Vastauksia rukouksiin...

Uusi viikko on taas alkanut ja vaikka aamu näytti synkältä, ilta toi tullessaan monta ilonaihetta. Ennen tähän päivään siirtymistä muutama sana kuluneesta vkl:sta. Perjantaina olimme oikein yökylässä ystävillä, ystävien kera, menolippua pelaillen. Ihanaa vaihtelua ja yhteisöllisyyttä. Eilen sitten vietimme ihanan äitienpäivän ihanan äidin kunniaksi (vähän myöhäiset onnittelut kaikille äideille, mitä maailma olisikaan ilman teitä). Lasten kanssa oli viikon varrella ihana käydä kaupoilla ja eilen aamulla valmistaa aamupalaa, kun kaikki ovat jo innolla mukana. Aamun jälkeen lähdimme läheiselle hotellille koko päiväksi uimaan ja köllimään, ihanan rentouttava hetki ja vedetkin jo lämpimiä.

Uinnin jälkeen kävimme ”pikaisesti” pääpostissa hakemassa taas muutaman paketin (kiitos niistä). Tällä kertaa menimme itse niitä hakemaan, ajatuksella sanoa muutama valittu sana samalla pakettien avaamisesta. Ajatus oli hyvä, mutta jo ensimmäisten sanojen jälkeen alkoi vähän pelottamaan mitä tästä tulee J Onneksi otin Mintun mukaan, niin se ehkä hieman tasoitti tietä, että ne edes antoi meille paketteja. Pakettien avaamiselle kuitenkin löytyi syy ja paketit oli tosiaan avaamattomia ennen viikateveitsen heiluttamista. Toisin sanoen kaikki isot paketit jää pääpostiin ja jokainen avataan ja katsotaan mitä sieltä löytää. Tämän jälkeen paketit jätetään avattuna keskelle lattiaa ja lähdetään takahuoneeseen täyttämään papereita ja maksamaan jotain maksuja (näitä siis maksettiin neljä n. 1€ suuruista maksua). No sitten paperien kanssa saatiin paketit käteen. Tällä kertaa siis kaikki tavarat oli tallella ja vaikka kokemus ei ollut miellyttävä (paikka haisi lisäksi todelta pahalta), oli se opettava. Eli paketit pitää hyvin pakata ja teipata ja sitten ne pitää itse hakea, jolloin kukaan ei ilmeisesti kehtaa niistä mitään ottaa. Tämä asia on siis yleisesti ollut meille todella ärsyttävä, koska pakettien ja postin saaminen tänne on todella ihanaa ja lapsia ilahduttavaa. Ja kun muille posti on perille tullut, niin ehkä se tästä meillekin pikkuhiljaa.

Meillä oli muutenkin vkl:na auto paljon käytössa ja se oli kyllä mukavaa. Vaikka auton käytöstä onkin vähän eri mielipiteitä ja meidänkin pihalle jonkun projektin auto on kohta jo tulossa, niin sitä on vaikea ymmärtää (mitä ei itsekään ymmärtänyt), miten iso asia se täällä lapsiperheelle on. Vaikka taksit ovat halpoja, niin saasteiden ja liikeenteen kaaoksen määrää on muualta mahdoton käsittää. Vapaus ilmastoidulla autolla liikkumiseen, kaiken kaaoksen ja saasteen keskellä on ihanan vapauttavaa.

