Teekupin äärellä

Japanilaista vihreää teetä ja suomalaista suklaata, taustalla viiden eri kansallisuuden värittämä puheensorina. Hetkeksi vaivuin omiin ajatuksiini. Mieleni valtasi paitsi kiitollisuus, myös vahva ajatus siitä, miten elämässä on hyvä kuunnella omaa sisintään, hyvä pyrkiä rauhaan ja anteeksiantoon, hyvä tehdä asioita, joita pitää tärkeinä, hyvä osata ajatella, että vaikeatkin asiat ovat loppujen lopuksi oppimista, kasvamista, elämässä eteenpäin menemistä. Aina voi kasvaa ja kehittyä ja se mahdollisuus on sallittava myös toisille.

Entä miten arvostankaan suomalaisia juuriani. Tiedän, että suomalaisuus tuo silmilleni ikuiset lasit, joiden läpi maailmaa katson. Enkö uskaltaisi luottaa siihen, että juuri sen vuoksi myös lapseni tulevat entistä enemmän arvostamaan ja huomaamaan suomalaisuutensa. Että he osaavat ottaa sen voimavarana, olemalla tietoisesti ylpeitä omista juuristaan samalla arvostaen kaikkia muita maailman ihmisiä, uskontoja, tapoja elää. Uskaltaisin luottaa siihen, että koska olen tehnyt parhaani, he kasvavat itseensä uskoen ja luottaen, uteliaina kaikkea uutta kohtaan. Että se, kun on monta kotia - elämä Skandinaviassa ja elämä Aasiassa - antaa paitsi vahvat siivet, myös syvät juuret. Ei pitkälle kantavien siipien tarvitse tarkoittaa heikkoja juuria.

Ja vaikka minua vähän huvittaakin, että britti-isä murehtii tyttärensä englantia, joka on aksentiltaan muuttunut "kansainvälisen koulun englanniksi", voin itse huoletta pitää hölmöiltä kuulostavia suomalaisia asioita itselleni tärkeinä. Eivät ne ole hölmöjä. Ne ovat osa identiteettiä, joka kasvaa vain vahvemmaksi, kun sitä peilaa muihin - erilaisiin. Voin jättää asiat, jotka koen taakaksi ja voin valita ne, jotka antavat minulle voimaa. Riippakiviä ei tarvitse kantaa mukanaan tavan vuoksi.

Ja kuitenkin loppujen lopuksi elämä kiertyy rakkauden ja ihmisten, toisista välittämisen ympärille. Jos ne työntää syrjään, ei jää jäljelle mitään, minkä varassa elää kovin pitkälle.

Varustaudumme

Varustaudumme talveen

kaikin tavoin, mutta:

pakastitko palan poutataivasta

pääskysten lentoratoja,

purkititko koivunlehtien varjoleikkejä

talon seinustalla,

rantakiven lämmön,

aaltojen aurinkohopean,

nekö suolasit sisimpääsi?

Älä syksyllä

sure lehdettömyyttä

huomaa myös se,

miten paljon enemmän

näet muuta maisemaa.

Puolukkametsässä

painan pääni

lähelle

maan mätästä,

kuiskaan sille salaisuuden:

kaukana kävin

kuitenkin niin lähellä,

että polun pään vielä muistin

tien takaisin osasin.

             - Laila Venetpalo

Kathmandu. Koti.

Erikoinen ollut tämä alkusyksy. Huonoa uutista tuntuu pukkaavan, paitsi Nepalin ja Suomen valtioilta, vähän joka puolelta maailmaa. Itse olen menettänyt uskoni meihin ihmisiin olentoina, jotka lähtökohtaisesti haluaisivat kaikille hyvää. Usein mietin sitäkin, mitä asiaa en itse omassa toiminnassani näe. Niinkuin ystäväni kirjoitti osuvasti blogissaan: "Paheksumme kovasti mm. Nepalissa voimassa ollutta ja edelleen vaikuttavaa kastijärjestelmää, jossa syntymäkoti määrää tulevaisuuden. Kuinka kummassa me olemmekaan valmiit hyväksymään saman omalta kohdaltamme koko maailman tasolla - vai olemmeko?" Tätä lukiessa tunsin pistoksen siitä syystä, että asiat on niin helppo nähdä pikku paloina, mutta ei kokonaisuutena. Toisen silmässä on helppo nähdä roska, eikä huomata omassa silmässä olevaa tukkia.

