Pelko

Otsikosta tuli ehkä liian kunnianhimoinen. Vaikka kaikilla meillä lienee kokemusta tunteesta nimeltä pelko. Pelko on kuitenkin kovin voimakas tunne, eikä normaali suomalaisaikuinen ehkä koe nimenomaan pelkoa kovin usein.

Googlasin pikaisesti, mitä pelosta sanotaan. "Pelko on luonnollinen, selviytymistä tukeva tunne. Pelot saavat varautumaan vaaratilanteisiin. Pelko on yksi elämämme tehokkaimmista pysäyttäjistä. -- Joskus ihmiset myös haluavat tuntea pelkoa."

Mietin tässä, että jos pelko tukee selviytymistä, pääsemme taas yhteen lempiaiheeseeni, eli siihen, miten asia - vaikkapa pelko - tuo mukanaan myös sen kääntöpuolen: selviytymisen.

Viimeisen kahden viikon aikana on Nepalissa ollut viisi maanjäristystä, joista kaksi on ollut yli vitosen (M5.1 ja M5.5). Vitosen järistykset kyllä tuntuvat. Ja pelästyttävät. Pelottavat. 

Moni teistä lukijoista on kysynyt, miten pärjäämme maanjäristysten kanssa, viime huhtikuun jälkeen eritoten. Pelkäämmekö? Sujuuko normaali arki? Siksi tämä postaus. Palaan siihen pelkoonkin vielä.

Meidän arkemme Nepalissa sujuu hyvin, emmekä kukaan pelkää maanjäristyksiä ennalta. Maanjäristyksen mahdollisuus vaikuttaa kyllä käyttäytymiseemme jossakin määrin. Vältämme tiettyjä paikkoja ja teemme mahdollisimman maanjäristysturvallisia suunnitelmia. Kenttämatkoilla maanjäristysasia aktivoituu aina, eikä uni koskaan ole rauhallista turvattoman tuntuisissa motelleissa. Pidämme entistä paremmin toisemme jatkuvasti ajantasalla siitä, missä olemme. Olin tässä yhtenä päivänä eräässäkin vanhassa rakennuksessa, jonka ympäriltä olivat talot sortuneet viime huhtikuussa. Kiipesin hyvin ahdasta ja kapeaa, pimeää tikapuumaista porraskäytävää talon ylimpään kerrokseen. Maanjäristyspelkoni aktivoitui. Sain työtehtäväni hoidettua kunnialla ja rauhallisena, mutta taskuni suojissa lähetin Heikille tekstiviestillä maamerkit, missä olen. (Mistä sortuneesta tiilikasasta voi minua alkaa etsiä.) Myös lapsemme puhuvat maanjäristyksistä ja harjoittelevat turvallisia toimintatapoja koulussa. Mutta emme pelkää. 

Pelko aktivoituu silloin, kun maanjäristys iskee. "Mitä jos"-kysymykset (tämä on pahempi kuin viime kerralla; juuri tämä talo sortuu) nousevat pintaan sekunnin kymmenesosassa. Maanjäristyksen tullessa on vaikea olla toimimatta, vaikka rauhallisena pysyminen on kaiken a ja o. Siksi helmikuun alun vitosen maanjäristyksessäkin loukkaantui 70 ihmistä. On vaikea pysyä paikoillaan, kun mitä jos hakkaa takaraivossa. 

Maanjäristysten jälkeen tunnen aina suurta kiitollisuutta perheemme hengissä olemisesta. Ehkä elämä tavallaan hetkeksi palaa peruskuoppiinsa; mistä kaikesta voinkaan olla kiitollinen. Toisaalta maanjäristysten aiheuttama pelko ei (ainakaan toistaiseksi) ole jäänyt päälle, vaan hyvin pian, kun on todennut, ettei enempää järistyksiä sillä kertaa näytä tulevan, on askareet palanneet täysin normaaleiksi.

Huhtikuun järistyksestä on pian vuosi. En voi olla pohtimatta niitä, jotka menettivät silloin läheisiä ihmisiään, kotinsa, toimeentulonsa. Mitä he tuntevat kun tällainen vitosen jälkijäristys iskee, kerran toisensa jälkeen, varoittamatta? Maanjäristyksen äänimaisemaan kuuluu Nepalissa tänä päivänä ihmisten huudot, kirkuminen, paniikki. Pelko.

Työssämme olemme pyrkineet auttamaan heitä. Materiaalisen avun, rakennustyön jms lisäksi Lähetysseuran kautta on kanavoitu psykososiaalista tukea, on tukiryhmiä. Ihmisiä on autettu pääsemään takaisin normaalielämään. Normaalielämään takaisin pääseminen voi olla pitkä tie näin epävakaalla maaperällä ja valtiossa, jonka omat pyrkimykset kansalaistensa elämän vakauttamiseksi ovat olleet tehottomia. Toivoa kuitenkin on.

Mielenterveysseuran sivuilla pelosta kirjoitetaan seuraavaa:

Pelko on luonnollinen, selviytymistä tukeva tunne. Pelot saavat varautumaan vaaratilanteisiin, ja ne voivat kanavoitua varovaisuudeksi, vastuullisuudeksi ja viisaudeksi, joita arjessa tarvitaan. Erilaiset vakuutukset, sosiaaliturva, palohälytin tai ennakoiva elämän suunnittelu, ovat järkeviä pelon tai epävarmuuden hallintakeinoja. Onkin sanottu, että pelko on tunne, jota ei voi välttää, mutta sen kanssa voi oppia elämään. (www.mielenterveysseura.fi)

Tämän toivon toteutuvan myös jokaisen nepalin elämässä!

Loppuun kuvia läheltä taloa, josta lähetin tekstiviestillä maamerkkejä olinpaikastani. (Juuri siitä talosta en jostakin syystä ottanut kuvaa. Ehkä olin liian keskittynyt selviytymiseeni?)

Kokonaiskuva näyttää kuitenkin tältä!