Niin paljon kuuluu elämään

Pänttään ranskaa

ja mietin, pitäisikö lukea enemmän, harjoitella enemmän. Pitäisikö sittenkin vaihtaa opiskelemaan takaisin instituutille, jossa työskentely oli tehokasta eikä keskeytynyt joka toinen päivä hautajaisten tai hajonneen auton takia. Olenko oppinut tarpeeksi? Mitä joku muu olisi oppinut tässä ajassa?

En silti aina ymmärrä, mitä ympärilläni puhutaan, sillä paikalliset puhuvat keskenään jotakin muuta kieltä, useimmiten wolofia.

Luen työpapereita

ja pohdin, pitäisikö tehdä enemmän, osallistua enemmän. Olla sittenkin mukana tuolla eikä täällä.

Tapaan ihmisiä, tutustun, verkostoidun

ja mietin, pitäisikö luoda suhteita vielä enemmän. Väännän kaikkien kanssa tikusta asiaa, jos en muutakaan keksi ja tunnen itseni tyhmäksi. Yhdeltä korealaisäidiltä olen kolme kertaa kysynyt, ketkä ovatkaan hänen lapsiaan. Kolme! Siis kerran kuussa olen tehnyt hänelle tämän saman kysymyksen.

Ilahdun mukavista ihmisistä ympärillämme. Ilahdun ystävällisyydestä.

Ilahdun tunteesta, että kyllä tästä vielä hyvä tulee.

Suunnittelen tulevaa

ja ahdistun, kun elämä tuntuu olevan väliaikaisessa tilassa. Vaikka eihän se sitä ole.

Viestittelen ”vanhojen” ystävien kanssa ja en viestittele. Pohdin sitä, että onneksi ystävät pysyvät ja yhteys säilyy, vaikka aktiivisesti ei koko ajan pidettäisikään yhteyttä. Kaipaan hyviä ystäviäni tänne ja samalla olen onnellinen, että he ovat – siellä jossakin, kuka missäkin. Tai täällä.

Mietin, millaisiksi omien lasteni ystävyyssuhteet muodostuvat. Olen onnellinen myös lasteni suomalaisista ystävistä. (Ainoastaan nuorimmaiselle ei sellaisia ehtinyt ensimmäisen elinvuotensa aikana tulla. Yksi vuosi – tuon koululaisen elämästä on eletty vain yksi vuosi kotimaassamme. Hurjaa.)

Selvitän lasten asioita,

käyn koululla, puhun opettajien kanssa, kutsun lasten ystäviä meille, järjestän harrastusmahdollisuuksia

ja mietin, jääkö jotain kuitenkin huomaamatta. Jääkö jokin kivi kääntämättä. Tärkeä asia sanomatta.

Ilahdun, kun lastemme todistukset ovat lähes pelkkää A+:aa ja palaute heistä niin positiivista. Kuopustakin kuvaillaan synnynnäiseksi johtajaksi. "Sweet and tough!" Olen kiitollinen, sillä kun kuopuksesta nousee pintaan hänen positiivinen puolensa, on se seurausta siitä, että hän kokee olevansa hyväksytty ja turvassa.

Ja näen, että kaksi heistä on iloisia täällä ja ovat ottaneet huimia askeleita monien taitojen suhteen. Niin elämäntaidoissa kuin akateemisissakin taidoissa. Näen, että yksi on kuitenkin hyvienkin arvosanojen takana turhautunut eikä koe opetusta mielekkääksi. Hän kaipaa enemmän haastetta!

Olen tiikeriäiti ja pelkään joskus saavani liian ärhäkän ihmisen maineen. Päätän olla pelkäämättä. 

Kerron, miten minusta opetusta tulisi muuttaa! Jaan näkemyksiäni. Sovin tapaamisia kaikkien asianosaisten kanssa.

Olen aktiivinen ja innokas.

Olen pohtinut monia asioita teini-ikää lähestyvän tyttären kanssa. Onko maailma muuttunut siitä, kun itse olin hänen ikäisensä? Huolet ovat kuitenkin samat. Olen pohtinut, millainen itse olin hänen ikäisenään. Aikamatka on ollut antoisa.

Olen ylpeä rohkeista ja ennakkoluulottomista lapsistani. Niin vain tyttäretkin käyvät esimerkiksi ratsastustunneilla ranskaksi. Aika rohkeaa! Kumpikaan ei osaa ranskaa kuin muutamia sanoja mutta siellä he vain viilettävät.

Ja pohdin, miksi minä rakentelen itselleni esteitä tässä elämässä? Vai luulenko jonkun muun rakentaneen ne tielleni?

Liikun ja yritän yhä ystävystyä tämän kaupungin kanssa

ja petyn itseeni, kun en pidä jostakin. Nauran kollegan sanoille ”ei tarvitse”. Alan rakastua niihin sanoihin.

Ilahdun, kun tulen ymmärretyksi ja ymmärrän tai koen jonkin asian tutuksi.

Kaipaan tuttuutta. En kaipaa minnekään fyysiseen paikkaan (paitsi tietysti Mallinkaistenjärven saareen),

mutta kaipaan tilaan, jossa elämä on tuttua. Ja jotenkin ennustettavissa olevaa.

