Kenttämatka Dharaniin & Morangiin

Maanantai-iltapäivällä lasten koulun jälkeen lähdimme matkaan. Auto oli perheemme lisäksi lastattu Mandiralla ja Forward Lookingin (vammaistyön kumppanijärjestö) Laxmilla. Viimeksi mainitun nimen Siiri sanoi hauskasti "Latsmi", mikä jaksoi meitä hauskuuttaa. Lähdimme ajamaan kohti Hetaudan kaupunkia, jossa yövyimme. Tie oli paikoin maanvyörymien takia sortunut, todella kapea ja mutkitteleva vuoristotie (mutkat ovat käytännössä täyskäännöksiä). Toisaalta maisemat olivat taas henkeäsalpaavat. Täytyy heti todeta, että Heikki on kyllä loistava kuljettaja (geeneissäänkin taitaa olla sitä suuntausta). Hän osaa aina arvioida, milloin pääsee jostakin paikasta ohi, milloin pitää peruuttaa, milloin pitää odottaa. Morangin pimeillä, sadekauden kuoppaistamilla teilläkin - niistä lisää myöhemmin - oli kohtia, jolloin paikallinen oppaamme vakuutti, että olisi jo käännyttävä takaisin ja etsittävä uusi reitti, mutta Heikki osasi arvioida, milloin kuopat voi turvallisesti väistää.

Vuoristotiet ovat pelottavia, mutta toisaalta en vaihtaisi niillä ajettuja hetkiä kaikkine kokemuksineen mistään hinnasta pois.

Vuoristoinen tieosuus kesti neljä tuntia, minkä jälkeen saavuimme Hetaudaan, sanoimme hyvästit vuorille vähäksi aikaa, ja nukuimme yön yli. Aamulla matka jatkui kohti etelää ja sitten suoraan itää, kohti Dharanin pientä kaupunkia. Ajomatka kesti kuusi tuntia, ja hyvin jaksoivat lapsetkin. Perillä majoituimme Kangchenjunga-nimiseen hotelliin, josta olisi voinut nähdä kyseisen vuorenkin ja Mount Everestin, olimmehan juuri sillä puolella Nepalia. Pilviverho oli kuitenkin edessä. [Lapsemme kuuluvat brittikoulussa siis Kangchenjunga-ryhmään, ja siksi tuo huippu (8 586 m, maailman kolmanneksi korkein vuori) on "meidän huippu"!]

Laxmi ja Mandira

Lounastauko

Välihuomautuksena; vaikka puhumme hotelleista, ei Nepalin pikku kaupunkien ja kylien hotelleja voi eurooppalaisten standardien mukaan pitää hotelleina. Toki tällä reissulla, kun lapset olivat mukana, yritimme valita siistejä majoituspaikkoja, mutta yleisesti ottaen saa pitää erittäin hyvänä tasona sitä, jos hotellissa on jonkinlaiset lakanat (tahroja ja reikiä ei kannata huomata) ja vessapaperia - tai edes saippuanpala - ja kylpyhuone, jonne voi astua paljain jaloin. Lämpimästä vedestä, suihkujen tasosta tai ei-koskaan imuroiduista kokolattiamatoista ei nyt kannata alkaa keskustella.

Seuraavana aamuna minä pääsin kiertämään ja käymään kummikohteissa: Dharanin näkövammaisten koululla sekä kuurojen koululla. Vierailut olivat oikein antoisat ja kaikilla asiaa riitti niin paljon, että olisi pitänyt varata oma päivä kummallekin koululle. No, ihan hyvin ehdimme näinkin.

Dharanin näkövammaisten koulu on Nepalin ainoa ja siksi eräänlainen mallikoulu. Muualla Nepalissa näkövammaiset käyvät tavallisia kouluja ja koulusta riippuen saavat tai eivät saa erityishuomiota näkövammansa takia.

Dharanin näkövammaisten koulun tytöt aamupuuhissa.

Aamun avaus (mm. Nepalin kansallislaulu laulettiin).

Ryhmäkuva kummioppilaistamme. Partiopukuiset olivat muuten juuri lähdössä koko päivän partioretkelle! Kajautin heille "Aina valmiina!", ja samahan se on, nepalipartiolaisillakin.

