torstai 25. syyskuuta 2014

Köydenvetoa ja kansainvälisyyspäivää




Touhukas viikko alkaa olemaan taas pikku hiljaa ohi. Tällä viikolla on koululla ja kotona riittänyt taas tapahtumia. Koulussa alkoi tänään reilun kahden viikon Dashain loma ja tätä edelsi maanantaina järjestetty tupien välinen köydenvetokilpailut ja eilinen kansainvälisyyspäivä! Kansainvälisyyspäivä oli taas yhtä mukava kuin kahtena aiempanakin vuonna, mutta köydenvetokilpailut olivat minulle tällä kertaa ensimmäiset. Tunnelma oli molemmissa tapahtumissa iloinen ja positiviinen ja vaikka köyttä tosissaan vedettiinkin, oli hävinneilläkin aina hymy huulilla.

Tänään sitten vietimme kotonamme pitkästä aikaa Suomi-piiriiä ja oli mukava viettää iltaa 22 vieraan kanssa. Kaikkien kansalaisuuksien keskellä on ollut taas hienoa olla suomalainen!

Tunnelmia ja videoita köydenvedosta :)




Go Kanchanjunga GO!
Sinisessä on voimaa :)


Estradi on valmiina...
Santtu jakoi keskittyneesti neuvoja omalle ryhmälleen.
Ja Siiri valmiina omaan suoritukseensa.
Mintun ryhmä valmiina!
Pienemmät pääsivät lähtemään luokkaan oman vetonsa jälkeen.

Mahtavaakin mahtavampi kansainvälisyyspäivä!
Freya ja Minttu
Siirin bhutanilainen ystävä Sonam sekä hänen isosiskonsa Lhasan Santun luokalta.
Santtu ja ystävät!
Meidän Suomi :)


Ystävämme Naila oli tällä kertaa Canadan väreissä ja
Ystävämme Freya oli tällä kertaa Hollannin väreissä! (He kun siis voivat aina valita kahden kansallisuuden väliltä.)


Meille selvisi myös, että vaikka Mintun opettaja onkin afrikkalainen (tai nykyään britti), niin juuret hänellä on kuitenkin Jamaicalla.


Tarjolla oli tälläkin kertaa monenlaisia herkkuja ainakin paristakymmenestä maasta.
Suomi -pöytä.
Jo perinteisesti tarjoilimme omalla pöydällämme karjalanpiirakoita ja korvapuusteja.

Ja kotoamme Suomi-piiristä!


Hyvä, että 30 ihmistä mahtui olohuoneeseemme istumaan. Tunnelma oli tiivis ja lämmin!

Lopuksi vielä illan kohokohta :) Ja iloinen mieli!



tiistai 23. syyskuuta 2014

Oi hermot, tulkaa takaisin

Kehitysmaissa elävillä expateilla on oma terminsä sille, kun kehitysmaassa asuminen ottaa päähän.

En käytä tätä termiä nyt tässä, mutta joskus kyllä ottaa päähän. Hermo voi tietysti mennä ihan kehittyneessäkin maassa ja monesta syystä, mutta kerronpa tässä nyt, miksi tänä aamuna olin aivan riekaleina

Meille on tulossa kansainvälisyyspäivä ja Suomi-piiri. Pitäisi leipoa tarjottavaa jopa monelle sadalle henkilölle. Helpommin sanottu kuin tehty. Ajattelin eilen tehokkaana emäntänä aloittaa leipomiset illalla pitkän työpäivän päätteeksi, ja juuri kun oltiin lasten kanssa tehty taikina - tsup - sähköt menivät, paljon ilmoitettua aiemmin. Aamulla päätin sitten  nousta laittamaan leipomuksia uuniin (sillä aikataulun mukaan sähköjen piti mennä taas juuri sillä kellonlyömällä, kun Dilu saapuu meille). Eivätköhän sähköt menneet taas liian aikaisin. Voi murhe! Diluhan voi toki päivällä leipoa, mutta eipä näy kovin paljoa olevan sähköä tarjolla päivälläkään. Ongelma on lisäksi se, että kun on sähköä, pitäisi hänen tietysti myös pestä pyykkiä, imuroida ja silittää samaan aikaan.