Opettelen uutta ja opin koko ajan. Olisinko vielä hetki sitten osannut luetella Senegalin naapurimaat tai Senegalin presidentit? Osannut kertoa jotakin Länsi-Afrikan historiasta? Nytpä osaan!

Ilahdun valtamerestä ja sen tuomasta suolantuoksuisesta ilmasta.

En osaa päättää, kumpi on ihanampi, vuoret vai meri. Molemmat valtavia. Ihania ja vähän pelottavia. Valitsen baobab-puut.

Sittenkin taas epäröin ja laitan viestin äidille, kellepä muulle. ”Sano nyt mielipiteesi tähänkin asiaan.” Kunpa itse osaisin kasvattaa lapseni niin, että heillä olisi vahvat, kauas kantavat siivet ja samalla juuret aina luonani. Olisin äiti, joka kannustaa ja opastaa oikealle tielle, eikä koskaan lannista. Kuten omani.

Sairastan.

Miksi länsiafrikkalaiset mahapöpöt ovat päättäneet vallata juuri minut ja raukan vatsani? Ehkä hyvä niin – mieluummin minut, kuin jonkun muun perheestämme. Kohta olen immuuni kaikille maailman vatsapöpöille! Eurooppalaiset, aasialaiset tai afrikkalaiset, ei sen väliä, vastustuskykyä löytyy!

Opin, ettei elämää kannata alkaa syvällisesti pohtia silloin, kun ei jaksa nostaa päätä tyynystä.

Ilahdun lapsistani, jotka hoitavat minua. En minä haluaisi olla se, jota hoidetaan!

Ja miten ihanalta tuntuu, kun joku tuo pyytämättä mehulasin ja kokeilee otsaani. ”Onko vielä kuumetta, äiti?”

Mietin, miten juuri minulle on annettu maailman parhaat lapset.

Ja sanon sen heille.

Näen miehessäni väsymystä. Hän ei jaksakaan innostua kirpputorista kaupungin toisella laidalla. ”Jäädään vaan kotiin”, hän sanoo ja tiedän, että hän on väsynyt.

Olen peräkkäin juhlinut sadonkorjuujuhlaa ja halloweenia ja sitten huomannutkin sydämeni pakahtuvan intialaisten naapureiden tihar-valoista. Tihar! Tuo lempijuhlani. Seuraavassa hetkessä olen ilahtunut tavaratalon kokonaisesta joulukoristeille omistetusta kerroksesta. Joulu! Jo täällä! Joulu on sittenkin lempijuhlani.

Ilahdun ystävästä, jonka kohta saamme luoksemme

ja jolle ostimme juuri tänään oman vierassängyn! Sängyksi muuntautuvassa sohvassa on suuria pinkkejä ruutuja.

Olen katsonut suomalaista passiani virkailijan pöydällä likaisten liimapuikkojen, nuoltavien merkkien ja sekamelskan keskellä

ja miettinyt, miksi se on siellä. Muistanut, miten nepalilainen virkailija heitti ihmisten passeja ja muistellut kiinalaisen (vai korealaisen?) nuorenmiehen passia, jonka virkailija heitti tiskin ja seinän väliin eikä tullut auttamaan. Koko seinä piti purkaa.

Saan kohta työviisumin Senegaliin. Hurjaa.

Ihailen kollegaani, joka melkein tulee ryöstetyksi

ja selvittää tilanteen rauhallisen elegantisti, ilman sanoja. Uskomatonta! ”Hän tietää, että minä tiedän, ja se on pahin rangaistus.”

Tajuan taas, miten paljon minulla on oppimista. (Olisin ehkä kiljunut, vähintään menettänyt malttini.)

Luen koululta tullutta sähköpostia, jonka mukaan ensi viikolla vietetään mm. wacky tacky -päivää. Siis mitä päivää? (Okei, googlasin. Taas uusi asia aivoissani.)

Kaipaan runokirjojani. Miten hullua voikaan olla lähteä maailman ääriin ilman runokirjaa. (Netistä löytyvät runot eivät ole sama asia.)

Ehkä huomenna kirjoitankin oman runon. Jos en laitakaan sen otsikoksi ”Kiitollinen elämästä”, vaan ”Syömisen nautinto vatsataudin jälkeen. Ja aivan erityisesti kahvinjuonnin.”

Maitokahvia ja mustikkapiirakkaa. Täältä saa purkitettua mustikkaa! Amerikkalaisesta kaupasta tietenkin. Kathmandussakin oli amerikkalainen kauppa, mutta meillä ei ollut sinne asiaa ilman jäsenkorttia. (Ystävien kutsumana kävimme kaksi kertaa koko melkein viiden vuoden aikana.)

Sinivalkoinen meri, jonka aallot kuiskailevat salaisuuksia ehkä Etelä-Amerikasta tai kauempaakin.

Täältä saa smoothien höysteeksi Suomessa superfoodiksi luokiteltuja baobabia, moringaa ja esim. chia-siemeniä. Nam! Afrikkalaista vastustuskykyä (jota en ole ilmeisesti itse vielä nauttinut tarpeeksi).

Iltapäivän salibandypeli ystävien kanssa ylemmällä parvekkeellamme, joka on varattu kokonaan tähän tarkoitukseen.

Tallin halloween-bileet

Esikoinen mukana myöhäisen illan halloween-ratsastuksessa.