Eilen illalla tuli taas tieto, että tänään olisi lakkopäivä. Kaikki suunnitelmat siis uusiksi, koska piti taas valmistautua siihen, että Mintun ja Santun koulu olisi kiinni. Meidän piti siis tänään olla klo 8 British Schoolilla Mintun toisessa englannin kielen testissä. Viime viikolla oli ensimmäinen ja tämä kouluasia ei ole myöskään ollut meille helppo. Lyhyesti Kisc:iin (kansainväliseen kristilliseen kouluun) meidän lapsemme pääsisi ilman jonoja, mutta sinne heitä ei voida ottaa, koska vaatimus englannin kielesta on todella tiukka (Mintun pitäisi jo osata lukea ja kirjoittaa englanniksi). British Schooliin pääsee, koska heillä on useista erityisopettajia luokassa auttamassa, mutta sinne on jonot ja englantilaiset lapset menee meidän edelle. British School testasi Mintun viime viikolla luokanopettajan toimesta ja tänään sitten erityisopettajien toimesta, onko heillä mahdollisuutta Minttua ottaa. Ongelmana oli, että 1. luokka on täynnä ja 2. luokka (iän puolesta siis Mintulle oikea täällä) todella vaativa kielellisesti ja Minttu tarvitsee oman erityisopettajansa. Aamulla siis lähdimme Annin kanssa tuonne molemmat olettaen, että asiasta siellä keskustellaan ja sitä mietitään. Perille päästyämme, Minttu vain otettiin taas testiin ja ilmoitus tulisi sitten myöhemmin. Tästä sitten minä lähdin takaisin kotiin hakemaan Santtua mukaan (lakkoa ei siis kuitenkaan ollutkaan ja koulut olivat auki). Tästä seurauksena Siirin raastava itku, kun isi tulikin jo kotiin, vain lähteäkseen uudestaan Santun kanssa pois (yleisesti siis Siiri jää jo ihanasti Dilun ja Dambarin kanssa kotiin ja tuntuu että sillä on hyvä olla). Lapset siis omaan kouluun (jonne Santtu urhoollisesti jää, mutta kyyneleet valuu poskilla) ja sitten toimistolle tutustumaan tuleviin töihin. Sitten taas lapsia hakemaan ja kotiin nepalin kielitunnille. Opettajamme on kyllä hyvä ja ihana, kun kestää meidän kaaosta ja opettaa hyvin (aloitimme tänään uuden kielikirjan opiskelun).

Sitten olikin Mintun baletti (jossa on todella mukava tunnelma, kiva opettaja ja iloinen Minttu) ja sitten alkoi puhelin soimaan. Ensin Mukunda soitti toimistolta, että olemme saaneet katsomamme talon tästä aika läheltä. Talo on vähän pienempi, mutta tosi kiva. Iso piha, ylhäältä kukkulalta ja rauhalliselta puhtaalta paikalta. Kolmen kuukauden haku on siis ohi ja koko perhe onnellinen (keinullekkin jo paikka katsottuna). Kuukauden päästä pääsemme muuttamaan. Sitten muutama minuutti ja soitto British Schoolilta. Erittäin fiksu, etevä ja hyvin käyttäytyvä Minttu saa varmasti paikan koulusta. Toiselle luokalle, mutta omalla erityityisopetuksella. Tämä oli meille ja Mintulle erittäin iso asia. Kiitos meitä näissä asioissa muistaneille. Todella isot asiat ovat tänään meille ja varsinkin lapsille järjestyneet, iso kiitos.  

Ps: Omaan taloomme Tervakoskelle olemme siis myös saaneet vihdoin vuokralaiset ja ilmeisen hyvät olemme saaneetkiin. Seuraavaan vuoteen ei tarvitse siis murehtia asioita sieltä kotisuomesta J Lisäksi mummin&mamman lentoliput heinäkuun lopulle on varattu. Siis vaikka monia asia aina ahdistaakin, on iloisia ja ihania asioita taas paljon enemmän!

Äiti päästettiin lauantaina valmistelujen ajaksi naisten kanssa käveylle lähikukkuloille. Tähän temppeliin tuodaan vanhoja kattiloita ja paistinpannuja kuolleiden muistoksi ja lapsettomuuden torjumiseksi. 

Annin seurana Nina, Hanna-Leena & Kirsti

Kauniit Jakarandat kukkivat parhaillaan ympäri kaupunkia.

