Mussukat

"Kirjoita, että mä tulen heti YKSIN mummin luo kun me tullaan Suomeen! Heti! Eikä muita saa tulla mukaan ja mä olen siellä koko ajan ja kirjoita, että mä itken, kun en voi tulla sinne nyt." Kuuntelin, miten Siiri ohjeisti Minttua kirjoittamaan tekstiviestiä mummille. Minttu kirjoitti ja mummi vastasi ja kertoi jotakin Siirille ostamastaan tiikeripaidasta, eikä täällä talossa nyt muusta enää puhutakaan.

Minkähänlainen se tiikeripaita voi olla?

Siiri: "Nyt mullakin on Ella-ystävä!" Siiri & britti-nepali Ella

Hetkeä aiemmin Santtu oli kirjoittanut Julius-serkulle viestejä kertoen lähinnä kai hassuja juttuja mutta myös omista yökyläaikeistaan. Ja Julius oli vastannut heti tehden Santun maailman onnellisimmaksi pikkupojaksi.

Santtu & britti-nepali Nicky. Nicky on Santun paras ystävä ja kuinka ollakaan, muuttamassa vuodenvaihteessa Singaporeen. Santulla tämä on siis jo kolmas kerta kun tärkeä ystävä lähtee :( 

Illalla Minttu piirsi suloisen "sukusydämen". Minttu on piirtänyt myös sukupuun, mutta joitakin kohtia puusta on vielä täydennettävä. Harmi, ettei itsekään lopulta muista tarkasti nimiä ja ominaisuuksia kovin montaa sukupolvea taaksepäin! Minttu on halunnut sukupuuhunsa nimien lisäksi ihmisten ominaisuuksia mukaan, sillä hän haluaisi tietää, keneltä on perinyt kaikki omat luonteenpiirteensä, lahjakkuutensa ja ulkonäkönsä.

Sukupuun rakentaminen on todella antoisaa.

Mummi, mamma, isovaari, sisarukset, serkut... Kaikki te rakkaat sukulaiset olette meille niin mahdottoman tärkeitä!

Menimme katolle katsomaan "punaista kuuta". Punaisen kuun sijaan Minttu ikuisti avaruusaluksen.

Kathmandu by Minttu

 Maanantaina kävimme haukkaamassa raitista ilmaa Nagarkotissa.

Iilimatojakin oli yhä. Tässä iilimadon purema Santun jalka. Terkkuja Mirkulle & Laurille! Jostain syystä tulitte heti mieleen! :)

Olen alkanut valmistautua Mugun-matkaani ostamalla lämpimän kurtan, vedenpuhdistusainetta, sokeri-suola-liuoksia sekä Heikin mielestä ehdottomasti mukaan tarvittavia nepalilaisia snäksejä.

Voiko matkan mitata,

alusta asti avatun väylän?

Arkojenkin askelten alla

on vahva siunattu maa,

valmistettu tie.

(Pia Perkiö)

Mintun nimipäivän kunniaksi leivoimme amerikkalaista sitruuna-marenkipiirasta. Kävin sitä varten ostamassa sokeria. Täältä ei muuten saanut hienoa sokeria vielä kolme vuotta sitten. Nämä intialaiset pakkausmerkit kyllä joskus saavat hymyn huulille (usein hauskojen kirjoitusvirheiden takia, mutta toisinaan myös muuten).

(Piirasta oli täällä iso porukka syömässä, joten en ehtinyt napata siitä kuvaa.)

"Sanotaan, että kun on ollut Nepalissa ensimmäisen vuoden, niin jos teessä on kärpänen, jättää teen juomatta. Toisena vuotena ottaa kärpäsen pois ja juo teen. Kolmantena ei välitä mitään ja juo."

Dashain!

Joskus havahdun siihen, ettei Siiri esimerkiksi oikein tunnista Suomen vuodenaikoja. "Mitä tapahtuu syksyllä?" hän kysyi tässä eräänä aamuna kun luimme Pupu Tupunan syksy-kirjaa.

Siiri ei ole koskaan haravoinut lehtiä tai hypellyt lehtikasoissa. Hän ei ole juossut juuri jäätyneiden lätäköiden yli peläten (ja vähän toivoen), milloin jää räsähtää rikki.

Toisaalta hän on kokenut jo aika monet Nepalin-syksyt. Nepalin syksyyn kuuluu myös ilman viileneminen ja monien kukkien lakastuminen. Lisäksi syksyä värittävät vuosittaiset suurimmat hindujuhlat, joista olen tainnut täällä blogissakin usein jo kertoa. (Huomasin tuosta viime vuoden postauksesta Heikin kommentin, että uimassa käyminen tuntuu "Suomen kesältä". Kuinka ollakaan, hän taisi juuri tänään sanoa aivan samaa!)

Meillä on omanlaiset syksyn perinteet, vaikka sienimetsäretkiä aina vähän kaipaammekin. On hauska huomata, miten tutulta tuntuu juuri esimerkiksi dashainin alkaminen. Olen entistä paremmin tajunnut sen, miten ihminen toisaalta tarvitsee perinteitä ja tapoja, jotka tuovat elämään tuttuutta ja turvallisuutta. Samojen asioiden toistuminen tuntuu turvalliselta.