Sweet & tough. Totta.

Heikki shoppailee :)

Blondi koriskentällä

Pari listaa

Asioita, joista tulee hyvä mieli:

1. Onnistuneesti suoritettu kielikurssi kokeineen. Rinta rottingilla vastaanotettu todistus.

Tämä on huomionarvoista siksi, että olen aina pitänyt kaikenlaisia hienoja todistuksia ja sertifikaatteja vähän turhana hömpötyksenä. Kuitenkin kun tänä aamuna menin hieman korvat luimussa Ranskan instituutille hakemaan koepapereitani (en nimittäin työasioiden takia päässyt kurssin viimeiselle kerralle) ja minulle ojennettiinkin hieno todistus kurssin läpäisemisestä, olin yhtäkkiä onnellinen. Miten hieno todistus! Hyvä minä! Johtopäätös: en enää väheksy todistusten merkitystä

2. Kun löytää sinne, minne piti.

Kyllä, tästä tulee sellainen mieli, että tuntee pystyvänsä mihin tahansa. Seuraavaksi voisi yrittää vaikka surffilautailua, tällä fiiliksellä sekin onnistuisi. :)

3. Kun eksyy, ja osaa suhtautua siihen seikkailuna.

4. Kun työn aloitus tuntuu sujuvan oikeastaan ihan hyvin!

Tämä on tietysti oikein super-jee. Lillutaan tässä tilassa mahdollisimman pitkään.

5. Koti, joka tuntuu kodilta, vaikka meillä ei edelleenkään ole juuri huonekaluja.

(Syy huonekalujen puuttumiseen: koska kaikki huonekalut ja kodin tavarat oli ja on ostettava alusta alkaen (kun emme siis saaneet tänne rahtia), ei voi ostaa mitä tahansa, vaan on ajateltava edullisuutta ja yritettävä tehdä järkeviä valintoja. Halvalla saa harvoin hyvää ja kestävää, mutta nyt ei ole ollut varaa kovin kalliiseenkaan. Olemme yrittäneet miettiä, mitkä huonekalut ovat tärkeitä, ja panostaa niihin. Esimerkiksi hyvät patjat ovat tärkeitä, samoin meille ruokapöytä tuoleineen. Sohvan taas ei tarvitse olla maailman houkuttelevin, sillä emme kuitenkaan ehdi sillä makoilemaan! Heheh. Mielellämme olisimme tilanneet kaikki huonekalut joltakin puusepältä ja näin kannattaneet paikallista käsityötä, mutta sellainen on tietysti myös kovin kallista. Päädyimme lopulta tilaamaan lähes kaikki huonekalut puusepältä, joka valmistaa huonekaluja vanhoista trukkilavoista! Olemme tyytyväisiä, sillä tässä yhdistyy paikallisuus, ekologisuus ja edullisuus. Ja lisäksi nämä huonekalut ovat ihan hauskan näköisiä. Tämä tilaus on tehty viikkoja sitten, mutta koska vaatimuksemme oli, että lavat tulisi kuitenkin maalata ensin, on toimitus kestänyt nyt odotettua pitempään. No mutta, pääsemme teemaan "kärsivällisyyskoulu".)

Tervetuloa meille!

Kuopus maalasi oman kodin. Meidän kerrostalo onkin juuri tuon näköinen.

6. Lasten jutut, pienet ja suuret

Tietysti. Koen, että lapsemme eivät "päästä meitä helpolla", vaan asettavat vanhemmuudellemme haasteita, kukin omalla tavallaan. (Ehkä kaikki vanhemmat kokevat näin.) Mutta minusta tämä on hyvä! On hienoa, kun voi itsekin vanhempana oppia uutta ja kyseenalaistaa omia toimintatapojaan ja perusolettamuksiaan. Lapset ovat usein erittäin tarkkanäköisiä. On niin paljon asioita, joihin ei ole helppoa tai yksinkertaista vastausta.

Esikoinen & koripallo. Tässä peli vanhempia vastaan. Vanhempien piti tasapuolisuuden nimissä pelata varvastossuissa ja käsissä patakintaat. (Koripallokuvat ystävän ottamia.)

7. Oma kieli, suomen kieli

Ranskan opetteleminen on ollut antoisaa monestakin syystä. Olen pohtinut itseäni oppijana. Olen pohtinut, millainen oppimisen perinne minulla on - se nimittäin on aika erilainen kuin esimerkiksi ranskalainen tapa opettaa! On myös antoisaa olla koulun penkillä ja verrata sitä siihen, mitä lapset kokevat koulussa päivittäin. Ja vaikka en sitä ehkä helpolla myönnä, niin olen ollut vähän masentunut tai kokenut, etten "koskaan onnistu missään", jos opettajani on huomauttanut ainoastaan virheistäni, eikä kehunut yhtään. Niin, se on totta! Joten miltä tuntuu lapsista kun suuri osa päivästä kuluu koulussa, tavallaan oppimisen haasteessa koko ajan? Enkä tarkoita sitä, miten tulisi tai ei tulisi opinnoissa edetä, vaan sitä, miten suuri merkitys onkaan opettajalla ja hänen tavallaan opettaa. Huomaako opettaja senkin oppilaan, joka kovasti yrittää, vaikka ei onnistuisikaan?