Lisäksi olen taas joutunut miettimään sitä, ymmärsinkö maailmalle lähtiessäni sittenkään yhtään, mihin soppaan lusikkani työnsin? Seikkailua meille nyt nimittäin tarjotaan riittämiin. Mikä vuosi tämäkin on ollut, maanjäristyksineen ja evakuointeineen kaikkineen. Eikä tässä vielä kaikki! Kolmen viikon päästä perheemme pakkaa taas laukut ja reissaa, syynä Nepalin viisumit, joita ei näytä irtoavan. Lähdemme nyt, jotta lapsilta jäisi mahdollisimman vähän koulua väliin (Nepalissa kun on kohta taas pitkä dashain-loma) ja palaamme marraskuussa.

Myös Nepalin poliittinen tilanne menee päivä päivältä hullummaksi. Etelässä lakot, mielenosoitukset ja jopa ulkonaliikkumiskiellot jatkuvat, täällä Kathmandussa yrittävät suurimmat puolueet kirjoittaa perustuslakia, idässä taas on kirkkoihin heitetty pommeja.

Että miten se meni? Päivä vain ja hetki kerrallansa, tähän turvaan yhä uudelleen.

Seuraavaksi sekalaisia kuvia elämästämme.

Rakas ystäväni Jeannine palasi myös taas Nepaliin (hänen perheensä tuli jo aiemmin, täälläkin on ollut heistä mainintoja). Jeannine on se, joka sai perheineen viisi minuuttia aikaa ehtiä evakuointilennolle kolme päivää maanjäristyksen jälkeen. Hän käytti viisi minuuttiaan juoksemalla meille. Oli aikainen aamu, olin vielä teltassa ja ihmettelin, mitä Jeannine hädissään ryskyttää portillamme. Kysyin: Mihin sinulla on noin kova kiire? Ja sen jälkeen vain halasimme ja itkimme. Jeanninen perheen lähtö oli minulle yksi vaikeimmista asioista koko maanjäristyksessä ja sitä seuranneissa päivissä. Silloin hätäännyin, mitä meille oikein käy, ja mitä tässä maassa oikein tapahtuu.

Nyt olemme taas yhdessä ja se tuntuu hyvältä.

Aamiaistreffit rakkaan kanssa.

Oman puutarhan maissit Dilun höyryttäminä. Olen lapsesta saakka rakastanut maisseja!

Koulu ja sen ehtymättömät teemapäivät ja omat koululaisemme. Tässä Supersankaripäivä!

Santtu on Frodo Reppuli, tytöt supertyttöjä

Siirin ope

Välähdys työstä. Itse en ole nyt päässyt kenttämatkoille, mutta työ toki jatkuu myös kentällä. Lisäksi hallinnollisia tehtäviä on ollut paljon. Mm. ensi viikolla on taas iso kumppanikonferenssi. Ja Mandira on onneksi tehnyt kenttämatkoja puolestani. Mandira on käynyt seuraamassa mm. psykososiaalisen tuen koulutuksia, joita olemme kumppanimme kautta järjestäneet kouluissa. Niistä on ollut ilo raportoida teille työn tukijoille! Pienen jutun voi lukea vaikkapa tästä.

Kumppanien kouluttamista. Ryhmäkuva naisista, kuinkas muutenkaan. :)

Ah, takaisin brittikoulun teemapäiviin. Mintulla oli Bake off! -päivä. Olivat parin viikon ajan tutustuneet mittoihin, ohjeisiin, aineen eri olomuotoihin ym leipomalla leipiä ja perjantaina vanhemmat kutsuttiin ostamaan lasten leipomat leivät. (Tuotto menee aina hyväntekeväisyyteen ja kohteitahan täällä Nepalissa riittää.) Mintun ryhmässä leivottiin patonkeja - kuinkas muutenkaan, kun mukana oli ranskalaispoika Hugo. Patonki käärittiin paperiin, jonka lapset olivat koristelleet ja kirjoittaneet "Legandaarinen patonki. Lähtoisin Pariisista, nyt koko maailmassa!"

