Rahalla saa ja hevosella pääsee

Jaahas, mitäs adjektiiveja ja superlatiiveja käyttäisin. Trekkimme Annapurnalla, Ghandrukin ympäristössä, oli uskomaton. Mahtava. Tosi onnistunut. Hieno. Valtaisa. Hauska! Elämys. Upea. Sanoinkuvaamaton.

 

Trekin jälkeen vietimme koko työntekijäporukan virkistyspäiviä Pokharassa ja kävimme mm. vuorikiipeilymuseossa. Siellä oli tällainen kolmiulotteinen pienoismalli alueesta, jolla juuri olimme olleet trekkaamassa. Ehkä tämä kuva antaa jonkinlaista osviittaa kävelemästämme reitistä. Matkasimme Dhampukseen (kuvassa oikealla alhaalla) bussilla. Dhampuksessa ponit odottivat meitä. Sieltä sitten jatkoimme kävellen ja ratsastaen kohti Landrukia (keskellä). Ennen Landrukia yövyimme. Landrukista laskeuduimme rotkon pohjalle noustaksemme sen taas ylös (nousu kesti noin kolme tuntia ja oli pelkkää porrasta) Ghandrukiin. Ghandrukissa yövyimme. Kolmantena päivänä tulimme alas Syauli Bazaarille ja sieltä Birethanille, josta saimme taksin takaisin Pokharaan. Kuvassa lumihuippujen keskellä on Annapurna Base Camp (jota trekkaajat kutsuvat ABC:ksi), 4 130 metrin korkeudessa.

 

(Heikki on muuten valinnut kuvat tähän postaukseen.)

 



Autolla Kathmandusta Pokharaan on varattava aikaa koko päivä, potkurikoneella matkaan menee 25min.

Ennen trekille lähtöä pääsimme nauttimaan Temple Treestä.

Ja uima-altaan lisäksi myös vaahtokylvystä. Siiri erityisesti näytti jotenkin niin puhtaalta kylvyn jälkeen. Taisi Kathmandun "kestopölyt" hetkeksi irrota nahasta!

Trekin ensimetrit. Ponit: Siirin Tchankadi, Mintun Potee ja Santun Sambidan

Olimme vuokranneet meille kaksi ponia. Seuraamme liittyi kuitenkin italialainen nainen, joka oli vuokrannut myös ponin, muttei kuitenkaan juuri halunnut ratsastaa. Käytännössä saimme siis kolme ponia käyttöömme. Olimme alunperin vuokranneet vain kaksi, sillä Santtu ei esim. viime trekillä halunnut ratsastaa juuri ollenkaan, ja lisäksi omistajat sanoivat, että tarvittaessa ponin selässä voi istua kaksikin lasta (Tchankadilla oli periaatteessa kahden hengen satula). Santtu kuitenkin pienen "pakottamisen" jälkeen suostui istumaan Sambidanin selkään ilmoittaen voivansa ratsastaa seuraavalle puulle saakka. Niin hän innostui ja "seuraava puu" venyi lähes kolmen päivän satulassa istumiseksi.

Huomaa huiput pilvien takana!

Minttu halusi välillä kävellä ja taluttaa omaa poniaan, Poteeta.

Iltaisin saimme auttaa ponien hoitamisessa. En voinut olla ajattelematta, että olen lähes koko elämäni ajan haaveillut juuri tällaisesta hevosten kanssa vaeltamisesta. Mutta en koskaan olisi osannut asettaa tapahtumapaikaksi Himalajan vuoristoa!

Hevosille syötettiin maissia. Kuulemma kotioloissa syövät kauraa, mutta näin trekillä tyytyvät maissiin.