Kielikurssin opettaja pyysi kerran meitä oppilaita kertomaan puhe- ja kirjoituskielen eroista esimerkkejä omista kielistämme. Pääsin taululle ensimmäisenä ja aloin kirjoittaa suomeksi lauseita. Kaikki sitten toistelivat niitä perässäni - erittäin hassunkuuloisesti tietenkin - ja minut valtasi yhtäkkiä se hauska, hassu tunne, jonka varmasti kaikki ulkosuomalaiset tunnistavat: tämä on minun kieleni. Tämä on kieli, jonka tunnen ja osaan. Kysykää mitä vain!

Eläminen ympäristössä, jossa on aina heikoilla kielen suhteen, on todellista itsensä likoon asettamista. Kun yhtäkkiä saakin palata kotiin omaan kieleen, tuntuu se todelliselta rauhan ja tyyneyden satamalta.


Hassuja asioita:

1. Omat hiukset

Täällä on kuuma. Mittari näyttää noin neljääkymmentä ja "real feel" ilmankosteuden kanssa on usein noin 50. Minulla on siis uusi ongelma, nimittäin hiusongelma. Tässä kuumuudessa on pakko pitää hiuksia koko ajan kiinni ja mieluiten niin, ettei yksikään suortuva koske niskaan. Kosteus saa kuitenkin hiukseni karvaisiksi ja kihariksi. Ne eivät pysy millään kampauksella. Lisähaasteen tuovat tuulettimet ja taksilla matkustaminen. Eilenkin istuin kahdeksan tuntia palaverissa tuulettimen vieressä. Olisin ehkä vaihtanut paikkaa, mutta kuumuuden takia tuulettimen vieressä istuminen on myös mukavaa. Niinpä solmin hiukseni viisi kertaa uudelleen kiinni päivän aikana ja silti ne sojottivat jatkuvasti kaikkiin ilmansuuntiin. Esiinny siinä sitten vakavasti otettavana ihmisenä, hahah. Sama ongelma on takseissa, joissa ei ole ilmastointia ja ikkunat ovat usein jämähtäneet auki. Sitten kun taksi kuitenkin porhaltaa sataa moottoritiellä ikkunat auki, niin saa sanoa hyvästit juuri laitetulle tiukalle nutturalle. Ongelmansa kullakin.

2. Kameleontit

Jos joku kysyy, mikä on mun lempimatelija, niin osaan vastata!

3. Siesta

Suuretkin ostoskeskukset ovat iltapäivisin kiinni ainakin tunnin. Ja sunnuntaisin kokonaan kiinni. On tämä vaikeaa meillä maalistuneilla länkkäreillä, kun ei saa palvelua tasan just silloin kuin haluaa. Onko se vapauttavaa vai kahlitsevaa, siinäpä pohdittavaa.

Allaolevassa kuvassa on kirja, jota parhaillaan luen (kiitos rakkaan ystävän!) ja josta sain taas innoituksen listoihin (kännykkäkamerassa on jokin vika kun tarkentaminen ei toimi. Kirjan nimestä ei saa selvää. Kirja on Mia Kankimäen Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.)

Jos intoa riittää, muutama ajatus löytyy myös täältä

Hyvää viikonloppua kaikille!

Oppimista

Senegalissa on vietetty yhtä vuoden tärkeimmistä - ellei tärkeintä - muslimien juhlaa, Tabaskia. Ilmeisesti tätä juhlaa kutsutaan eri nimillä eri puolilla maailmaa. Juhla on kuitenkin joulun veroinen juhla muslimeille.

Tabaskina tehdään asioita, jotka yhdistävät kaikki meidät ihmiset omiin juhliimme: kuten me kristityt jouluna ja hindut dashainina, menevät muslimit tabaskina moskeijaan, lähtevät maaseudun kyliin tapaamaan sukulaisiaan, antavat lahjoja, ostavat uusia vaatteita ja lahjoittavat rahaa köyhille.

Lisäksi tabaskiin kuuluu rituaali, jossa ostetaan huolellisesti valittu lammas ja kuljetetaan se juhlapaikalle (kuten Nepalissa vuohia, täälläkin lampaita kuljetetaan bussien katoilla ym...), jossa lammas teurastetaan. Kylän naiset ovat valmistaneet ja hauduttaneet kasviksia ja mausteita pitkin päivää juhla-ateriaa varten. Lammas uhrataan sen muistolle, miten Abraham oli valmis tottelemaan Jumalan/Allahin käskyä ja tappamaan oman poikansa. Abraham ei loppujen lopuksi tappanut poikaansa (vaikka kai aluksi luulikin niin - ilmeisesti tästä on eri näkemyksiä), vaan lampaan, jonka enkeli oli sujauttanut pojan tilalle. Ymmärtääkseni muslimit juhlivat juuri sitä, että Abraham oli valmis jopa tappamaan poikansa totellakseen Allahia.

Tabaski kestää virallisesti muutaman päivän, mutta käytännössä koko maa elää puoliteholla ainakin viikon.

Tabaskin, "lammasjuhlan", aikaan kadut ovat luonnollisesti täynnä lampaita.