Mintun luokka ja opettajapariskunta

Photobomb, ylpeä äiti :)

Mintun ope 

(Minulla, opettajalla ja lapsilla ei ole sattumalta kaikilla päällä punaista. Nepalissa on meneillään naistenjuhla Teej, jota juhlittiin myös koulullamme perjantaina. Varsinainen Teej on huomenna.)

Bake off! jatkui Mintun luokan vetämällä assemblylla.

Santtu saapuu juhlasaliin. Kuva tässä siksi, että siinä on Santun ope.

Mintun esiintymistä ei voi kuin ihailla. Hän hymyilee lavalla lähes lakkaamatta! Jotakin samaa lavakarismaa kuin muutamissa serkuissaan.

Tässä assembly jatkui juuri Teejin esittelemisellä.

 Santtukin pääsi lavalle...

Sitten kotiin maistamaan Mintun paistamaa patonkia. Oli hyvää!

Lauantai ja rakas Heikki, joka jaksaa häärätä keittiössä. Tässä valmistuu vieraille erilaisia drinkkikokeiluja.

Sunnuntaiaamu, auringonpaiste ja Dilun valmistama mangojäätelö. Kannatti syntyä. ;)

Summit, kuinkas muutenkaan...

Sunnuntai, Summit, selfiet.

Suomi-koulu, eli Kulkuri-koulu, on myös taas aloitettu. On tässä matskua. Nythän sitten jo Santtukin on virallisesti Kulkurikoululainen. Toin myös Siirille omia tehtäväkirjoja, että hänkin saisi olla mukana meidän Suomi-kouluhetkissämme. Siiri taas yllätti ja teki yhdeltä istumalta koko yhden Oppi ja Ilo-kirjan kannesta kanteen! Ja minä kun olin kuvitellut siinä riittävän haastetta melkein koko syyslukukaudeksi.

Kathmandu. Koti.

Jalkapalloturnaus

Brittikoululla ja monilla muilla kansainvälisillä ja paikallisilla kouluilla on omia jalkapallojoukkueita ja täällä, kun harrastetoiminta on muutoin vähäistä, on koulun joukkueilla lapsille iso merkitys. Turnaustasolla kisat alkavat yleensä vasta hieman vanhemmille lapsille, mutta tällä kertaa (ja ilmeisesti tästä eteenpäin) pyrkimyksenä on saada nuoremmillekin lapsille jo omia turnauksia. Eilen olikin sitten alle 8 -vuotiaiden poikien ensimmäinen koulujenvälinen tunaus (isompien poikien turnauksen ohessa), johon myös Brittikoulu ja Santtu pääsi osallistumaan.

Tieto turnauksesta tuli myöhään ja pojille järjestettiinkin sitten viikon tiukka treenijakso, ennen varsinaista turnausta, joka järjestettiin yhdellä Kathmandun nykyisin kymmenistä futsalkentistä. Santtu valittiin jo heti alussa joukkueensa maalivahdiksi ja hänellä oli sitten koko viikon omia harjoitteita muiden harjoittelujen ohessa.

Pojilla oli erittäin tiukka 4 ottelun turnaus, josta sitten kaksi parasta pelasivat vielä finaalin. 

Turnaus ja todelliset pelit olivat kaikille pojille ensimmäiset, joita he ovat pelanneet. Pojat pääsivätkin kokemaan heti ensimmäisissä peleissään koko tunneskaalan, mitä jalkapallo voi pelaajalle tarjota. Ja täytyy myöntää, että niin pääsi isäkin, muiden vanhempien kanssa :) Vähäisestä harjoittelusta huolimatta pojat pelasivat mahtavasti voittaen kaksi ja häviten kaksi peliä maalilla. 