Ponit olivat rodultaan mustangeja. Aijai, nyt tuli kyllä suomenhevoselle kilpailija. Ihania, fiksuja ja varmajalkaisia olivat. Mintun Potee oli porukan fiksuin ja rauhallisin. Ei ihme, että Minttu ihastui ja omi Poteen heti. Siirin Tchankadi oli ainoa tamma, hänestä tuli mieleen vanha edesmennyt Lady. Tchankadi oli kiltti, eikä stressannut matkanteosta, vaan pysähtyi syömään aina kun mahdollista, ja kulki vähän omia polkujaan. Tämä oli Siiristä ihastuttavaa. Mutta kun tuli tiukka paikka, laitettiin Tchankadi aina johtamaan porukkaa. Santun Sambidan puolestaan oli ponien kiukkupussi. Sambidanin taakse ei kannattanut mennä, sillä tämä poni kyllä potki. Mutta Sambidan oli myös kaikkein reippain, ja Santtu saikin usein johtajanpaikan ponin nopeuden vuoksi.

Teetauko.

Kasinoa (kumpi nämä kortit meille lähettikään, Mirkku vai Hansu? Kovassa käytössä ovat olleet!)

Tää kuva on mun lemppari. Kello on vähän yli kuusi aamulla, laitamme poneja kuntoon ja odotamme aamupalan valmistumista. Taustalla näkyy ensimmäisen yön majapaikkamme ja Annapurna I.

Annapurna I

Minttu osoittaa Annapurna I:stä (8 091 m), Santtu Dhaulagiria (8 167 m), Siiri hengessä mukana. :)

Aika hulppeat olosuhteet pannukakkuaamiaiselle.

Matkaan lähde, matkaan lähde...

Täällä tajusin konkreettisesti valotuksen tärkeyden valokuvaamisessa. Nimittäin tässä esimerkiksi sai pelkällä väärällä valotuksella vuoret katoamaan! Näin kävi perhekuvallemme, heh.

Matkalla oli aivan mahtavia vuoriruusuja puut punaisenaan! Annapurnalla on kuulemma maailman suurin vuoriruusumetsä.

Bougainvillea

Nousu Landrukista Ghandrukiin oli hyvin jyrkkä. Yritimme lähteä liikkeelle poneilla, mutta totesimme sen mahdottomaksi. Siiri tuli mun selkään ja Santtu Heikin, mutta hetken kuluttua Santtu ilmoitti voivansa kävellä itse. Niin uskomatonta kuin se onkin, käveli Santtu (joka ei siis koskaan ole ollut mikään innokas kävelijä, kuten mä ja Minttu) aivan omin voimin huipulle asti reilun kolmen tunnin kävelyn, joka oli siis pelkkää nousua ja porrasta! Santtu sanoi itse lopuksi, että jaksoi, koska sai aina välillä karkkia. Konstit on monet...

Ghandruk

Ilta oli jo pitkällä kun etsimme meille majapaikkaa Ghandrukista.

Macchapucchre (6 997 m), kalanhäntävuori, Nepalin kauneimmaksi huipuksi tituleerattu. Nyt vasta tajusin, minkä vuoksi tuota kolmiota sanotaan kalanpyrstöksi, sillä sehän todella on ihan kalanpyrstö täältä toiselta suunnalta katsottuna! Lisäksi vuoresta tulee aivan mieleen Aku Ankan Peikonhammasvuori, vai mitä.

Viimeinen päivä ja yhä innokkaat ratsastajat. Viimeisenä päivänä kävelimme kapeiden polkujen sijasta osan aikaa hiekkatiellä.

Tauko ja kasino.

Pikkuinen menijä <3

Minttu lauloi mennessään.

Iloinen joukkomme.

Tässä muuten Siiri menee Sambidanilla ja Santtu Tchankadilla.

Mukanamme oli italialaisen naisen lisäksi kaksi poikaa, jotka toimivat ponien hoitajina, taluttajina, rinkkamme kantajina ja oppainamme. Tosi kivoja olivat hekin!

Oikealla Macchapucchre Pokharasta katsottuna kolmiona.

Kiitollinen mieli kun saa kokea kaikkea tällaista. Ja on meillä aikamoinen seikkailijaperhe! Tänään itse asiassa juuri aamulla valittelin äidilleni skypessä, että kun mä oon kuitenkin niin arka ja saamaton. Sen jälkeen heti luin Teressan ja Jannen seikkailusta ja sieltä heidän kuvauksensa meistä. Aijjett! Ihanhan tässä kokee itsensä aidoksi vuorikiipeilijäksi, eikä ainoastaan sellaisen tyttäreksi.