Figuuri koulun seinällä. Terai basi ja Brahman ovat ylintä kastia, chhetrit seuraavaa, "soturikastia". Limbut, Rait, Magarit, Tamangit, Newarit ja Gurungit ovat kaikki keskikastiin (työläisiin) kuuluvia heimoja. Esimerkiksi Dambar - jos muistatte alkuajan yleismiehemme - oli Rai, Dilu on Magar, toimistomme Meenu on Tamang ja Mandira kuuluu Newareihin. Limbut ovat Itä-Nepalin vuoristoheimoa, esimerkiksi Magarit taas kuuluvat Itä-Nepalin tasankoheimoihin. Dalitit ovat alakastisia, niitä, joita syrjitään monin eri tavoin. Bhote-nimisestä heimosta en ole aiemmin kuullut.

Koulun materiaaleja...

Haastattelimme kummioppilaitamme. Yleensä kaikki heistä mainitsevat tulevaisuuden haaveekseen toisten vammaisten auttamisen, kun ovat itse tulleet autetuiksi. Tämä tyttö sanoi lisäksi, että haluaisi olla isona opettaja juuri tässä samassa koulussa.

Kuurojen kouluja Nepalissa on ainakin muutamia (tuemme kolmen kuurojen koulun toimintaa).

Dharanin kuurojen koulu.

Tässä lapset miettivät minulle sopivaa viittomakielistä nimeä! (Tietysti nimeni voi viitota kirjain kirjaimelta, mutta Nepalissa nimet usein tarkoittavat jotakin, ja siksi nimen voi viittoa myös kuvin. Esimerkiksi Mandira tulee sanasta mandir, temppeli, joten Mandira-nimi viitotaan piirtämällä hindutemppelin ääriviivat. Laxmi tarkoittaa vaurautta ja onnea.) Minun nimekseni tuli "Kaunis nenä". Toinen vaihtoehto oli "Vaaleahiuksi". Heh.

Täällä en pystynyt itse tekemään haastatteluja, mutta Laxmi osaa aika hyvin viittomakieltä.

Lähtömme aikaan lapsilla ja nuorilla loppui jo koulupäivä ja kaikki tulivat parvekkeelle vilkuttamaan.

Heikki ja lapset olivat sillä välin käyneet kukkuloilla kävelemässä. Heti päästyämme kuurojen koululta, jatkoimme matkaa Biratnagariin ehtiäksemme sinne nipin napin ennen pimeää. Biratnagar on yksi Nepalin suurimpia kaupunkia, teollisuuskaupunki, joka sijaitsee vain kuuden kilometrin päässä Intian rajalta. Biratnagarissa oli menossa alueella toimivien kumppaneidemme kokous, jossa myös Hannaleena oli mukana. Me emme kuitenkaan osallistuneet kokouksen viralliseen puoleen. Saimme ohjeeksi jatkaa matkaa vielä yöksi Laxmipuriin, pieneen kylään Morangin tasankoalueella. Laxmipurissa sijaitsee Nepalin vanhin kirkko, evankelis-luterilainen, ja Nepalin ainoa sellainen. Lähetysseura rahoitti kirkon lisärakennuksen rakentamista viime vuonna ja lisärakennus valmistuikin viime tammikuussa. Me emme olleet käyneet Laxmipurissa aiemmin, joten oli kaikin puolin kiinnostavaa päästä tutustumaan paikkaan.

Lähdimme siis matkaan, ja päästyämme ulos Biratnagarista, alkoi tie pienetä pienenemistään. Oli pimeä ja tiellä liikkui jos jonkinlaista menijää: mopoja, pyöräilijöitä, jalankulkijoita, härkävankkureita, eläimiä - kaikki tietysti ilman heijastimia (heh!), joita kyllä olisi tarvittu! Lehmien ohittamista hankaloittaa entisestään se, että lehmät on usein sidottu kiinni, ja tietysti niin, että naru ja lehmä ovat tien vastakkaisilla puolilla. Ja lehmä siinä vaan makoilee. Ajaako narun päältä ja toivoako, ettei lehmä juuri sillä hetkellä liikahda? Vai millä saada lehmä siirtymään narun puolelle? Tien mahtavat kuopat olivat luku sinänsä. Pari kertaa teimme niin, että me muut siirryimme ulos, jotta painoa autossa olisi mahdollisimman vähän. Kerran oli traktori peräkärryineen - jonka lastina oli suurensuuria kivenmurikoita - jäänyt kiinni kuoppaan, ja juuri silloin saimme ohjeeksi kääntyä takaisin. Heikki kuitenkin ajoi penkan kautta ohi, mutta minä kyllä pelkäsin, että automme Heikkeineen päivineen kaatuu ojaan. 

