Precious

Toukokuun lopussa eräänä iltana kahdeksan vuotta sitten alkoi esikoisemme syntyä.

Heikki nukkui ja minä kävelin ympäri asuntoamme. Aamuyöllä viiden aikaan lähdin vielä Simba-snautserin kanssa pienelle lenkille. Oli ihana toukokuun aamu; valoisaa ja herkkää, linnut lauloivat. Supistuksen tullessa pysähdyin hengittämään ja pitämään koivun rungosta kiinni. Tulin sisälle ja sanoin Heikille, että voitaisiin varmaan lähteä sairaalaan.

Silloin ei vielä tarvinnut hälyttää ketään paikalle vanhempia lapsia hoitamaan. Mummille soitettiin ja pyydettiin tulemaan iltapäivällä Simbaa ulkoiluttamaan ja ruokkimaan.

Olin tietysti kuvitellut synnytyksen olevan jo pitkällä, olinhan koko yön valvonut supistusten kanssa, mutta ei Sopuli-vauva ihan heti maailmaan kuitenkaan saapunut. Pääsimme kyllä heti synnytyssaliin. Minä kävelin ympäri huonetta - kävely on aina ollut tapani parantua  ja tässä tapauksessa se lievitti kipua - ja Heikki kuunteli Zen Cafeta, söi eväsleipiään ja luki kirjaa. Minä nukuin hetken silloin, kun Heikki ja lääkäri puhuivat keskenään. Oli rauhoittavaa nukahtaa toisten jutellessa taustalla. Heikkiä ja lääkäriä yhdisti jokin hassu asia; en muista mikä, mutta he juttelivat joka tapauksessa pitkään.

Päivä oli alkanut aurinkoisena mutta iltapäivällä alkoi sade ja tuuli. Muistan, miten katsoin ikkunan takana kasvavaa hienoa hevoskastanjaa, jonka isot oksat heiluivat tuulessa.

Sopuli-vauva syntyi vähän seitsemän jälkeen illalla.

Mintun masuvauva-ajan nimitys oli Sopuli. Sopuli oli hauska jatko Heikin kanssa jo seurustelumme alkuaikoina toisillemme antamista hassuttelunimityksistä (joita muuten käytämme yhä). Sopulista piti tulla Helmi. Helmi-nimi oli kirjattu papereihinkin sairaalaan mentäessä hätäkasteen varalta. Muitakin nimivaihtoehtoja oli, mutta ei Minttua. Eläessäni niitä ihmeellisiä ensimmäisiä viikkoja vauvan kanssa kotona, alkoi vauva minusta näyttää aivan Kissanmintulta. Sanoin kerran Heikille tämän tullessa töistä kotiin, että meidän vauva on kyllä selvä Kissanminttu. Tämä tapahtui ennen ristiäisiä, ja niinpä nimeksi aivan itsestään muotoutui Minttu.

Jokaisen lapsemme vauva-aika on ollut omalla tavallaan minulle maailman parasta aikaa, vaikka jokaisessa ajassa oli tietysti omat haasteensakin. Mintun vauva-aikaa leimasi ehkä se epävarmuus, mitä esikoisen kanssa kokee. Minttu syntyi aikana, jolloin esimerkiksi sairaalassa ei vielä kannustettu vierihoitoon. Santun ja Siirin kohdalla olen itsekin jo osannut vaatia vauvaa - en pelkästään vierelleni - kengurupussiin iho ihoa vasten heti syntymän jälkeen. Siiriä pidin ihollani koko sairaalassaolon ajan, hän ei edes käväissyt omassa sängyssään. Minttu taas vietiin heti luotani ja kun varovasti kaikesta vähän pökertyneenä kysyin, voisinko pitää vauvani vieressäni, sain tylyn vastauksen. Aamulla Minttu-vauva tuotiin luokseni vauvansängyssä tutti suussa ja hänelle oli annettu pullomaitoa yöllä. En ollut asiasta surullinen tai vihainen - vain hämmentynyt. Mutta tuossakin sairaalassa (olemme muuten minä, Minttu, Santtu ja Siiri syntyneet kaikki samassa sairaalassa) oli jo aivan erilaiset tavat Santun syntyessä. Silloin vauva jätettiin äidin vierelle alusta alkaen ja vain erityispyynnöstä ja -syystä otettiin yöksi "vauvalaan".

Tänään Mintun syntymästä on kulunut tasan kahdeksan vuotta.

Minttu on maailman rakkain esikoistyttömme. Minttu on herkkä, pohdiskeleva ja fiksu - ja aina positiivinen. Hän osaa myös olla itsepäinen - tai itsenäinen - johtajaroolissaan. Aivan maailman paras.

Onnea Minttu <3

Minttua juhlitiin tänään 10 tytön voimin. Oli hauskaa! Leikkejä ja pelejä oli niin paljon, että ainoa tauko taisi olla kakunsyönti. Illalla - äsken - läpsäisimme high fivet: one out of three so far!