En sitten paistanut pullia aamulla, mutta aloin pestä desinfiointiaineella lapsiani. Meillä on ollut kiusana Suomesta tuotu märkärupi, josta jo luulimme päässeemme eroon. Kiusa tulikin meille takaisin ja nyt olemme aamuin illoin pesseet lapsiamme ja itseämme ja sitoneet kaikki mahdolliset haavat ja ruvet. Eilen ei paistanut aurinko ja pesin sitten Minttua kylmällä vedellä. Ei hän niin kovasti valittanut. Mutta minua alkoi harmittaa. Ei oo sähköö, ei oo lämmintä vettä, ei oo ...!

Bakteerista eroon pääsemiseksi pitäisi vaatteet pestä jopa 90 asteessa, mutta sellaisista lukemista ei meidän pesukoneemme ole kuullut. Nepalin aurinko kyllä itse asiassa tappaa monia bakteereja, mutta kun sitä aurinkoakaan ei nyt ole oikein näkynyt.

Pesujen ja haavojen sitomisten ja paistamattomien pullien jälkeen pyöräilimme kouluun. Kathmandun liikenne on asia, jota en enää meinaa sietää. Voi että kun joku auto päästää meidän pyöräletkamme tien yli, niin eiköhän kuitenkin aina moottoripyörä yritä tulla auton ohi! Itsehän siis olen ihmismuurina liikenteen edessä suojatakseni lapsiani, mutta joka pientä koloa en minäkään pyörineni täytä. Ja nämä pienet raot ovat motskareiden mielestä heille tehtyjä. Voi elämä! Hermo menee! Sitten minä lehmänhermo huudan siellä liikenteen seassa nyrkkiä heristellen, että "Älä vaan tule tästä!" iloisesti hymyileville, ohi huristeleville motskarikuskeille.

Ja meneehän minulla sitten vielä hermo asiakaspalveluun. Täällä kun kysyy kaupassa mitä tahansa, on vastaus aina "Ei oo!". Kun sitten itse tunnin etsimisen jälkeen löytää kaupasta kuitenkin kyseisen tuotteen ja menee sitä voitonriemuisesti kyseiselle myyjälle näyttämään, hän todennäköisesti lakkaa kynsiään jossakin kaupan nurkassa, katsahtaa välinpitämättömästi ja vastaa: "Aha."

Oi Suomi, oi Suomi - tänään saimme kuivattuja mustikoita uusilta harjoittelijoiltamme, oih! Jaamme mustikat viiteen pekkaan marja marjalta ja kyräilemme itseksemme. Hehe - lapset eivät kyllä koskaan kyräile, että yksin täytyy minun sekin tehdä.

ps. Miten sitten taas pärjää Suomessa, kun ei voi syyttää kehitysmaaoloja siitä, että pullat jää leipomatta?

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Koululaiset

Lapsilla on ollut koulussa taas kaikenlaista ohjelmaa. Ensi viikko tuo tullessaan kansainvälisyyspäivän ja sitten täällä alkaakin jo kahden viikon mittainen Dashain-loma!

Santtu esiintyi perjantaina assemblyssa. Santtu oli luokkansa näytelmässä yksi kertojista ja näin ollen hänellä oli useita repliikkejä. Minua vähän jännitti - mutta Santtua ei. Hymyillen ja huomiosta nauttien hän sanoi vuorosanansa selkeästi ja kuuluvasti, eikä yhtään edes hätäillyt. Voi kun tuo esiintymistaito ja -halu säilyisi hänellä ikuisesti!






Pari viikkoa sitten minulla oli keskustelut jokaisen lapsemme opettajan kanssa. Ajattelin tässä kertoa jotakin jokaisesta keskustelusta. Toisaalta on ehkä vähän hölmöä kovasti kehuskella omia lapsiaan. Toisaalta olen heistä jokaisesta valtavan ylpeä ja kaikki kolme vuotta blogia seuranneet lukijat tietävät, ettei tähän pisteeseen ole päästy kivuitta. Kuka muistaa vielä Mintun puoli vuotta kestäneen puhumattomuusjakson (koulussa) tai Santun opettajan epäilyksen, ettei Santtu ole sosiaalisesti ikätovereidensa tasolla, kun ei halua esiintyä luokassa. Hmm. En totta vie haluaisi palata ajassa kolmea vuotta taaksepäin, vaikka sen asian myöntäminen vähän kurkkua kuristaakin.