Tietämme sysimustassa pimeydessä valaisivat lukuisat tulikärpäset ja kiiltomadot. Tie alkoi muuttua aivan kinttupoluksi, mutta kahden tunnin ajon jälkeen edessämme vihdoin häämötti kirkko ja majapaikkamme. Avattuamme auton ovet, pörräsi auton sisälle parvi kaikenlaisia ötököitä auton valon ympärille pyörimään. Olin ajatellut voivani jättää nukkuvan Siirin hetkeksi autoon odottamaan, että saamme tavarat kannettua, mutta en sitten kuitenkaan tehnyt niin. 

Kirkko ja sen uudet majoitustilat olivat oikein siistit. Olisimme muuten viihtyneet hyvin, mutta kuumuus oli jotain aivan todellista kuumuutta: hiki virtasi solkenaan koko ajan, ja kun sähköt tietysti hetken kuluttua menivät, eivät valot syttyneet, eikä tuulettimemme toiminut. Minä yritin pyyhkeillä löyhyttää nukkuvia hiestä läpimärkiä lapsiamme, mutta aivan toivotontahan se oli. "No jos siellä on tuuletin, niin ei sitten ole hätää", muistin sanoneeni, kun minulta oli ennen matkaa kysytty, pärjäämmekö siellä kuumuudessa. Siiriä kuumuus vaivasi eniten ja kävelin häntä sylissä kantaen ulkona yön pimeydessä. Läheisistä kylistä kuului rumpujen soittoa. Heinäsirkat sirittivät, enkä edes viitsinyt ajatella, mitkä kaikki muut ötökät meitä piirittivät.

Viime tammikuussa valmistunut Santhal-kirkko.

Lepakoita!

Kyläläisiä kirkon pihalla.

Aamulla Heikki pääsi lähtemään kyläkohteisiinsa. Tosin lakko myöhästytti muuta SUS:n porukkaa, mutta melkein jokaisessa suunnitellussa paikassa olivat kuitenkin onneksi päässet käymään. Illalla he vielä kokoustivat kirkolla. Minä tapasin päivän aikana Santhal-heimon kummioppilaitamme. Oli todella hyvä tavata heitä ja saada käsitystä siitä, millaista elämä on täällä Intian rajalla Nepalissa, joka on niin erilainen kuin se vuoristo-Nepal, johon olemme tottuneet. Lasten kanssa tutustuimme myös kirkon vieressä olevaan kylään. Veronica-niminen tyttö innostui näyttämään meille kyläänsä ja kouluaan. Olisimme mielellämme kävelleet hänen kanssaan enemmänkin, mutta kuumuus vei lapsilta (ja minultakin) voimat, ja välillä oli mentävä varjoon vain istumaan.

Santhal-heimon kummioppilaita.

Naisten ryhmän tapaaminen (nämä kuvat siis SUS:n työstä, Heikki kertoo jotakin seuraavien kuvien yhteydessä).

Siltoja on monenlaisia :)

Silitysrauta

Santhal-heimon kylään perustettiin koulu SUS:n tukemana kolme vuotta sitten. Tätä ennen vain harva lapsista pääsi kouluun, kun tällä hetkellä koulua käy jokainen kylän lapsista. Yhtänä "voittona" kyläläisille, koulu sai tänä vuonna valtionkoulun statuksen, mutta edelleenkään koulun opettajat (koulussa on kolme luokkaa ja opettajina toimivat kolme paikallista kyläläistä) eivät saa palkkaa ja koko koulurakennus pitäisi uusia. 

Tässä naisten ryhmässä puhuttiin paljon naisten asemasta perheessä ja viime vuosina saaduista henkilöllisyystodistuksista. Nepalissa nainen ei voi saada henkilöllisyystodistusta ilman miehen (isän tai aviomiehen) hakemusta ja lapset eivät saa todistusta ennen kuin täyttävät 16 vuotta!

Nämä kaksi onnellista naista olivat saaneet henkilöllisyystodistuksen tänä vuonna.

Tässä kylässä ei ole vielä koulutettu savuttomien uunien tekemistä.

Santhal-heimon savitalot ovat poikkeuksellisen kauniita ja koristeltuja.

