Helmikuun alussa tuli perheellemme kaksi vuotta täyteen Nepalissa. Nepalista ja Kathmandusta on tullut meille koti, jossa on hyvä olla ja arki sujuu mukavasti. Tämä ei kuitenkaan poista ikävää Suomeen - lähinnä rakkaiden ihmisten ja Simba-koiran ikävää. Kaksi vuotta sitten kurkkuani kuristi nähdä kuvia rakkaista ihmisistämme tilanteissa, joissa meidän olisi kuulunut olla mukana. Tämä tunne on osittain hävinnyt, mutta sen tilalle on tullut tunne siitä, että meidän kuuluisi olla Suomessa - ei silloin, kun siellä tapahtuu jotakin hauskaa vaan nimenomaan silloin, kun joku rakkaista ihmisistämme tarvitsisi tukeamme tai apuamme tai vain sitä, että olisimme lähellä. Niinä hetkinä tuntuu, että olemme liian kaukana ja väärässä paikassa.
Suomeen paluumme ajankohtaa aina välillä kysellään, ja julkisesti kerrottakoon, että sopimuksemme on voimassa kesään 2015. Tämän jälkeisestä mahdollisesta jatkosta Nepalissa tai paluusta Suomeen emme vielä tiedä.
Ympärillämme on ihana joukko ihania ihmisiä, työ on hyvin mielekästä ja haastavaa ja lapsilla sujuu hyvin koulussa ja harrastuksissa. Henkisesti stressaavia asioita on ihmisten jatkuva muuttaminen - erityisesti lapset kärsivät siitä, että ystävät lähtevät pois. Onneksi on tullut uusia tilalle, mutta tutustuminen vie aina oman aikansa. Nepalin haastavaan arkeen olemme tottuneet (vaikka jäi taas Runebergintortut leipomatta kun sähköaikataulu ei pitänytkään paikkaansa). Tämän maan uhat ja vaaratekijät - liikenne, huonot vuoristotiet, maanjäristykset ja ilmansaasteet - eivät ole häipyneet mielestämme vaan pikemminkin olemme oppineet elämään niiden kanssa. Omana taakkanaan ne painavat kyllä mukana koko ajan.
Eilen olimme Matin ja Anna-Kaarinan mukana perhetyön kurssilla Nagarkotissa. Kurssista lisää myöhemmin, mutta nämä söpöily- ja vuoristokuvat on siis otettu sieltä.
 |
| (c) Matti Palmu |
 |
| Maailman ryppyisin maa! |
 |
| Aamu-usva kukkuloilla. |
 |
| Keskimmäisessä rivissä on kuvattuna näkymä Nagarkotilta. Vuori nimeltä Lindartsubugo on melko helppo erottaa omintakeisen muotonsa ansiosta. Mount Everest on siitä seuraava, täältä katsottuna vaatimaton huippu oikealla. Alakuvassa näkymä eilen, äärimmäisenä vasemmalla siis Gauri Shankar ja Melungtse. |
 |
| Mount Everestin etsintää. |
Onnea söpöilijöille kahdesta vuodesta! Olette pärjänneet hienosti. Ja eiköhän siihen pärjäilyyn vaikuta tuokin, että jaksatte arjessa olla läsnä ja söpöillä, vaikka aina elämä ei ole ruusuilla tanssimista. Olette hyvä tiimi!
VastaaPoistaPostikortit ovat kyllä ihania, jotta ei tarvitse turhaan kartasta epätoivoisesti etsiä Nepalissa vuoria ja Roomassa vaikka kirkontorneja, kun joku on ne ystävällisesti korttiin merkannut.
Tänään juuri tapasin yhtä kaveriani ja puhuimme Nepalin arjen haasteista, iloista ja ihmeellisyyksistä, kun matkakuulumisia jaoin. Joten olette olleet mielessä... tänäänkin. Myös Dilu on ollut aktiivisesti mielessä, sillä olemme syöneet kaksi päivää momoja. Ei ne nyt ihan samalta maistuneet, kuin Dilun tekemät, mutta ensimmäisen kerran tekeleeksi olivat ihan hyviä. Kastiketta pitää hiukan hioa, raasteet tehdä eri paksuisiksi ja masalan määrää tarkistaa, jotta seuraavalla kerralla sitten resepti lähentelisi täydellisyyttä. Taikinasta tuli tosi hyvä ja momot pysyivät kasassa höyrykeittimessä, joten rypytyskin jotenkin vielä muistui mieleen. Kiitos siis Dilulle hyvästä opetuksesta ja Deborahille avusta. Voikaa hyvin! K
Kiitos ihana K kun ehdit tänne usein pitkästi kommentoida ja kiitos sanoistasi. <3 Tuo tiimi on on hauska ja osuva ilmaus. :)
PoistaJoo, postikortit tai oppaat voivat olla oiva apu niin Roomassa kuin Nepalissakin. Jotenkin hassua, miten aina haluaa yrittää paikantaa sen Maunt Öfrestin (tämä nimi on Aku Ankasta varastettu) vaikka täältä katsottuna se on hyvin vaatimaton ja muut huiput paljon hienompia. Lisäksi on jännä, miten tässäkin asiassa tulee tietynlainen sokeus: puhumme helposti 6000 m:n vuorista kukkuloina.
Kiva kuulla momoista! Olet varmasti jo mua parempi tekemään niitä. Kerron terkut Dilulle, hän varmasti ilahtuu.
Voikaa hyvin!