Luostarissa oli pelkästään tyttöjä ja kotiin pääsi käymään kerran kolmessa vuodessa.

Maisemat oli hienot täältäkin.

Äitienpäivä aamu, aamupala ulkona terassialla.

Santtu, Siiri & Minttu

Äiti ja lapset

Aika paljon se äiti saikin kaikkea.

Huiiiii

:)

Jos joku muistaa blogimme alusta kuva-arvoitukset mustikkametsästä. Tässä jatkoa....

Näissä vesissä jo viihtyy.

Ja Siiriä ei vieläkään jännitä

Joitain asioita tulee varmasti ikävä tästäkin talosta. Pihaleikit naapurilasten kanssa ovat olleet kivoja.

Santtu oppi tänään polkemaan kunnolla. Mahtava, naurava poika huristaa pihatietämme kuopista ja mutkista välittämättä.

Minttu baletissa.

Rukous

Löysin tämän rukouksen tänään (äidiltä saadusta Anna-Mari Kaskisen Rukouksen aika -kirjasta). Tämä on meille kaikille huolestuneille vanhemmille. Erityisesti "omistan" tämän Thaimaahan Annalle ja Antille, jotka joutuvat pohtimaan ihan samoja asioita kuin mekin. Vanhemmuus ei ole helppoa, eikä vieraaseen kulttuuriin sopeutuminen tee sitä ainakaan helpommaksi.

"Herra, lapsesta asti olen tiennyt, että sinä pidät huolta taivaan linnuista ja kedon kukkasista. Paljon vaikeampaa on uskoa, että sinä pidät huolta rakkaistani, niistä jotka olet haltuuni uskonut näiksi vähäisiksi vuosiksi. Herra, huolehdin ja hätäilen ikään kuin heidän elämänsä olisi minun varassani. Auta minua luovuttamaan rakkaani sinun käsiisi lapsenomaisella luottamuksella. Anna minulle rauha ja lohdutus."

Kuvat otettu tänään.

Kotikadun myyjäiset

Olemme tulleet siihen tulokseen, että jos haluaisimme, meidän ei käytännössä tarvitsisi ainakaan ruuan takia poistua kodistamme mihinkään. Kotikadultamme saa päivittäin lähiruokaa, jos näin haluaisimme. Ja vaikka lasten kanssa tätä menoa hauska seurata, kovin vähän olemme vielä näitä palveluita käyttäneet - paitsi Dilu kyllä ostaa katumyyjiltä hedelmiä ja vihanneksia. Katumyyjien koreista näemme myös aina, mitkä ovat paikallisesti vuodenajan hedelmät ja vihannekset. Ruuan lisäksi kaikkea muutakin tarpeellista kadultamme saisi. Maataloudellisesti vehnä alkaa olemaan korjuukelpoista ja perään sitten kylvetään riisi!

Alla olevien lisäksi kadultamme saisi ainakin kalaa (tätä emme kyllä edes harkitse ostavamme), marjoja, leluja, kukkia ja puita sekä tietenkin lahjoittaa rahaa buddhamunkeille.

Katumyyjät kulkevat siis tietämme edestakaisin ja huutavat pitkin, venyvin huudoin, mitä myyvät tai keräävät. Lastemme suurta huvia on aina sännätä katsomaan, mitä milloinkin kadultamme saisi ostaa. Hyvin olemme myös oppineet sanoja: "taaarbuuusaaa", "taaarkaariii" (vesimeloneita, vihanneksia)! Minttu ja Santtu saattavatkin sanoa, että "mitä tarkareita ostetaan?"

Matot

Kananmunat (7 c kappale)

Varaosat liesiin ja kaasupulloihin

Täällä menee vihannekset

Hedelmät

Tutkitaan, otetaan koepala ja tingataan

Iloiset vesimelonin omistajat

Yksi tälläinen maksaa siinä 1,50€.