Meillä on koko ajan kova hinku nähdä Senegalia, maata, jossa asumme! Niinpä käytimme heti Tabaskin suoman tilaisuuden (kielenopettaja piti yhden vapaapäivän) ja lähdimme M'bourin kaupunkiin, noin 80km Dakarista etelään. Olimme varanneet meille oman "mökin" erittäin mukavalta residenssialueelta.

Senegal on maantieteellisesti melkeinpä Nepalin vastakohta. Täällä on avaraa kuin Pohjanmaalla konsanaan. Senegalin korkein kohta on kuulemma 400 metriä! Tämä asia nauratti lapsiamme kovasti ja samoin pienen pienet mäet, jotka ohitimme matkalla, ja joita kutsutaan "Senegalin kukkuloiksi". Mutta vakavasti puhuen, Nepal ja Senegal, niin vastakohtia kuin ovatkin, ovat myös maita, jotka kärsivät ilmastonmuutoksesta kaikkein eniten. Himalajan jäät sulavat ja Senegal peittyy toisaalla mereen kun jäljelle jäävä Saharan puoleinen alue kärsii pahenevasta kuivuudesta.

Avaraa maisemaa rikkovat kaikkialla olevat apinanleipäpuut, baobabit. Ne ovat niin hienoja!

Senegal on avaraa maisemaa, Saharan hiekkaa, merta ja baobabeja.

Tähän väliin päivän hyvä uutinen: olemme sähkösopimuksen onnellisia omistajia! Ta-daa! Asia selvisi meille lauantaina, kun kävimme taas fiilistelemässä tulevalla kodillamme ja tajusimme, että valothan toimivat. Kukaan ei siis ollut ilmoittanut meille mitään ja etukäteen oli annettu ymmärtää, ettei Tabaskina ainakaan tapahdu mitään. Mutta näin voi Afrikkakin yllättää. Me siis pääsemme toivottavasti muuttamaan tällä viikolla! Olemmekin tehneet ostoksia uuteen kotiimme. Tai, "tehdä ostoksia" kuulostaa turhan romanttiselta siihen nähden, mitä on todellisuus, kun viiden hengen kotiin on kaikki ostettava alusta alkaen. Puuh. Rahaakin on kulunut paljon enemmän, mitä kodin varusteluun budjetoimme, vaikka olemme ostaneet vain välttämättömät tavarat ja tarvikkeet.

(No tuossa ehkä ostoskasseista pilkottaa myös jotakin "ei-niin-välttämätöntä"!)

Viime viikolla pääsimme myös Fatickiin hieman keskemmälle Senegalia, jossa sijaitsee kumppanimme, eli Senegalin luterilaisen kirkon, keskus. Oli tosi kiva päästä tutustumaan tulevaan työhön ja moneen tulevaan kollegaan.

Senegalin maaseudulla on paljon aaseja. Oma aasi on ollut mun haave aina lapsesta saakka (ja aivan erityisesti sen jälkeen, kun kävin 11-vuotiaana Etiopiassa). Älkää siis ihmetelkö, jos kerrostalomme parvekkeelle (joka muuten on erittäin iso ja tilava) ilmestyy jonakin päivänä aasi asumaan. :)

 

M'bourissa on hieno & uusi moskeija.

Muslimien rukouskutsuja kuulee täällä päivittäin, mutta kuten olen tainnut todeta, eivät ne kuulu meidän alueellamme mitenkään kovin äänekkäästi (meidän mielestämme). Toista on, jos sattuu juuri seisomaan ison moskeijan megafonin vieressä kun rukoushuuto alkaa. Kyllä siinä hetkeksi säikähtää. 

Esikoisemme käy selvästi läpi maailman uskontoja ja niiden merkitystä. Hänelle on hindumaailma kovin tuttu ja nyt ympärillä on pelkkää islamilaisuutta. Lisäksi nyt, ensimmäistä kertaa, lapsillemme opetetaan koulussa kristinuskoa. Esikoinen on kovin kiinnostunut kristinuskon ja islaminuskon yhtymäkohdista ja myös siitä, miksi meitä kristittyjä on monia erilaisia, kuten nyt katolisuus ja protestanttisuus. Toivon, että kaikki nämä vuodet maailmalla avartavat lastemme maailmankatsomusta ja suvaitsevaisuutta ja antavat heille hyvät mahdollisuudet tehdä joskus omia valintojaan.

Perjantaisin Dakarin keskustan kadut täyttyvät rukoilevista miehistä. (Niin, vain miehistä. Vaikka Nepalissa naisten asema on huono, voisin jopa väittää näin kuukauden täällä asumisen perusteella sen olevan vielä heikompi Senegalissa, tai ainakin yhtä heikko. Ja muistutettakoon, että Senegal on Länsi-Afrikan "maallisimpia" maita ainakin siten, että Senegalissa noudatetaan kuitenkin täysin maallisia lakeja. Ei tarvitse kuin ylittää pohjoisraja Mauritaniaan, jossa naiset ovat täysin alisteisessa asemassa.) Palaan perjantairukoukseen - silloin miehet rukousmattoineen valtaavat kadut ja samoin eri tavalla vammaiset, sillä silloin heille on tapana antaa kymmenyksiä tai muuta avustusta. Myös kaikki kaupat sulkevat ovensa. 