Pojat aloittivat ensimmäisen pelin hienolla 2-1 voitolla, Santun mahtavien torjuntojen avittamana. Toisessa pelissä he sitten hävisivät viime hetken maalilla 2-3. Seuraavaksi he voittivat 4-0, jonka jälkeen oltiin tilanteessa, että viimeisestä pelistä oli tasapelillä mahdollisuus päästä finaaliin. Viimeisessä pelissä pojat olivat 1-0 johdon jälkeen jo nopeasti 1-4 tappiolla, ennen kuin he aloittivat tiukan takaa-ajon. Pojat nousivat hienosti 3-4 tilanteeseen ja vielä viimeisellä sekunneilla Animesh (Santun parhaita luokkakavereita) pääsi läpiajoon ja täytyy myöntää, että vastustajan maalivahti teki hienon torjunnan, jolloin pojat jäivät vaivaisen yhden maalin päähän finaalista. 

Tämä oli pojille tietenkin todella kova paikka hienon ja raskaan päivän jälkeen, mutta oli myös hienoa nähdä, miten poikien ilmeet kirkastuivat kuullessaan, että he tulivat kolmansiksi ja saisivat vielä mitalit ja pokaalin kotiin vietäväksi! 

Alle 8-vuotiaiden joukkueet valmiina!

TBS joukkue.

Valmentaja Ramesh on entinen Nepalin maajoukkueen pelaaja ja tehnyt nuorten kanssa koululla hienoa työtä!

Vielä alkulämmittelyt ja palaverit ennen peliä.

Ensimmäisestä pelistä hieno 2-1 voitto!

Santtu pelasi maalissa todella hienosti ja rohkeasti ja pelasti monta pahaa paikkaa!

Puoliaika.

Santtu eli pelissä voimakkaasti mukana!

Ja viimeisen pelin tappion jälkeen tunteet olivat sen mukaiset...

Pojat tukivat toisiaan koko turnauksen ajan todella hienosti, koska virheitä tässä iässä (ja myöhemminkin) tulee kaikille!

Onneksi pojat saivat hienosta päivästä palkinnon ja hyvän mielen!

Seuraavaa turnausta pojat jo odottavat ja toivottavasti pojat ehtivät saada siihen mennessä toivomansa peliasutkin :)

Vaikka isä ajatusta vielä vähän vastustaakin, voi olla että tästä pojasta tuleekin vielä huippumaalivahti!

Ajatuksenjuoksua...

Kirjoitin tämän eilen viimeisinä hetkinä toimistolla, kun koko päivän olin näitä asioita miettinyt ja uutisia lukenut. Uutisointi ja kommentointi jatkuu, mutta tässä tämä ajatusteni juoksu päivän myöhässä :)

Ajattelin ensin kirjoittaa facebookiin, mutta sitten ajattelin, että laitankin ajatukseni tänne blogiin. Tässä siis ajatuksenvirtaa (ei ehkä niin selkeästi ilmaistuna). Oli erikoinen perjantai. Facebook ja media ovat täynnä pakolaiskysymystä. Viimeisimmät kuvat (mietin pitkään, haluanko nähdä niitä, mutta halusin kuitenkin, tässä linkki juttuun, johon viittaan, mutta josta ei vielä suoraan kuitenkaan kuvat aukea) saavat kyyneleet silmiini. Kirjoittaa voisi myös siitä onko näiden kuvien julkaisu tosiaan ainoa tapa saada ihmiset ymmärtämään ihmisten todellista hätää, mutta ei siitä nyt enempää.

Missä menee ihmisyyden ja inhimillisyyden raja? Yritän ymmärtää ihmisiä, jotka kuitenkin vastustavat viimeiseen asti, että meidän suomalaisten näitä ihmisiä tarvitsisi auttaa. Yritän ymmärtää ja ymmärränkin pelkoa, jossa oma turvallinen Suomemme katoaa. Mitä väliä on rajoilla/mailla, jos ihmiset kuitenkin saavat liikkua miten haluavat? Ja miettikää oikeasti yleisen keskustelun aaltoilua pakolaisista viime kuukausien aikana (Tapanila, Immonen, pakolaistulta). Yritän ymmärtää, mutta en kuitenkaan ymmärrä.