Tässä roska-automme, tai siis pyörämme, joka tulee yleensä viheltämään pilliinsä ma aamuna 6.30. Mekin olemme jo oppineet ripustamaan roskasäkit illalla valmiiksi aidan nokkaan.

Tässä kerätään pahvit ja paperit (lisäksi myöskin pullojen kerääjät ajavat säännöllisesti kadullamme pyörillään, ja pahvista ja pulloista jotain jopa maksetaankin).

 

Jos osaisi, niin lehmänkin saisi takapihallamme lypsää.

Paikallinen "traktori" ison lastin siirtoon.

Vesiauto (tämä siis käyttövettä ja jos olen laskun oikein ymmärtänyt n. 7000 L maksaa 14€ ja pullovesi - siis juomavesi - tuodaan sitten erikseen, jolloin 20L vesipullo maksaa 70c)

Uusin, iloisen värinen ötökkämme. Saa tunnistaa...

Torakka otsalla

Jätskihetki

Tytöt juoksevat tietä edestakaisin.

Heikki ja pojat pelaavat, Siiri seuraa sivusta.

Tänään lähdimme heti aamuvarhaisella suurella joukolla Hattibanille, "elefanttimetsään". Voi kuinka oli mukava päivä ja Hattibanista tuli ehkä toistaiseksi minun suosikkipaikkani Kathmandun laakson lähellä olevista luontokohteista! 

Hattiban

Alhaalla Kathmandu valley. Kirkkaalla säällä tätä näkymää ympäröi Himalaja.

Himalaja ei näkynyt tänään, mutta maisemat olivat silti upeat.

Kuvassa ei ole Santtu, vaan Andreas.

Tässä Santtu!

Siiri ja Kirsti.

Lounastauko

Emme saaneet selvää, mikä eläinlaji oli kyseessä. Nämä pojat sanoivat, että pennut ovat "karhunpoikasia, ei kun leopardinpoikasia".

Voisinpa kävellä tämän maan ympäri! Kaikki polut houkuttelevat patikoimaan.

Kaikissa suomalaisperheissä muuten sairastetaan tällä hetkellä enemmän tai vähemmän mahatautia (ja hengitystieinfektioita), joten ei ole ihme, että kansainvälisen klinikan ilmoitustaululla luki (kun siellä viime viikolla kävimme), että pahin mahatautiaika on juuri nyt. Kohta alkavat sateet helpottavat tilannetta ainakin hengitystieinfektioiden osalta, kuulemma. Helpolla meidän perheemme kuitenkin viime viikolla pääsi, kun kukaan ei päiväkausia maannut kuumeessa tms.

Minä pääsin eilen nauttimaan kulttuuristakin, kun olimme naisporukalla katsomassa israelilaisen elokuvan The Flood.

Mutta sitten otsikkoon. Viime yönä todella tapahtui se, mitä olen pelännyt: havahduin keskellä yötä siihen, että joku kävelee otsallani. Huitaisin kovakuorisen kaverin otsaltani ja etsin otsalamppuni tyynyn alta nähdäkseni, mikä otus sängyssämme viipeltää. Ja sitä en kyllä olisi halunnut nähdä! Kyseessä oli valehtelematta lähes 5cm mittainen torakka, yyääkk!! Heikki miehisenä miehenä onneksi heräsi tukahdutettuun kirkaisuuni ja otti torakan kiinni. Mutta minä en saanut enää unta. Yritin tukkia huoneestamme kaikki mahdolliset kolot, joista joku voisi huoneeseemme päästä (kuten ovenraot), ja koko loppuyön silmissäni vilisivät isot, lentävät torakat.

Alkava viikko tuo tullessaan Dilun ja Dambarin - joita Siiri on jo kysellyt -, lasten koulun, kielikoulun (joka oli kyllä tänäänkin), Mintun testit British Schoolia varten, minulle kaksi työkeikkaa ja Heikille yhden, Heikille ensiapukurssin, harrastukset, ainakin kahden mahdollisen talon katsomiset... Ja mikä parhainta: yökyläilyn! Pysykää kanavalla!