Noniin, dashain on alkanut ja me nautimme hiljenneestä kaupungista. Huomenna lähdemme kyllä taas laaksosta pois, mutta emme tällä kertaa kovin pitkäksi aikaa.

Ei dashainia ilman leijoja!

Ei dashainia ilman oman puun hedelmiä! Mausambi- ja guava-aika on taas parhaimmillaan.

Ei dashain-lomaa ilman ystäviä! (Lapsilla on ollut loman aikana touhua ystäviensä seurassa. Minttu on viettänyt paljon aikaa britti-intialaisen Freyan kanssa, Santtu Jasonin ja Siiri bhutanilaisen Sonamin.)

Parasta on myös, kun on aikaa rauhallisille leikeille...

Ja oman kirjan tekoon... Santtu on kirjoittanut kirjan "Amazing Animals", jossa on kaikenlaisia eläinmaailman ennätyksiä. Kirja on hieno! Santun kirjasta voi nyt helposti tarkistaa, millä eläimellä esimerkiksi on suurimmat silmät tai voimakkain purenta. (Kuka haluaa arvata?)

Yhtenä päivänä kun Siiri tuli Sonamin luota leikkimästä, oli hänen hiuksensa laitettu näin hienolle letille.

Ja oon mäkin harjoitellut ;)

Ei dashainia ilman tyhjiä katuja! Ei dashainia ilman pyöräilyä!

Siiri sai uuden pyöräilykypärän. Hän sitten valitsi sellaisen, jossa on komeita pääkallonkuvia.

Ei dashainia ilman kauniita maisemia.

Ja vuohiparkoja lihakauppojen edessä...

Tämän porukan kanssa ollaan kyllä koko ajan muutenkin, mutta joskus myös treffataan sattumalta. Oltiin hauska jono kahvilassa.

Ei dashainia ilman "Suomen kesältä tuntuvia uinteja"!

Lomalla on myös aikaa tehdä Kulkurikoulun tehtäviä. Minttu seuraa siis verkkokoulussa Suomen kakkosluokan äidinkielen opetusta. Tänään hän teki muunmuassa mediatietouteen liittyviä videotehtäviä. Olin aika ällistynyt, miten hienoja ja interaktiivisia tehtävät olivat. Lisäksi minusta todella ajankohtaisia: tehtävissä piti esimerkiksi erotella, mitkä osat mediasta ovat totta ja mitkä tarua. (Mintulle tuotti päänvaivaa esimerkiksi mainosten luokittelu. Hauskan mausteensa asiaan tuo se, että Minttu näkee - vähän ja - ainoastaan intialaisia mainoksia.)

Edelleen voin vain kehua Kulkurikoulua. Kyllä meistä ulkosuomalaisista pidetään huolta! (Hmm, täytyy ehkä lisätä, ettei palvelua toki saa ilmaiseksi.)

Loppupuheenvuoro koirille:

(Muistaakohan joku aivan alkuaikojen Mustin? Musti ehti tässä välissä käydä Swazimaassakin.)

Pari sanaa työstä ja tunteista

Tässä työssä kohtaa äärettömän erikoisen yhdistelmän turhautumista ja onnistumista - ja joskus molempia aivan samaan aikaan.

Tänään, itselleni yllättäen, koin jotakin sydäntä liikauttavaa.

Vierailin yhdessä lastenkodeistamme. Olemme tarjonneet lastenkotilapsillemme keskustelu-, leikki- ja taideterapiaa mielenterveystyötä tekevän kehitysyhteistyökumppanimme kautta. Projekti on nyt loppumassa. Seurasin kumppanijärjestömme työntekijöiden ja lastenkotilastemme yhteistä iloista, niin luottamuksen täyteistä, työskentelyä jonkinlainen onnentunne sydämessä. Onnentunne siitä, että jos en mitään muuta, niin ainakin jonkun lapsen elämä on muuttunut hitusen paremmaksi, kun he ovat saaneet purkaa elämänsä traumaattisia kokemuksia, saaneet kokea onnistumista, iloa, ja ennenkaikkea hyväksyntää.

Olen jo jonkin aikaa kärsinyt kyynistymisestä lastenkotien suhteen. Yleisellä tasolla siis. Lastenkoteihin liittyy helposti niin paljon väärinkäyttöä, jopa hyväksikäyttöä, huijaamista, lasten käyttämistä pelkkänä kauppatavarana. On paljon hyvin toimivia lastenkoteja, joissa tämänkaltaiset asiat minimoidaan ja ehkäistään - mukaanlukien omamme - mutta paljon myös niitä, joita pyöritetään ainoastaan dollarinkuvat silmissä kiiluen.