Veronica muuten esitteli minulle kaikki vastaan tulleet vanhemmat naiset isoäiteinään! Aluksi olin ihan, että ai hienoa, tässä on isoäitisi, kunnes tajusin, että hetkinen, tämä taisi olla jo kolmas Veronican "isoäiti". Tämä on paikallinen kohtelias tapa, että lapsi esittelee kylän vanhimmat naiset isoäiteinään. Kuten täällä blogissakin olemme kai todenneet, perinteisesti ihmisiä ei esitellä nimillä, vaan sukulais- tai muun suhteen mukaan. Meillä kotonakin Dilu edelleen kutsuu minua madameksi, vaikka olen monta kertaa pyytänyt, että sanoisi Anniksi, tai sitten vaikka bahiniksi, pikkusiskoksi. Mutta etunimen käyttö on liian vierasta ja olisihan sopimatonta myös kutsua työnantajaa pikkusiskoksi. Pikkusiskosta puhuttaessa käytetään alempaa verbimuotoa, kun taas isosiskosta ylempää.

Veronica löysi Santulle tosi hienoja ötököitä! Santtu on nyt päättänyt ruveta isona hyönteistutkijaksi. Ei mikään hullumpi paikka tämä Nepal tällaisen uran aloittamiselle. Veronican koulu muuten häämöttää taustalla.

Kylässä riitti ihmeteltävää.

Vesipuhvelit on kyllä kunnioitusta herättäviä.

Illalla, hämärän taas jo saapuessa, työtehtävien jälkeen, päätimme taas jatkaa matkaa. Olisimme sitten jo nykäyksen verran lähempänä seuraavaa kohdettamme, nimittäin kotia. Pääsimme eri tietä Itahariin, kaupunkiin tavallaan Biratnagarin ja Dharanin välissä. ("45 minuuttia menee Laxmipurista Itahariin!", meille sanottiin, mutta meillä meni kyllä taas melkein kaksi tuntia.) Laxmin neuvojen avulla löysimme hotellin, tilasimme riisiä ja "vetskarit" (tämä on meidän perheen vitsi: tulee siis sanasta veg (vegetable, kasvis) curry), mutta nukahdimme ennenkuin riisit ja curryt huoneeseemme saapuivat.

Perjantaina tarkoitus oli ajaa niin pitkälle kuin ennättäisimme ja jaksaisimme, ja jäädä jonnekin kukkuloille yöksi. Kuljettajamme joko uskalsi tai pääsi kuitenkin ajamaan kovempaa kuin tullessa, joten niin kävi, että olimme jo lounasaikaan Hetaudassa ja sieltä ajoimme vielä illaksi kotiin. Kyllä oli hyvä olla kotona taas.

Koshi-joki. Alunperin ajatuksenamme oli jäädä Koshin kansallispuistoon viikonlopuksi, mutta sadekauden takia kaikki alueen majoituspaikat olivat suljettuja (alueella yövytään teltoissa). Samoin jokiveneily olisi ollut liian vaarallista. Harmi, sillä tällä alueella on maailman eniten lintulajeja yhdessä paikassa ja joessa elää jokidelfiinejäkin! Ehkä ensi kerralla sitten. :)

Paluumatkalla Santulla kului mukavasti aika hyönteisiään tutkien.

Etelän tasangoilta on aina mukava palata kukkuloille...

Reissu oli ehkä lapsille liian raskas, vaikkei kukaan heistä yhtään valittanutkaan. Toisaalta tuskin meille ihan heti taas tulee mahdollisuuksia mennä yhdessä työmatkoille, sillä ei juuri muualla Nepalissa ole minun ja Heikin työkohteita aivan lähekkäin. Paitsi Mugussa! :) (Mugu puolestaan on yksi kaukaisin ja vaikeimmin tavoitettava lääni Luoteis-Nepalissa.) Tiistaiaamuna minä lähden jo uudelle matkalle, mutta vain yhden yön mittaiselle.

Loppuun vielä linkkejä Mintun ottamille videopätkille ajon aikana. Laatu ei ole huippu ja tausta on täynnä hälinää, mutta ehkä nämä antavat jonkinlaisen mahdollisuuden päästä matkan tunnelmaan mukaan (Robinin saattelemana, kuten yhdessä pätkässä!)

Matkalta vuoristossa, matkalla tasangoilla ja yöllistä matkaamista. Sekä Santun ötökät!