Koti-ikävä

Jos koti-ikävä ei tavallista arkea eläessä ole niin kovin suuri, eikä se vaivaa kuin ajoittain, niin sängyn pohjalla sairaana maatessa se kyllä vaivaa, ja kovasti (puhun omasta puolestani; Heikki on niin tässä hetkessä elävä, ettei häntä taida mikään ikävä vaivata koskaan).

Sunnuntai-iltana, mukavien amerikkalaistytön synttärien jälkeen, oikea korvani alkoi taas toden teolla särkeä. Tämä oli jo toinen kerta täällä Nepalissa, eikä minulla ole tätä ennen ollut koskaan elämässäni korvatulehduksia. Sain onneksi lääkärienoni skypen päähän ja hänen neuvomanaan aloitin heti antibioottikuurin. (Kiitos siis Sepolle, ja myös Hannulle: käytössä ovat teidän meille jättämät lääkkeet!) Särkyyn ei kuitenkaan auttanut taas mikään muu kuin se, että korvani lopulta yöllä puhkesi. Aamulla heräsin, en korvasärkyyn, vaan tunteeseen, etten jaksa enkä voi nostaa päätäni ylös tyynystä ilman todella kouriintuntuvaa pahaaoloa. Oloni oli kertakaikkisen huono ja väsynyt, ainoastaan kaksinkerroin mahaani pidellen pystyin muutaman metrin liikkumaan, jos oli pakko. Myös Siiri alkoi oksentaa.

Päivä meni sairastaessa. Jos en nukkunut, mieltäni vaivasi jatkuvasti ajatus, Kolmatta naista lainatakseni: ei tästä mitään tuu. En tiedä, ajattelinko silloin enemmän sairastamista vai Nepalissa elämistä ylipäänsä. Avasin huoneen ikkunan saadakseni raitista ilmaa, mutta huoneen täyttikin kuuma, savunhajuinen ilma, johon vielä illantullen aina sekoittuu mojova annos Bagmati-joen löyhkää. Ikkuna kiinni. Mietin Siiriä ja itseäni, pohdin mahdollisia taudinaiheuttajia ja puntaroin, milloin olisi lähdettävä lääkäriin, mutta taksimatka Kathmandun toiselle puolelle kuumassa pienessä taksissa, pölyisiä ja kuoppaisia teitä pitkin, ruuhkissa ja pakokaasuissa seisoen, ei tuntunut houkuttelevalta, tarkemmin sanottuna mahdolliselta. Lounasaikaan talon täytti Dilun kokkaaman mausteisen ruuan tuoksu, joka juuri sinä päivänä tuntui maailman etovimmalta hajulta.

Pisteenä i:n päälle Hattikin sai kaikki loput rokotukset samana päivänä. Pentu meni niistä sekaisin ja  kakkasi ja oksenteli pitkin taloa. Kyllä alkoi Heikilläkin pinna kiristyä. Lisäksi lämmin vesi loppui kovan kulutuksen takia (lähinnä pesukoneen) (muutenhan meille jo aivan mainiosti riittää auringon lämmittämä vesi, koska päivät ovat jo niin kuumia) ja kun mietin kaasusuihkun asentamista, jouduin ihmettelemään, miksi meillä on kaasupullo ainoastaan keittiössä. Tiedustellessani Dambarilta asiaa – hänen tehtävänään on pitää talossamme tarvittava kaasumäärä – hän vastasi, että kaasusta on juuri nyt shortage. Ei voi mitään. Kylmä suihku, iltaisin vielä aina sähkökatkojen takia pimeässä kylppärissä, on lapsille koettelemus ja niin se on aikuisillekin, ainakin sairaana.