Olen ollut sitä mieltä, että perheitä tulisi auttaa ennen kuin joudutaan siihen pisteeseen, että lapset joutuvat lastenkotiin. Nepalissa on hämmentävän yleistä se, että jos avioliitto hajoaa, puoliso(t) menevät uusiin naimisiin ja kirjaimellisesti hylkäävät lapsensa. Tällaiset lapset päätyvät (ehkä parhaimmassa tapauksessa?) lastenkoteihin, vaikka heillä onkin ainakin toinen vanhemmista elossa.

Tiedättekö, olen jopa kyllästynyt kuuntelemaan tarinoita siitä, miten "äidin kuoltua isä meni uusiin naimisiin ja hylkäsi minut ja siskoni". Miten tällaiseen puututaan? Erään ystäväni sanoin, "lapsilla on eläinten oikeuksiin rinnastettavat oikeudet".

Lastenkoteihin päädytään myös siksi, ettei vanhemmilla ole varaa pitää, eikä ainakaan kouluttaa lapsiaan. Köyhyys.

Olen edelleen vahvasti perhetyön kannalla, ennaltaehkäisevän työn kannalla. Silti tänään, yllättäen, sain muistutuksen siitä, että joskus lastenkoti on ainoa vaihtoehto.

Juttelin yhden lastenkotitytön kanssa. Hän ei tiedä, mistä on kotoisin tai ketkä ovat hänen vanhempansa. Poliisi toi hänet kadulta lastenkotiin kun tyttö oli noin 5-vuotias.

Nepalin suurin juhla, dashain, on alkanut. Kaikki lähtevät kotikyliinsä juhlimaan dashainia. Jos ei ole vanhempia tai kotikylää, lapsi lähtee isovanhempiensa tai tädin tai enon kylään. Tämän tytön ainoa koti on lastenkoti.

Niin, tytön tarina on lopulta tavallinen tässä maassa ja maailmassa. Loppujen lopuksi hän on nyt kuitenkin hyvässä ja turvallisessa paikassa, jos vertaa moneen muuhun. Silti - sydämeni ei olekaan paatunut - olisin kaikkein mieluiten kaapannut hänet syliini ja kuiskannut korvaan, että rakastan, välitän, otan hänet lapsekseni tästä päivästä alkaen.

-
Uudenlaisia työtehtäviä varten olen alkanut ottaa videoita kännykällä. Tässä nyt yksi harjoitusvideo.

Minttu halusi lähteä mukaani, sillä hän pitää niin paljon yhteisleikeistä, joita usein lastenkodeissamme vedämme. Toki useat lastenkotilapsistammekin alkavat olla jo hänen tuttujaan, ystäviään.

Köydenvetoa ja kansainvälisyyspäivää

Touhukas viikko alkaa olemaan taas pikku hiljaa ohi. Tällä viikolla on koululla ja kotona riittänyt taas tapahtumia. Koulussa alkoi tänään reilun kahden viikon Dashain loma ja tätä edelsi maanantaina järjestetty tupien välinen köydenvetokilpailut ja eilinen kansainvälisyyspäivä! Kansainvälisyyspäivä oli taas yhtä mukava kuin kahtena aiempanakin vuonna, mutta köydenvetokilpailut olivat minulle tällä kertaa ensimmäiset. Tunnelma oli molemmissa tapahtumissa iloinen ja positiviinen ja vaikka köyttä tosissaan vedettiinkin, oli hävinneilläkin aina hymy huulilla.

Tänään sitten vietimme kotonamme pitkästä aikaa Suomi-piiriiä ja oli mukava viettää iltaa 22 vieraan kanssa. Kaikkien kansalaisuuksien keskellä on ollut taas hienoa olla suomalainen!

Tunnelmia ja videoita köydenvedosta :)

Go Kanchanjunga GO!

Sinisessä on voimaa :)

Estradi on valmiina...

Santtu jakoi keskittyneesti neuvoja omalle ryhmälleen.

Ja Siiri valmiina omaan suoritukseensa.

Mintun ryhmä valmiina!

Pienemmät pääsivät lähtemään luokkaan oman vetonsa jälkeen.

Mahtavaakin mahtavampi kansainvälisyyspäivä!

Freya ja Minttu

Siirin bhutanilainen ystävä Sonam sekä hänen isosiskonsa Lhasan Santun luokalta.

Santtu ja ystävät!

Meidän Suomi :)

Ystävämme Naila oli tällä kertaa Canadan väreissä ja

Ystävämme Freya oli tällä kertaa Hollannin väreissä! (He kun siis voivat aina valita kahden kansallisuuden väliltä.)

Meille selvisi myös, että vaikka Mintun opettaja onkin afrikkalainen (tai nykyään britti), niin juuret hänellä on kuitenkin Jamaicalla.

Tarjolla oli tälläkin kertaa monenlaisia herkkuja ainakin paristakymmenestä maasta.

Suomi -pöytä.

Jo perinteisesti tarjoilimme omalla pöydällämme karjalanpiirakoita ja korvapuusteja.

Ja kotoamme Suomi-piiristä!

Hyvä, että 30 ihmistä mahtui olohuoneeseemme istumaan. Tunnelma oli tiivis ja lämmin!

Lopuksi vielä illan kohokohta :) Ja iloinen mieli!