Mutta ajatteleeko joku oikeasti, että näillä ihmisillä, pakolaisilla, olisi helppoa tai tulee olemaan helppoa edes perillepäästyään? Ihmisillä, jotka jättävät kotinsa ja lähtevät matkalle tietäen, etteivät koskaan välttämättä perille edes pääse. Miettikäämme oikeasti, miltä tuntuu joutua pakolaisena johonkin syksyiseen pohjolaan ja vielä ihan Lappiin asti (itse siis tykkään tästä pohjolasta ja Lapista). Pimeyteen ja yksinäisyyteen ilman mitään. Mutta kun me joudumme auttamaan ja vielä maksamaankin siitä! Mutta työnkin kautta tiedän, että silti he ovat siitä onnellisia, koska heillä olisi vihdoin jotain, mitä ei ole ollut, eli rauha ja turva edes hetkeksi.

On niin helppo unohtaa, että omat isämme, äitimme, pappamme ja mummimme ovat tämän vielä kokeneet. Sadat tuhannet pakolaiset sodan jaloista ja kymmenien tuhansien lapsien pakolaisuus Ruotsissa. Mutta tämähän ei kosketa nyt meitä!

Sitten koin ylpeyttä, kun oma äitini minulle skypessä mietti, että voisikohan hänkin ottaa jonkun perheen kotiinsa. Tietenkin kieliä osaamattomana hankalaahan se olisi, mutta olisipa ainakin seuraa!

Kaikilla on oltava vapaus mielipiteeseensä, vapaus uskoonsa ja omiin ajatuksiinsa. Joskus olisi kuitenkin hyvä miettiä, että tee toisille, niin kuin haluat itsellesi tehtävän. Mitä jos meillä ei olisikaan asiat niin hyvin. Eikä meillä kaikilla tietenkään olekaan. Onhan meilläkin omat ongelmamme, mutta haluammeko me auttaa heitäkään, oikeasti!? Työttömät ovat "työttömiä omasta tahdostaan, kun laiskoja vain ovat ja köyhätkin turhaan valittavat", kun kaikki on ihan hyvin!

Samalla me emme kuitenkaan halua auttaa näitä ihmisiä heidän omissa maissakaan (viittaan kehitysyhteistyön leikkauksiin). Ja edelleen joku poliitikko kehtaa uutisissa riehua, että EU rikkoo sopimuksiaan kun pakolla yrittää pakolaisia jakaa, jotta kaikki auttaisivat tasapuolisesti (linkki tähän)! Siis ei auteta pakolaisia, ei muita Euroopan maita, eikä kehitysmaita, mutta rasisteja me emme ole. Puolustetaan vain suomalaisia. Kenellä meistä on kuitenkaan varaa sanoa, että minä en ainakaan tule olemaan tilanteessa, jossa olen täysin toisten ihmisten avun varassa. Enkä ainakaan odota, että minua silloin ketään auttaisi! Kenellä?

Meilläkin on täällä Nepalissa omat ongelmamme tällä hetkellä viisumiemme ja työlupiemme kanssa ja elämämme järjestelemisessä kaiken tämän suhteen, mutta miten pientä tämä kaikki onkaan.

Aamulla vein taas kolme iloista supersankaria (koulussamme oli taas teemapäivä) muiden iloisten sankarien joukkoon. Ylpeänä ja iloisena. Illalla on taas ystäviä tulossa luoksemme tekemään vietnamilaisia kevätrullia (Tampereelle kiitos tästä vinkistä, on ollut herkullisia jo monta kertaa Tampereen jälkeenkin :) kanssamme ja viettämään iltaa ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen (järistyksen jälkeen).

Elämä on välillä niin ristiriitaista. Kaikilla meillä on oikeutemme ja ilomme, mutta toivoisin silti, että voisimme auttaa niitäkin, joilla ei iloa elämässään tällä hetkellä ole!

Kuten alkuun laitoin, tämä oli ajatuksenvirtaa. Mutta jotakin halusin minäkin tähän sanoa. Joskus vain toivoisi, että olisi enemmän rohkeutta ja viisautta sanoa vielä enemmän!

PS. Erinin kappaletta olemme kuunnelleet Annin kanssa viimeaikoina ja se sopii minusta tähän päivään ja viimeaikoihin ihan kivasti.

"Kun kuitenkin aina
On elämä laina"