Heippa!

Viime sunnuntaiaamu ja vuoret omalta katoltamme kuvattuina...

Arkiviikko taas edessä. Olisi kiva kirjoitella tänne blogiin kaikenlaisia pieniä meheviä postauksia jostakin tapahtuneesta tai hassusta asiasta, mutta olemme olleet kovin väsyneitä ja lähes joka ilta olemme nukahtaneet yhtä aikaa lasten kanssa. Huoh!

Mutta hyvää tänne kuuluu. Olemme toipuneet mummin ja mamman lähdöstä ja päässeet hyvin omaan arkeemme kiinni. Töissä on kiire, sillä tällä hetkellä on mm aika tehdä puolivuotisraportit Lähetysseuran KYT (kehitysyhteistyö)- ja KIT (kirkollinen työ) -hankkeista.  Onneksi työni on tosi kivaa ja olen siitä innostunut! Nyt kun Mia ja Benkin liittyivät porukkaamme, on meillä tosi mukava joukko Felmin toimistolla. Päivät menevät turhankin nopeasti. Kyllähän työssäni tietysti riittää myös monenlaista haastetta, mutta ainakin juuri tällä hetkellä tuntuu siltä, että enköhän minä niistä selviä. Pitäkääpä muuten silmänne auki; varmaan ainakin joissakin seurakuntalehdissä tulee syksyn mittaan olemaan jokunen mun kirjoittama juttu!

Minttu sai vihdoin oman opettajan (en muista, ehdimmekö täällä kertoa, että tähän asti luokat 2K ja 2G olivat tilapäisesti yhdessä). Pienempi luokka tekee luonnollisesti koulussa olemisen Mintulle helpommaksi. Tosin 2K:lle jäivät kuulemma mukavemmat kaverit. Joka tapauksessa, Mintun opettaja, Mr. Porter, on heti noussut perheemme suosikiksi! Hän on amerikkalainen nuorimies, jolla on poskiparta, tuuhea ruskea tukka ja hymykuopat. Ja ah, hän on niin rento verrattuna kulmiaan kurtisteleviin britteihin! Eipä silti, kyllä briteissäkin rentoja tyyppejä löytyy, mm. koulun musiikinopettaja, joka eräässäkin family assemblyssa laittoi kaikki vanhemmat laulamaan. Ja lapsia nauratti. Santtu taas on niin suloinen nurseryläinen. Ei häntä aina oikein huvittaisi mennä kouluun, mutta reippaasti hän kuitenkin aina menee ja sitten kotona iltapäivällä kertoo, mitä kaikkea on tehnyt koulussa. Siiri on käynyt omassa ”koulussaan” ja lisäksi Dilun kanssa 2-vuotiaiden ryhmässä, jossa kokoontuu ulkomaalaisia 2-vuotiaita didiensä kanssa muutamana päivänä viikossa.

Kaiken ohessa olen alkanut kouluttaa Hattia (vihdoin ja viimein). Hän on energinen pakkaus, ja motivaatiota löytyy yllin kyllin. Ei siis tarvitse sitä puolta miettiä. Miellyttämishalua ei varsinaisesti ole, mutta into korvaa sen. Nopeasti Hatti on oppinut muutamia perusjuttuja. Mutta hihnassa kulkemista on täällä lähes mahdotonta opettaa. Lenkillä kyllä olemme käyneet, mutta äkkiä olemme älynneet, mitä koiran kanssa lenkkeilyyn vaaditaan: ei niinkään hihnaa tms, vaan pitkää keppiä – valitettavasti – ja kykyä kaapata Hatti toiseen ja Siiri toiseen kainaloon. Kulkukoirat ovat todellakin suuri riesa ja vaara. Perjantaina työpäivän jälkeen lähdin Hatin ja lasten kanssa ”lenkille”. Kävelimme lähikojuun ostamaan irtokarkkia: muutamia hassuja kovia paperipäällysteisiä karkkeja, jotka saa valita isoista purnukoista (mikä tekee koko tapahtuman hauskaksi). Hatti ei paljoa lenkkiä saanut, koska se matkusti lähes koko ajan kainalossani. Sieltä se rohkeana ärhenteli kaikille vastaantulijoille. Aurinko paistoi kuumasti ja havahduin yhtäkkiä mietteissäni siihen, etten ollenkaan hätkähdellyt viiden sentin päästä huristelevia takseja, enkä viiden sentin päästä ohi löntystäviä sarvipäitä. (Joille Siiri huutaa: ”äiti, kato, two gaii!”) Hmm. Tämähän alkaa olla ihan normaalia kaikki. Millaista siellä Suomessa oli? Leveät päällystetyt pyörätiet, raikas ilma, ei lehmiä, kanoja ja koiria kaduilla? Eikä niiden varsilla maleksivia ihmisiä? Ei uteliaita, hymyileviä ihmisiä?

Ihmisistä puheenollen, viikonloppuun mahtui mukavia kohtaamisia uusien tuttujen kanssa. Toinen oli suomalais-saksalais-perhe ja toinen oli indonesialais- (biologisesti kiinalais-) filippiiniläis-pariskunta. Miten nämä kuuluisi kirjoittaa? Hehe. Mutta mukavaa oli, niinkuin aina, kun voi avartaa omaa maailmannäkemystään ja oppia uutta.  Minun piti tähän kirjoittaa jokin hauska juttu, mitä tuo viimeksimainittu pariskunta luuli Suomesta, mutta en muista sitä nyt. Aika mennä nukkumaan.

Kathmandu kuittaa, täällä kaikki hyvin, hyvää yötä Suomi.

Loppuun muutama Heikin valitsema arkikuva:

Oman maan tarkareita (vihanneksia).

Mintun viikon kohokohta: skypetys!