Tiistaina lähdimme sitten lääkäriin ja Siirillä todettiin olevan joku mahabakteeri, johon hän sai lääkkeet (bakteeria ei sen tarkemmin pystytty määrittämään). Korvatulehdukseeni lääkäri totesi olevan mahdollista, että minulla on ollut täällä koko ajan jonkintasoinen hengitystieinfektio päällä, joka sitten oireilee korvatulehduksina (minulla on nimittäin ollut lähes koko ajan enemmän tai vähemmän flunssainen olo, kurkku kipeä ja nenä tukossa). Kun kysyin, mitä pitäisi tehdä, sain ohjeeksi käyttää maskia, syödä terveellisesti ja nukkua paljon. Hehh. En jaksanut alkaa vitsailla ja kysyä häneltä, onko lääkärin mielestä daalbaht + suklaa terveellinen ruokavalio.

Illalla alkoi sitten Minttu oksentaa. Hän tosin näyttää päässeen vain yhden yön oksentamisella. Tänään Heikki on ollut huonovointinen ja illalla Santulle nousi kuume. On tässä sairastupaa kerrakseen. Toisaalta toivotaan, että koko perheen sairastamiset olisivat taas tällä erää hetkeksi sairastettu.

Yleensä aina kun tapaamme uusia perheellisiä ihmisiä täällä, puhe kääntyy jossakin vaiheessa vastoinkäymisiin ja niiden kokemiseen. Vastoinkäymisistä ja uhista suurin on selkeästi ilmansaasteet ja pöly. Ne mietityttävät jokaista vanhempaa täällä. Ihmiset kertovat kauhutarinoita, miten Kathmandussa asuminen aiheuttaa tuhoa keuhkoille ja astmaa. Tällä meidän pienellä kokemuksella täällä asumisesta näihin asioihin on vaikea ottaa kantaa, mutta kyllä ne tietenkin mietityttävät kovasti. Omalle lapselleen kun haluaisi aina tarjota parasta – ei ainakaan sitä vaihtoehtoa, että täällä asuttuasi saat aikuisena keuhkosyövän. Eräs neljän pienen lapsen amerikkalaisisä totesi, että "Koska Jumala on lähettänyt meidät tänne, pitää Jumala kyllä myös huolen, että meidän lapsemme aikuisina ymmärtävät vanhempiensa ratkaisuja, jos heille on täällä asumisen takia kehittynyt hengitystieongelmia". Itse en lähtisi tuolle linjalle - onhan meille annettu myös oma vastuu. Mutta tässä riittää pohdittavaa.

Sängyn pohjalla kaipasin Suomen alkavaan kesään, raikkaaseen ilmaan, valoisiin kevätiltoihin. Rakkaiden ihmisten luo. Kuin kaipaukseni kuulleena, sekä isosiskoni että –veljeni skypettivät (Mintun kanssa, minä itse kun en kyennyt liikkumaan) ja kertoivat olevansa tulossa tänne luoksemme syksyllä! Mikä ilouutinen! Seuraavana iltana vielä mamma leikki Siirin kanssa pitkään skypen kautta – he järjestivät kaikki nuket yhdessä nukkumaan. Ja minä sain ystävältä ihanan sähköpostin. Ehkä tämä taas tästä. Huomenna on uusi päivä!

Lisään loppuun vielä kurjia uutisia, vaikka ne ovatkin aina kurjia, varsinkin loppuun lisättyinä. Täällä on taas ollut pommi-iskuja, nyt Itä-Nepalissa. Maanantaisessa pommi-iskussa kuoli 4 ja loukkaantui ainakin 30 ihmistä. Tämänpäiväisessä pommi-iskussa ei ollut kuolleita. Lähipäiville on tänne Kathmanduunkin julistettu useita bandhoja, lakkoja. Väkivaltaisia lakkoja pelätään.

Saimme myös kuulla, että Simba-koiramme Suomessa sairastaa. Kuinka ollakaan, meidän kanssamme samaan aikaan. Olemme surullisia tästä ja toivomme rakkaan Simbamme paranevan pian!