Tämä kyltti kehottaa varautumaan oman Jumalan kohtaamiseen. Kyltti sijaitsee Dakarin luterilaisen seurakunnan ovella.

Kerronpa tähän vaihteeksi toisenlaisen otteen lapsiperheen elämästä ulkomailla, jottei aina vaikuttaisi siltä, että vain kehun lapsiamme, miten he sopeutuvat paikkaan kuin paikkaan ja kaikkeen uuteen (vaikka sekin on totta). Olimme kirkossa sunnuntaina. Sattui niin, että tilaisuus oli normaalia puisevampi (ei juurikaan musiikkia, tanssista ym puhumattakaan) ja kestikin vielä normaalia pitempään. Lapsemme jaksoivat hyvin; kiemurtelivat kyllä penkeissään, söivät rusinoita, kuopus piirsi vihkoonsa. Kun tilaisuus oli ohi, oli tunnelma meidän perheessämme: vihdoin vapaus! Samaan aikaan pastori tulee ja ilmoittaa toivovansa kaikkien jäävän vielä syömään yhteiselle aterialle. Esikoisesta asia on oikeastaan ihan kiva: uusia kokemuksia! Keskimmäisestä ei ole kiva, mutta hän joustaa. Kuopuksesta asia ei ole yhtään lainkaan mitenkään kiva ja johan tässä on jo kaksi tuntia kärsitty ja te kyllä lupasitte tän loppuvan ja mä en kyllä ainakaan aio tulla enää minnekään enkä ainakaan syödä mitään maailman HIRVEINTÄ ruokaa yhtään en ainakaan maista tippakaan ja mä tiedän että mä INHOAN sitä ruokaa!!! Vaikka ruuan valmistus oli, onnellista kyllä, jo loppusuoralla, niin menihän siinä silti tietenkin odotteluun aikaa. Kun ruoka tuotiin pöytään, aloitti kuopus äänekkään show:n ruuan hirveydestä. Nämä eivät ole niitä vanhemmuuden tähtihetkiä. Onneksi hän raivosi kuitenkin suomeksi, joten useimmat läsnäolijoista eivät ymmärtäneet kaikkia hänen lausumiaan arvosteluja. Pöydän ympärillä oli kuitenkin tulevia paikallisia kollegoitamme ja vähän muitakin sellaisia, joille nyt olisi voinut omasta perheestään antaa vähän erilaisen ensivaikutelman, joten yritimme sitten Heikin kanssa siinä hymyillä ja pitää keskustelua yllä toiseen suuntaan ja samaan aikaan saada toisessa suunnassa tapahtuva show loppumaan.

No, jokainen kuopuksemme tunteva tietää, että hän on ihminen, joka ei pelkää ilmaista mielipidettään. Joskus mielipiteen ilmaisu tapahtuu tietysti negatiivisella tavalla. Hän on lisäksi erittäin äkkipikainen. Niin tapahtui nytkin. Raivokohtaus päättyi yhtäkkiä, ja hän päättikin maistaa ruokaa. Joka olikin ihan hyvää! Ja jota hän sitten - muiden jo lähdettyä - söi hyvällä ruokahalulla. (Senegalilaiseen tapaan kuuluu poistua tai lopettaa ruokailu, kun itse on kylläinen. Ei siis tarvitse odotella muita.)

Autossa matkalla kotiin kehuin lapsia hyvästä käytöksestä. Sanoin, että sen raivokohtauksen olisi voinut järjestää muuallakin. Mutta purin myös huultani ja ajattelin, että such is life. Tällaista elämä on. Ei oo täydellistä!

Ruoka oli muuten tosi hyvää. Meille tuotiin isot lautaset ja samalta lautaselta söi kymmenenkin henkeä. Riisiä, tuoretta ja kuivattua chiliä, haudutettuja kasviksia (porkkanaa ja kaalia) sekä grillattua kalaa. Nam! Tämä on siis perinteistä senegalilaista ruokaa ja perinteinen tapa syödä.

Kirkon jälkeen olin luvannut viedä lapset mun lempikahvilaan keskustassa. Se olikin kiinni. Kävimme sitten toisessa leipomossa hakemassa herkkuja mukaan.

Esikoinen on pian mun pituinen.

Kielitunnit ovat jatkuneet (paitsi tänään, ja siksi onkin taas aikaa kirjoitella tänne). Ryhmässä opiskelun hauskoja puolia on se rikkaus, minkä eri maalaiset tuovat ryhmään. Meillä on jo ollut monia kiinnostavia keskusteluja, jotka on tehnyt erityisen kiinnostaviksi se, miten eri tavalla me ihmiset eri puolilta maailmaa saatamme asioita katsoa - tai samalla tavalla. Ryhmässäni on hollantilainen laulaja-surffaripoika, new yorkilainen mun ikäinen New York Timesin toimittaja, egyptiläinen parikymppinen nainen, joka asuu Senegalissa miehensä työn takia sekä etelä-korealainen opettaja. Yhdellä tunnilla tutustuimme Senegalin perinnesoittimeen, koraan: 

Heikki käy yksityistunneilla. Myös lasten koulu on sujunut hyvin. Amerikkalainen koulu tuntuu erityisen sopivalta kuopukselle, joka onkin ottanut suuria harppauksia monissa kouluun liittyvissä taidoissa. Kääntöpuolena on, että Keskimmäinen taas kokee koulun liian helpoksi ja tylsäksi. Hän on usein tehnyt tehtävät paljon muita ennen eikä opettaja ole oikein kyennyt antamaan mielekkäitä lisätehtäviä. Erilaisia oppijoita olemme kaikki.

