Koti museossa

Viime viikkoon mahtui taas kaikenlaista, töiden puolesta muunmuassa kit-palaveri.

Kuvassa mukana myös Eero, joka tekee kit-työn kartoittamista Felmin palveluksessa jouluun saakka.

Ja matka Gorkhaan uusien harjoittelijoidemme Emmin ja Antin sekä vapaaehtoisen Suikin kanssa.

Manakamanan kuurojen koulu.

Lapset olivat tosi innokkaita leikkimään, ja opettajat heti kokosivat kaikki oppilaat yhteen leikkiä varten. Mietin hetken, mitä tästä seuraa, sillä olimme varautuneet vain muutamalla ohjelmanumerolla. Tässä työssä tulee aina eteen yllättäviä tilanteita ja improvisointikyky on usein tarpeen. Emmi, Antti ja Suikki pärjäsivät kuitenkin tosi hienosti, ja jaksoivat lähes pari tuntia leikkiä lasten kanssa ilman suunniteltua ohjelmaa - ja ilman yhteistä kieltä (minä hoidin osan aikaa muita työtehtäviä koululla).

Astiat oli numeroitu siten, että jokaisella oppilaalla on oma numero. "Näin lapset saadaan tiskaamaan omat astiansa", sanoi rehtori "Muuten he väittävät, ettei tuo tuolla pusikossa lojuva lautanen ole ainakaan minun." Kätevää.

Brittikoululla on taas ollut kaikenlaista ohjelmaa. On hienoa, miten paljon aikaa käytetään kaikkeen luovaan ja erilaiseen toimintaan, vaikka akateemisia taitoja muutoin paljon korostetaankin. Mintun luokka perusti tällä viikolla oman Kairo-museon ja torstaina sitten museo oli auki paitsi meille vanhemmille, myös koko koululle. Oppaina toimivat tietysti kaikki kolmasluokkalaiset. Siirikin oli käynyt ryhmänsä kanssa tutustumassa museoon. Minusta on hienoa se puoli, ettei lasten tiedonomaksumiskykyä ainakaan väheksytä. Sanoin Mintun opettajalle, että Mintun ikäiset (7-v.) kolmasluokkalaiset eivät varmaan hahmota vielä sitä, kuinka kaukaisesta ajasta on kyse, kun puhutaan muinaisesta Egyptistä. Hän vastasi heti, etteivät hahmotakaan, eikä sitä opetuksessa painoteta, vaan puhutaan vain "hyvin vanhasta ajasta". Hän sanoi, että asiat silti jäävät lasten mieleen, ja kun myöhemmin alkavat hahmottaa aikaa monen tuhannen vuoden päähänkin, opitut asiat on helppo sijoittaa omalle paikalleen.

Tällä viikolla oli myös liikuntaviikko, minkä vuoksi piti joka päivä pukeutua liikuntapukuun. Brittikoulussa ei ole koulupukua, mutta liikuntapuku on. Mintulla on kuvassa valkoinen paita ja tummansiniset shortsit, useimmiten hänellä on kuitenkin päällä oma "house"-paitansa, eli vastaavanlainen kuin vieressä olevan Katien punainen paita, mutta meidän lapsillamme on siniset paidat (koska kuuluvat siniseen taloon, Kangchenjungaan). Nämä vaatteet tulee siis aina olla repussa mukana, kun on koulussa liikuntaa.

Minttu opettaa minulle egyptiläisiä kirjainmerkkejä.

Mintun tekemä skarabee, eli egyptiläisten onnen amuletti. Minttu on kaivertanut siihen nimikirjaimensa M T hieroglyfein.

Ja Mintun tekemä sarkofagi muumioineen.  Mintun tehtävä museossa oli kertoa sarkofageista.

Muitakin taideteoksia olivat tehneet. Opettaja kehui meille Minttua aivan erityisesti, miten taitava Minttu on kaikessa luovassa toiminnassa. Täytyy myöntää, että mekin olimme yllättyneitä, miten hienoja töitä Minttu oli tehnyt ja ideoinut täysin itsenäisesti! (Esimerkiksi kaikki kyllä tekivät omat skarabeet, mutta sen koristeleminen, muotoileminen jne, oli jokaisen itse päätettävissä.)

Niin ja entäs se Mintun brittienglanti, kun pääsin sitä omassa ympäristössä kuuntelemaan... Juuri viime viikonloppuna Erin mainitsi, miten Minttu kuulostaa aivan 7-vuotiaalta brittitytöltä! Ei tässä auta muu kuin alkaa harjoitella omaa ääntämistä Minttua kuuntelemalla.

Oppilaat olivat kuvanneet oman videonkin.