** Mintulla on opettajana ihana ja sympaattinen afrikkalaistaustainen brittinainen. Hän kertoi, että useimmiten hän saa sanoa Mintulle, ettei tämä turhaan huolehtisi asioista. Minusta tuntui hyvältä, että hän oli huomannut tämän murehtija-huolehtija-piirteen Mintussa. Minttu pärjää koulussa hyvin ja on erityisen etevä matematiikassa, tieteessä, avaruudellista hahmottamista ja loogista päätelykykyä vaativissa tehtävissä. Mintun ikäryhmälle oli jo suoritettu testaus (CAT4), jossa kartoitetaan oppilaan kykyä erilaisissa ongelmanratkaisutilanteissa. Testi tehtiin usean päivän aikana aina kaksi tuntia kerrallaan yksin tietokoneella. Avaruudellista hahmottamiskykyä ja ei-sanallisia taitoja vaativissa tehtävissä Minttu oli korkeimmalla mahdollisella tasolla. Sanallista taitoa vaativissa hän oli keskitasolla. Olin todella äimistynyt tuloksesta - lähinnä siksi, että Mintun akateeminen englanninkieli ei kuitenkaan ole vielä ikätovereitansa vastaavalla tasolla. 

Esimerkkejä testikysymyksistä. (Kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi!)




** Santulla puolestaan on opettajana melko tiukan ja tomeran oloinen brittinainen. Santulla on tätä nykyä koulussa sellainen ongelma, että hän ei ole joka asiassa paras ja siinä sitä sitten ollaan. Niin, asiaa voi tarkastella monelta kantilta:
1) Santtu siirrettiin viime keväänä vuotta ylemmäs. Hän oli tottunut olemaan luokkansa paras.
2) Miksi oppilaan tarvitsee tietää, onko hän paras vai toiseksi paras?
3) Millaiset voivat ylipäätään olla odotukset lasta kohtaan, joka käy koulua kakkoskielellä?

Santun opettaja painotti, että Santtu on edelleen luokan välkky, joka loistaa kaikissa aineissa. Ongelma on se, että esim. matematiikassa jonkun toisen pojan päässälaskutaito on vielä Santtua parempi. Santtu sitten ottaa ja suuttuu. Noniin, meitä tuntevat ihmiset tietävät, että kilpailuhenkisyyttä ei tarvitse kaukaa hakea. Santtuparalla on varmasti perimä täynnä kilpahenkeä.

Kakkoskohtaan huomautus, että brittikoulussa oppilaat saavat usein omaa osaamistaan vastaavia tehtäviä, mikä on minusta lähtökohtaisesti hyvä asia. Tällöin oppilaat voivat osittain edetä omaan tahtiin, eikä kukaan turhaudu liian nopeasta tai hitaasta vauhdista. Asian varjopuoli näyttää olevan se, että lapset ovat turhan tietoisia siitä, minkä tasoisia tehtäviä kukin ratkoo.

Keskustelu Santun opettajan kanssa oli joka tapauksessa hyvä ja taas voi vain miettiä, kuinka kaukana ollaan siitä kolmen vuoden takaisesta esiintymiskammoisesta Santusta. Santun kanssa olen tästä paremmuudesta keskustellut moneen kertaan ja häntä tuntuu auttavan kuvitelma, jos hänen brittiystävänsä laitettaisiin ummikkoina suomenkieliseen kouluun pärjäämään. "Mitä siitäkin tulisi, eiväthän he osaisi vastata edes kysymykseen, mitä on nolla plus nolla!" nauroi Santtu.

** Siiri-kuopuksemme puolestaan tykkää olla koulussa ja minusta se on kaikessa aivan paras mittari. Siirin opettaja on Santun viime vuoden alun opettaja, josta tykkään todella paljon. Siirin ikäiset saavat oppia leikin kautta, eikä heille pidetä mitään oppitunteja (näin ei ollut edellisen foundation-opettajan kohdalla). Siiri on aktiivinen, puhuu ja touhuaa. Nyt hän on kovasti innostunut kirjoittamisesta ja kirjoittelee jo hienosti meidän kaikkien nimet ja helppoja sanoja. Siirin opettaja lataa päivittäin Twitteriin kuvia lasten koulupäivästä. Minä pidän usein Twitteriä auki toimistolla istuessani ja näen sieltä lähes online mitä Siiri puuhaa. Aika kätevää ja hauskaa!