Olemme korkanneet uuden pelin: Love Letter! Lauta- ja korttipelien pelaaminen yhdessä koko perheen kesken on kyllä niin mukavaa. Ja mikä parasta, me voimme hyvin pelata esimerkiksi Menolippua ym aikuisten pelejä koko perheenä. Kuusivuotias kuopuskin pystyy pelaamaan itsenäisesti jo todella monia pelejä ja esimeriksi tämän Love Letterinkin hän oppi heti (ikäsuositus pelissä on 10+). Suosittelemme!

Dakar. Kuva eiliseltä, kun oli sateinen päivä. Tänään taas aurinkoista.
Onnellista, hyvien asioiden täyttämää viikkoa kaikille!

Kieliä

Havahduin tosiasiaan, että lapseni voidaan luokitella kaksikielisiksi. What! Suunnittelinko jo alun alkaen, että minun lapsistani tulisi joskus kaksikielisiä? No en. Menin naimisiin supisuomalaisen miehen kanssa enkä ajatellut meillä koskaan olevan edes aihetta pohtia mahdollisten lastemme kaksi- tai monikielisyyttä. Maailmalla kaksikielisyyshän on jopa yksikielisyyttä yleisempää. Meille suomalaisille se on silti vielä ihmetystä herättävä asia.

Huh huh. Tämä asia pysäytti minut tosiaan. Kaikki alkoi amerikkalaisen koulun testistä, jossa testattiin, onko lastemme englanti samalla tasolla kuin natiivien. Lähtökohta oli, että jos on, he voivat alkaa opiskella ranskaa toisena kielenä (poikkeuksena kuopus, jolla testattiin, olisiko hän tarvinnut englannin tukiopetusta). Arvaatte testituloksen.

Ah, oui! Neljä viidestä perheenjäsenestä opiskelee nyt ranskaa. Esikoinen ja keskimmäinen opiskelivat sitä jo brittikoulussakin, mutta täällä opetusta on nyt huomattavasti enemmän.

Kielikoulu, joka myös olikin vähän kuviteltua haastavampi järjestää, on taas käynnissä. (Välihuomautus: juuri tätä kirjoittaessani Heikki on taas - yllättäen - sähkölaitoksella. Tällä kertaa oli ilmoitettu papereista puuttuvan todistus siitä, että varmasti tekee työtä täällä. C'est misérable.)

Silti miettii, mitä kieltä tässä oikein tulisi opiskella. Nepalissahan puhutaan yli sataa eri kieltä, joten siitä luvusta Senegal jää kyllä jälkeen, mutta joka tapauksessa täälläkin puhutaan ainakin 40:ää eri kieltä. Maan puhutuin kieli on wolof. Näin Dakarissa tuntuu, että ranska todellakin on pääkieli, mutta toisin on kuulemma lähes kaikkalla muualla Senegalissa. Ihmiset puhuvat wolofia, sereeriä, fulania, mandinkaa ja mitä kaikkia mahdollisia niitä nyt onkaan.

Olisi siis hyvä osata ainakin ranskaa ja wolofia. Työtä teemme paljon sereerien keskuudessa, joten sereeriäkin tulisi osata.

Maailmasta ei lopu kielet! Eikö se olekin myös tosi hienoa, vaikka asettaakin kaikkien ihmisten kanssa juttelemismahdollisuudelle oman haasteensa. Joskus lukiolaisena harkitsin jonkinlaisesta kielitieteilijän urasta. En lähtenyt sille suunnalle, mutta olenkin sittemmin saanut elää monien eri kielten keskellä ja eri kieliä oppien. Mahtavaa!

Afrikan leijona muutti taloon.

Estejuoksua

Yksi Maija Paavilaisen hauska lausahdus kuuluu näin: 

"En toivo matalampia esteitä, mutta toivon kehittyväni aitajuoksijana..."

Elämä Dakarissa on tähän asti ollut yhdenlaista esteiden ylittämistä. Vaikka maasto täällä onkin hyvin esteetön. Ei ole edes maailman korkeimpia vuoria tiellä. Esteillä tarkoitan erilaisia järjestettäviä asioita ja etappeja. Listaihmisenä olen jo hyvän aikaa sitten tehnyt itselleni listan asioista, jotka pitää saada hoidettua. (Kun on kyse viiden hengen mannertenvälisestä muutosta, tuli listasta luonnollisesti aika pitkä.) Tyytyväisenä olen sitten tikkaillut hoidettuja asioita. Alku olikin lupaava, niin monen asian saimme tehtyä. Tik, tik, tikkailin listalleni englantilaisia oikein-merkkejä jokaisen tehdyn asian kohdalle ja hyrisin: meiltä tämä sujuu! Sitten tuli stoppi.

