasia,
notta oon lähettyvillä,
voimma välillä
huurella toisillemma.
Äh, vielä toinen:
Tulinen suhures
Alakuaikoona
toin akalle joskus
pyytämättä kukkia.
Nyt en aina
muista, vaikkolis
pyyrettyki.
Silloon ennen
jaksoon toisinansa
yllättääkki armahani:
vein sen kahaville
naapuripitäjähän asti.
Eileen sentäs haastoon
akan pihalle syämähän:
mulloli rillis
kaikellaasta kurmeeta kypsymäs.
Sitte ne paloo.
Käteiskorttini odotti kuitenkin noutamistaan niin pitkään, että se jo tuhottiin ja jouduin tilaamaan uuden. Tänä aamuna päätin tarttua härkää sarvista ja pyöräillä pankkiin hakemaan uuden korttini.
Pyöräilin tänään kauemmas kuin useimpina arkipäivinä, pois mukavuusalueeltani (siis pyöräilyn suhteen). En pidä pyöräilystä Kathmandussa. En pidä Kathmandun liikenteestä, sanalla sanoen, inhoan sitä. Minä, hiirulaispyöräilijä, olen ajanut jo muutaman kolarin skootterin kanssa, se kertonee jotakin.
Valitsin pienet tiet, sillä välttelen suuria risteyksiä, joita en oikein edelleenkään uskalla ylittää asiaankuuluvalla reippaudella. (Heikki sanoo, että juuri nopeuden puute on syy siihen, miksi en oikein pärjää täkäläisessä liikenteessä.) Vastaani alkoi tulla koko ajan enenevässä määrin juhlapukeisia ihmisiä. Hiljensin jatkuvasti vauhtiani, ja kohta minun oli pakko alkaa taluttaa pyörääni - huomasin olevani täydessä ihmistungoksessa. Mietin hetken, mistähän tässä mahtaa olla kyse, ennenkuin muistin: sateenjumala! Voi että, miten harmitti. Miten en ollut muistanut. Sateenjumala, josta täälläkin olen maininnut (korkea puinen pyörillä liikkuva hökötys), on saapunut pari päivää sitten Lalitpuriin, Jawalakheliin. Tänään oli hyvin erityinen päivä, sillä oikein maan presidentti saapuu paikalle ja menee istumaan sinne pieneen huoneeseen, josta taisin mainita, ja saa päälleen timantein koristellun viitan. Ohoo! Siinä sitten jumitin ihmismassassa enkä voinut oikein muuta tehdä kuin tarkkailla ihmisiä. Kaikki tekivät kunnioittavia merkkejä ja suorittivat rituaaleja sateenjumalaa kohti. Muistin lukeneeni lehdestä, miten joskus hökötys on kaatunut ihmisten päälle tai ihmisiä on tallautunut sen alle kun jumalaa siirretään paikasta toiseen, enkä halunnut viipyä paikalla kovin kauaa. Yritin edetä toivomaani suuntaan.
Pääsin pankille. Joka oli kiinni. "Etkö huomaa tätä juhlaa?" vartija sanoi ihmetellen. Minun oli käännyttävä takaisin. Valitsin isot tiet.
Lähetysseura pyysi meistä työntekijöistään kuvia, sekä kasvokuvia että kuvia työnteossa. Jostakin kumman mielijohteesta aion laittaa itsestäni pari kuvaa tännekin. Ehkä sen kunniaksi, että huomenna vanhenen taas vuodella ja pysähdyin tänään miettimään, millaista elämäni on nyt, 33-vuotiaana.
| Haastattelen liikuntavammaista Sabinaa. Hän opiskelee kummituellamme yliopistossa Kathmandussa. Kuva: Mandira Awale. |
| (c) M.A. |
| (c) Mia Westerling. |
Minulle on annettu maailman parhaat lapset. He ovat jokainen omia, mahtavia persooniaan. Välillä niin uuvuttavia, mutta aina maailman parhaita. Olen saanut rinnalleni maailman parhaan aviomiehen. Kohta olemme olleet naimisissa 10 vuotta! Toivomme, että se on kuitenkin vasta alku. Minulla on maailman parhaat sisarukset, joiden kanssa olemme yhteydessä lähes joka päivä. Niinkuin he itse sanovat, he ovat meidän "kotimaan tukijoukot" - asia, joka on minulle äärettömän tärkeä. Minulla on myös maailman parhaat ystävät ja lapsillamme maailman parhaat serkut. Saan tehdä työtä, josta tykkään. Vaikka se on haastavaa ja toisinaan kovin raskasta, on se myös palkitsevaa ja kannustavaa.
Niin että jos jotakin nyt juuri pitäisi muuttaa... Voisivat Nepalin pankit olla vähän asiakasystävällisempiä. Itse voisin pärjätä vähän paremmin täällä liikenteessä.
| Santtu tänään synttärisankarina brittikoulun lavalla. <3 |
Sain jouluna lahjaksi Arto Juurakon kirjan "Rakkahan kans - lemmenhippuja pohojalaasittain". Aluksi en oikein älynnyt runoja, enkä paljoa kirjaa lukenutkaan, mutta tällä viikolla avasin kirjan uudelleen ja nyt olen aivan ihastunut Juurakon runoihin. Niin elämänmakuisia, mutta hulvattoman hauskoja. En osaa valita, minkä runon kirjoittaisin tänne. Mutta vaikka tämän:
Kesken perunankuarinnan
Sevverran erootan tuvan puolelle,
notta jotaki olohuanehesta
huikkaat, mutta liäsituulettimen
hurinalta en saa selevää.
Hetken päästä
kuuluu sun äänes taas,
ny tarkistan,
mitä sullon asiaa.
Sanoot vaan, nottei
se mitää, vaikken kuullukkaa,
pääasia,
notta oon lähettyvillä,
voimma välillä
huurella toisillemma.
Äh, vielä toinen:
Tulinen suhures
Alakuaikoona
toin akalle joskus
pyytämättä kukkia.
Nyt en aina
muista, vaikkolis
pyyrettyki.
Silloon ennen
jaksoon toisinansa
yllättääkki armahani:
vein sen kahaville
naapuripitäjähän asti.
Eileen sentäs haastoon
akan pihalle syämähän:
mulloli rillis
kaikellaasta kurmeeta kypsymäs.
Sitte ne paloo.