Niin että kovin kiitollinen mieli on näistä lapsista ja kaikista asioista. Yhdessä on kuljettu aika piikkinen tie, mutta tässä kohdassa on hyvä myös katsoa taaksepäin ja voida todeta, että jokainen raskas vaihekin meni ohi.

Uusia haasteita ja raskaita vaiheita lastenkin elämään tullee jatkuvasti, mutta on hyvä huomata, että kaikki on hyvin, juuri tässä ja nyt!



Siiri nautiskelee lauantaiaamun aamupalaa katolla:




tiistai 16. syyskuuta 2014

Päivän ajatus


Riskejä ja riskejä

Suunnittelen matkustavani yhteen Nepalin kaukaisimmista, vaikeimmin tavoitettavimmista ja kaikin puolin kehittymättömimmistä lääneistä heti Dashainin ja Tiharin jälkeen marraskuun alussa. Kyseessä on Mugu, jossa Lähetysseuralla on noin sata dalit-tyttöä kummilapsina ja lisäksi teemme läänin alueella kehitysyhteistyötä.

Muguun matkustamisessa on paljon haasteita. On lennettävä maan sisäisellä lennolla ensin yhteen paikkaan, jossa odotellaan mahdollista Muguun menevää konetta. Mugun ”lentokenttä” on juuri avattu taas liikenteelle. Lentokenttä tarkoittanee pientä perunapellon tapaista plänttiä keskellä vuoria. Lennot liikennöivät, jos sää sallii, lentokenttä on kohtuullisessa kunnossa ja jos matkustajia on tarpeeksi. On normaalia, että lentoa täytyy odotella muutaman päivän ajan. Jos tämänkään jälkeen lento ei onnistu, voidaan joko suunnitella lentoa toiseen paikkaan, josta myös voi mennä lentoja Muguun. Tai voidaan suunnitella lentoa kolmanteen paikkaan, josta voi kävellä Muguun noin neljän päivän ajan.

Kaikki Nepalin sisäiset lennot ovat EU:n mustalla listalla ja tarvitseeko vielä mainita, että maailman vaarallisimmat lentokentät sijaitsevat täällä.

Muguun avattiin viime vuonna tie. Se ei kuitenkaan ole käyttökunnossa.

Mugussa on tietysti aivan omanlaiset olosuhteet. Pehmeitä sänkyjä tai suihkuja ei kannattane odottaa. Kännykkäverkkoa ei ole, mutta kumppanimme toimistossa on lankapuhelin.

Läänistä poispääseminen on oma lukunsa, jossa pätevät samanlaiset säännöt kuin sinne menemisessäkin.

Riskien arvioiminen ja ennenkaikkea niiden ottaminen on hyvin stressaavaa. Riskin ottamisen tasoa on vaikea verrata (lennänkö lentokoneella Nepalissa vai ajanko polkupyörällä ilman kypärää) ja lisäksi jokaisen oma sietokyky lienee yksilöllinen. Ison lisänsä asiaan tuo se, että on äiti. Äitien ei kuuluisi ottaa hurjia riskejä elämässä.

Olen varmasti oikein tyytyväinen tulevaan Mugun-matkaani. Kunhan vain selviän siitä hengissä.

Kuvakaappaus Wikipediasta. Punainen lääni on Mugu.

Sadetakkivuohet

Sunnuntaina kävelimme Chobarilla.

Harmitti, etten tullut ottaneeksi kameraa mukaan, sillä maisemat ja värit olivat sateen jälkeen taas niin kauniita.



Pienet kilit olivat saaneet muovipusseista kyhätyt sadetakit niskaansa. Aika suloisia.