Olin myös tehnyt itselleni listan, mitä asioita tulee olla hoidettuna ennenkuin syyskuu alkaa. Ja tänään on yhtäkkiä jo syyskuu! Armonaika on ohi. Eivätkä kaikki ne asiat ole hoidettuja, vaikka kuvittelin tehneeni "etappilistastani" hyvin realistisen. Keskeneräisyys ärsyttää, mutta eniten ärsyttää se, että on yrittänyt hoitaa jotakin asiaa, mutta kaikki vain koko ajan viivästyy. Näin on laita esimerkiksi sähkösopimuksen suhteen. Olemme siis löytäneet meille oman asunnon (iso este ylitetty, eikö), mutta emme voi vielä muuttaa siihen monestakaan syystä. Yksi syistä nyt on tämä sähkö. Ei onnistu sopimuksen tekeminen lukemattomien syiden takia. (Virallistaminen puuttuu, leima puuttuu, nimi puuttuu, "henkilö, jota tarvitaan, tulee kyllä huomenna" jne, näitä perusasioita.) Kun olemme tästä kertoneet uusille ystävillemme, ovat he taputelleet meitä myötätuntoisesti selkään ja sanoneet: "Ystävät hyvät, olette tulleet Afrikkaan! Olkaa tyytyväisiä, jos sähkösopimuksen tekoon menee alle kolme kuukautta."

Ehkä tämä kaikki on siis vain hyvää kärsivällisyyskoulua. Mutta kun haluan saada niitä tikkejä listalleni! Haluan olla jo uudessa kodissa, osata jo sitä ja tätä, päästä jo seuraavaan etappiin.... Hetkinen. Enkö juuri yrittänyt itseäni muistuttaa, ettei ole kiire? Että elämä on tässä ja nyt. Enkö juuri vuosi sitten kirjoittanut tänne blogiinkin ajasta ja kuvittelin niin ymmärtäväni ajasta jotakin. Meille aika on luku. Afrikkalaisille aika on tila. Miten siihen ajan luomaan tilaan pääsee? 

Ajatus esteistä kuitenkin virkisti mieltäni. Mietin minua ja Heikkiä estejuoksuradalla. Vastaan tulee esteitä, jotka molemmat ylitämme mukavasti. Sitten vastaan tulee este, jonka toinen ehkä ylittää sujuvalla harppauksella, mutta toinen jääkin jalastaan kiinni ja kaatuu. Voi veljet, miten sitä kaatunutta alkaa suututtaa! Hän jatkaa matkaansa hammasta purren ja kiukkuisena ja koska on niin ärsyyntynyt, kaatuu tietysti seuraavallakin esteellä. Sitten hän melkein jo voisi luovuttaa.

Hymyilin tälle ajatukselle. Mietin, että jokainen meistä ihmisistä täällä maailmassa juoksee omaa rataansa. Esteet ovat pieniä ja suuria, mutta eivät keskenään verrattavissa. Este, joka on toiselle matala, on toiselle suuri. Miten tämän itsestäänselvyyden aina unohtaa ja pettyy, jos ei pääse yli esteestä, jonka joku toinen ylitti kevyesti!

Tällä viikolla - kun en ole saanut yhtään tikkiä listaani ja yhden tikin jouduin pyyhkimään poiskin - olen kuitenkin ylittänyt monta hienoa estettä. Ehkä niitä ei voi kutsua esteiksi, juhlallisista "saavutuksista" puhumattakaan, mutta olennaista taitaa ollakin se, että huomaa myös ne pienet asiat, joiden yli on päästy tai jotka jo yhtäkkiä sujuvatkin, tai jotka jo hallitsee. Ja iloitsee niistä. Tämä pätee ihan kaikkeen.

On täällä mukavaa. Kun ripustan pyykkejä katolle, seuraa usein korppikotka puuhiani. Lapset sanovat, että ranskani kuulostaa yhtä sujuvalta kuin millä tavalla puhuin nepalia! Meillä on koeajalla tosi sympaattinen apulainen. Hän valmisti meille jo oikein herkullista kalaa. Heikki on löytänyt jalkapallojoukkueen ja on täällä muutenkin jo ihan kotonaan. Olen oppinut tuntemaan Dakaria taas vähän enemmän ja pidän keskustan pikku kaduista. Ihanat kollegamme ovat opastaneet meitä ja vieneet joka paikkaan. Kuopus pääsi ratsastamaan ja mikä parasta, tallin hevoset olivat hyvinhoidetun oloisia. Olen oppinut ostamaan ja käyttämään apinanleipäpuun jauhetta, joka on erittäin C-vitamiinipitoista ja täynnä antioksidantteja, sekä samasta puusta valmistettua öljyä ja saippuaa. Käytän tuota öljyä nykyään kasvovoiteena!

Eli hyvin menee mutta menköön!

(Kiitos Pirkko Alholle sähköpostista, jossa hän lähetti minulle tuon Maija Paavilaisen ajatuksen.)

Ensimmäinen apulaisen valmistama ateria.

Siestaa voi viettää myös keskellä moottoritien liittymää.

Näin sadekaudella tarvittaisiin joskus kumivenettä liikkumiseen!

Nämä puut ovat niin ihania.

Uusin harrastuksemme: biitsillä hölkkääminen

Ponin nimi on Iznogood. Aivan mahtava jukuripää. Kuopus oli kyllä tomera, ja vaikka poni kuinka kiskoi syömään, sanoi kuopus viimeisen sanan. Ei mikään helppo suoritus!