Koti-ikävä

Jos koti-ikävä ei tavallista arkea eläessä ole niin kovin suuri, eikä se vaivaa kuin ajoittain, niin sängyn pohjalla sairaana maatessa se kyllä vaivaa, ja kovasti (puhun omasta puolestani; Heikki on niin tässä hetkessä elävä, ettei häntä taida mikään ikävä vaivata koskaan).

Sunnuntai-iltana, mukavien amerikkalaistytön synttärien jälkeen, oikea korvani alkoi taas toden teolla särkeä. Tämä oli jo toinen kerta täällä Nepalissa, eikä minulla ole tätä ennen ollut koskaan elämässäni korvatulehduksia. Sain onneksi lääkärienoni skypen päähän ja hänen neuvomanaan aloitin heti antibioottikuurin. (Kiitos siis Sepolle, ja myös Hannulle: käytössä ovat teidän meille jättämät lääkkeet!) Särkyyn ei kuitenkaan auttanut taas mikään muu kuin se, että korvani lopulta yöllä puhkesi. Aamulla heräsin, en korvasärkyyn, vaan tunteeseen, etten jaksa enkä voi nostaa päätäni ylös tyynystä ilman todella kouriintuntuvaa pahaaoloa. Oloni oli kertakaikkisen huono ja väsynyt, ainoastaan kaksinkerroin mahaani pidellen pystyin muutaman metrin liikkumaan, jos oli pakko. Myös Siiri alkoi oksentaa.

Päivä meni sairastaessa. Jos en nukkunut, mieltäni vaivasi jatkuvasti ajatus, Kolmatta naista lainatakseni: ei tästä mitään tuu. En tiedä, ajattelinko silloin enemmän sairastamista vai Nepalissa elämistä ylipäänsä. Avasin huoneen ikkunan saadakseni raitista ilmaa, mutta huoneen täyttikin kuuma, savunhajuinen ilma, johon vielä illantullen aina sekoittuu mojova annos Bagmati-joen löyhkää. Ikkuna kiinni. Mietin Siiriä ja itseäni, pohdin mahdollisia taudinaiheuttajia ja puntaroin, milloin olisi lähdettävä lääkäriin, mutta taksimatka Kathmandun toiselle puolelle kuumassa pienessä taksissa, pölyisiä ja kuoppaisia teitä pitkin, ruuhkissa ja pakokaasuissa seisoen, ei tuntunut houkuttelevalta, tarkemmin sanottuna mahdolliselta. Lounasaikaan talon täytti Dilun kokkaaman mausteisen ruuan tuoksu, joka juuri sinä päivänä tuntui maailman etovimmalta hajulta.

Pisteenä i:n päälle Hattikin sai kaikki loput rokotukset samana päivänä. Pentu meni niistä sekaisin ja  kakkasi ja oksenteli pitkin taloa. Kyllä alkoi Heikilläkin pinna kiristyä. Lisäksi lämmin vesi loppui kovan kulutuksen takia (lähinnä pesukoneen) (muutenhan meille jo aivan mainiosti riittää auringon lämmittämä vesi, koska päivät ovat jo niin kuumia) ja kun mietin kaasusuihkun asentamista, jouduin ihmettelemään, miksi meillä on kaasupullo ainoastaan keittiössä. Tiedustellessani Dambarilta asiaa – hänen tehtävänään on pitää talossamme tarvittava kaasumäärä – hän vastasi, että kaasusta on juuri nyt shortage. Ei voi mitään. Kylmä suihku, iltaisin vielä aina sähkökatkojen takia pimeässä kylppärissä, on lapsille koettelemus ja niin se on aikuisillekin, ainakin sairaana.

Tiistaina lähdimme sitten lääkäriin ja Siirillä todettiin olevan joku mahabakteeri, johon hän sai lääkkeet (bakteeria ei sen tarkemmin pystytty määrittämään). Korvatulehdukseeni lääkäri totesi olevan mahdollista, että minulla on ollut täällä koko ajan jonkintasoinen hengitystieinfektio päällä, joka sitten oireilee korvatulehduksina (minulla on nimittäin ollut lähes koko ajan enemmän tai vähemmän flunssainen olo, kurkku kipeä ja nenä tukossa). Kun kysyin, mitä pitäisi tehdä, sain ohjeeksi käyttää maskia, syödä terveellisesti ja nukkua paljon. Hehh. En jaksanut alkaa vitsailla ja kysyä häneltä, onko lääkärin mielestä daalbaht + suklaa terveellinen ruokavalio.

Illalla alkoi sitten Minttu oksentaa. Hän tosin näyttää päässeen vain yhden yön oksentamisella. Tänään Heikki on ollut huonovointinen ja illalla Santulle nousi kuume. On tässä sairastupaa kerrakseen. Toisaalta toivotaan, että koko perheen sairastamiset olisivat taas tällä erää hetkeksi sairastettu.

Yleensä aina kun tapaamme uusia perheellisiä ihmisiä täällä, puhe kääntyy jossakin vaiheessa vastoinkäymisiin ja niiden kokemiseen. Vastoinkäymisistä ja uhista suurin on selkeästi ilmansaasteet ja pöly. Ne mietityttävät jokaista vanhempaa täällä. Ihmiset kertovat kauhutarinoita, miten Kathmandussa asuminen aiheuttaa tuhoa keuhkoille ja astmaa. Tällä meidän pienellä kokemuksella täällä asumisesta näihin asioihin on vaikea ottaa kantaa, mutta kyllä ne tietenkin mietityttävät kovasti. Omalle lapselleen kun haluaisi aina tarjota parasta – ei ainakaan sitä vaihtoehtoa, että täällä asuttuasi saat aikuisena keuhkosyövän. Eräs neljän pienen lapsen amerikkalaisisä totesi, että "Koska Jumala on lähettänyt meidät tänne, pitää Jumala kyllä myös huolen, että meidän lapsemme aikuisina ymmärtävät vanhempiensa ratkaisuja, jos heille on täällä asumisen takia kehittynyt hengitystieongelmia". Itse en lähtisi tuolle linjalle - onhan meille annettu myös oma vastuu. Mutta tässä riittää pohdittavaa.

Sängyn pohjalla kaipasin Suomen alkavaan kesään, raikkaaseen ilmaan, valoisiin kevätiltoihin. Rakkaiden ihmisten luo. Kuin kaipaukseni kuulleena, sekä isosiskoni että –veljeni skypettivät (Mintun kanssa, minä itse kun en kyennyt liikkumaan) ja kertoivat olevansa tulossa tänne luoksemme syksyllä! Mikä ilouutinen! Seuraavana iltana vielä mamma leikki Siirin kanssa pitkään skypen kautta – he järjestivät kaikki nuket yhdessä nukkumaan. Ja minä sain ystävältä ihanan sähköpostin. Ehkä tämä taas tästä. Huomenna on uusi päivä!

Lisään loppuun vielä kurjia uutisia, vaikka ne ovatkin aina kurjia, varsinkin loppuun lisättyinä. Täällä on taas ollut pommi-iskuja, nyt Itä-Nepalissa. Maanantaisessa pommi-iskussa kuoli 4 ja loukkaantui ainakin 30 ihmistä. Tämänpäiväisessä pommi-iskussa ei ollut kuolleita. Lähipäiville on tänne Kathmanduunkin julistettu useita bandhoja, lakkoja. Väkivaltaisia lakkoja pelätään.

Saimme myös kuulla, että Simba-koiramme Suomessa sairastaa. Kuinka ollakaan, meidän kanssamme samaan aikaan. Olemme surullisia tästä ja toivomme rakkaan Simbamme paranevan pian!