Pari viikkoa sitten pääsimme ratsastamaan Bhaisipatilla. Maisema oli silloinkin aivan uskomaton - niin kirkas, että saattoi nähdä koko laakson poikki eteläisiltä kukkuloilta aivan pohjoiseen saakka. Kathmandu tosiaan voisi olla maailman kaunein kaupunki, jos infrastruktuuri olisi himppusen kehittyneempi ja jos ilmansaasteita ei olisi. (Nämä kännykkäkuvat eivät ole kovin onnistuneita maiseman tallentamisen suhteen.)




lauantai 13. syyskuuta 2014

Sisko

Meinasin kirjoittaa, että "parasta ihmisen elämässä on oma sisko". Sitten mietin, että äh, ovathan veljet - ja vielä kaksosvelikin - ihan parasta elämässä. Ja tietysti äiti. Ja oma perhe. Niin että ei laiteta mitään järjestystä nyt tähän, vaan aloitetaan alusta:

Parhaita asioita ihmisen elämässä on oma sisko. Ainakin jos sattuu omistamaan sellaisen siskon kuin minä.

Ei, en ole juuri saanut häneltä pakettia Nepaliin enkä kyllä edes sähköpostia (mrh). Mutta hän on mielessäni joka päivä. Ja jostakin syystä oma kuopukseni on tällä hetkellä aivan hänen näköisensä:






Jaa, myönnettäköön, ettei yhdennäköisyys ole aivan ilmeinen. Siksi olenkin pähkäillyt, miksi juuri nyt minusta Siiri näyttää aivan isosiskoltani ja olen päätynyt tähän teoriaan: Siiri on juuri sen ikäinen, kun siskoni oli silloin, kun minä täytin yksi vuotta. Olen varmasti juuri noussut pystyyn (minähän en kai kävellyt vielä yksivuotispäivänäni, synnyinhän kaksi kuukautta etuajassakin) ja olen koko yksivuotiaan tomeruudella ja hartaudella katsonut ihaillen siskoani ja vaikka en sitä muistakaan, on hänen olemuksensa piirtynyt muistiini kaikella tarkkuudella. Olen varma, että neljä ja puolivuotiaassa Siirissä ja neljä ja puolivuotiaassa siskossani on/oli paljon samaa. Ainakin he molemmat kävivät kansainvälistä koulua ja varmaan pitivät samoista asioista.

Tarvitaan ehkä äitiä todistamaan tämä teoria.

Niin ja sisko. Lähetä taas paketti sähköpostia! ;)

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Ktm-Dhading-Chitwan-Kaski-Parbat-Baglung

Kuvaterveiset viimeisimmältä kenttämatkalta. Tuo otsikko sinänsä liioittelee läänien osalta, sillä työtä en suinkaan tehnyt kaikissa mainituissa - mutta kaikkien läpi ajoimme.

Gandaki Boarding School Pokharassa. Maan paras koulu ja Lähetysseuran pitkäaikainen kumppani. Pitkän vaikuttamistyön tuloksena on Gandakiin alettu hyväksyä sekä dalit-tyttöjä ja vammaisia opiskelijoita! Heidän opiskeluaan tuetaan kummityön kautta. Gandakiin päästäkseen pitää läpäistä vaativa koe, mutta enää vammaisuus, sukupuoli tai kasti ei ole esteenä kokeen läpäisemiselle tai opiskelun aloittamiselle.





Gandakin ruokalista on monipuolinen ja terveellinen.
 Vammaisia kumminuoriamme P.N. Collegessa... (Mandira tarjoilee keksejä.)


Parbat
 Dhaulagirin kuulovammaisten koulu Baglungissa.





 Niin, ja nämä maisemat...


Dhaulagiri-huippu



Loppuun vielä matkan varrelta napattu kuva, tuiki tavallinen näky Nepalissa. Ei ehkä maailman turvallisin koulumatka.


tiistai 2. syyskuuta 2014

Haasteita..

Ei kuitenkaan arjen haasteita tällä kertaa.

Meidätkin haastettiin mukaan maailmanlaajuiseen ice bucket haasteeseen ja vaikka eriäviäkin mielipiteitä haasteen järkevyydestä kuulee, niin tartuimme kuitenkin haasteeseen. :)

Linkitän videon tännekin, sillä miljoonakaupunki Kathmandun tunnelma välittynee melko mukavasti - istumme siis katollamme kello 21 lauantai-iltana. Sähköt ovat katkenneet tuntia aiemmin, joten katollamme olevat valaisimet eivät toimi.