Niinkuin olemme ennenkin todenneet, brittikoululla odotetaan myös vanhempien läsnäoloa ja osallistumista. Heikkiä pyydettiin jo hyvissä ajoin osallistumaan liikunta- ja terveysviikon perjantain assemblyyn. Itse ehdin palaverista juuri ja juuri paikalle, ja kun tulin, näin tämän:

Voittajaa ei juhlittu, mutta kyllä Heikki voitti. :) Seuraavana lavalle nousivat nurseryläiset (Siiri) ja foundationilaiset (Santtu), joita oli pyydetty pukeutumaan hihattomiin paitoihin. Sitten jumpattiin ja voimisteltiin. Siiri oli kaikessa mukana, ottaen koko ajan mallia Santusta. On se vaan niin erilaista olla tienraivaaja-esikoinen kuin valmiita polkuja kulkeva kuopus - en voinut olla ajattelematta.

Siiri siis reunimmainen.

Kuka löytää Santun hymyn?!

Siiri meinaa, että jos Santtu tekee, niin sit mäkin.

Ja Santtu vain hymyilee. Niin Heikki junior!!

Perjantaina pääsimme myös Suomi-piiriin, jossa oli poikkeuksellista ohjelmaa:

Suikki oli järjestänyt tanssi- ja musikkiryhmän esiintymään! Lisäksi Eero kertoi Raamatun ajan arkeologiasta, mikä oli todella mielenkiintoista.

Suomi-piiriläisiä. Piiri pidettiin muuten uudella Felmin vierastalolla.

Yksi asia perheessämme on muuttunut. Lapsemme nimittäin keksivät ja toteuttavat nykyään mitä hienoimpia leikkejä yhdessä, Siirikin kaikessa täysin mukana. Tätä olemme odottaneet! Viime viikonloppuna kotiimme rakennettiin mm puhelinjärjestelmä purkeista ja nauhoista, tänään museon lisäksi hieno pienoiskaupunki.

Mintun museo on kyllä ihan huippu. Tässä tosin kuvia pelkistä kylteistä, sillä itse museota vielä osittain rakennetaan. Mukana on Mintun taideteosten lisäksi Santun legotöitä ja Siirin maalauksia. Kaikki tämä lasten itse kehittelemää, en ole ollut mukana missään vaiheessa apuna, paitsi materiaalien tarjoajana. Tietenkään ei tarvitse pähkäillä, mistä Minttu näitä ideoita saa, sillä koulun asiat siirtyvät suoraan leikkeihin. Hyvä niin!

Pääsyliput leimataan asiaankuuluvasti.

Retki Hattibanille:

"Moi, nok!"

Iso porukka munkkeja sattui olemaan paikalla samaan aikaan. En kuvannut heitä, mutta rukousnauhojansa kyllä.

Kathmandu valley

On Hattibanillakin kova kapuaminen. Choco protestoi, etteikö käännyttäisi jo takaisin.

Eväinä alusta alkaen itse tehtyjä hampurilaisia, nam.

Kiipeilypuu. Tältä puulta otettuja kuvia on blogissamme ollut useampaankin kertaan.

Siiri pitkäkoipi.

Heikki lähtee huomenna aikaisin aamulla työmatkalle kolmeksi päiväksi. Me muut suuntaamme synttäreille jonnekin Kathmandun puolelle, toivottavasti löydämme perille. Ensi viikon jälkeen alkaa lapsillamme reilun kahden viikon mittainen väliloma, samalla myös dashain-loma. Dashain on hindujen suurin vuosittainen juhla. Itse odotan heti dashainin jälkeen tulevaa tiharia, joka on niin kaunis juhla valoineen ja väreineen. Saamme myös rakkaita ystäviä Suomesta luoksemme ja pidämme itsekin viikon loman dashainin aikaan, joten mikäs tässä!

Tunnelmia viime viikonlopulta

Anni lähti taas aikaisin aamulla kenttämatkalle Gorkhan lääniin ja jossain vaiheessa päivää selviää (riippuen siis menomatkan kestosta), ehtiikö hän palamaan vielä tämän päivän aikana, vai vasta huomenna. Se on lapsille vähän kurjaa, kun ei pysty varmasti sanomaan koska tulee takaisin (varsinkin Minttu miettii kovin, että koska äiti tai isi tulee taas takaisin työmatkoiltaan), mutta siihen on tässä maassa vaikea vaikuttaa. Meillä meni kuitenkin taas aamu mukavasti, lapset on koulussa ja illaksikin on ohjelmaa ihan riittävästi. Arki onneksi pyörii hyvin omalla tahdillaan, joka helpottaa monia asioita.

Viikonloppuna meillä oli jälleen yhdet haikeat jäähyväiset (iloisissa merkeissä onneksi), syntymäpäiväjuhlat (kolmen lapsen kanssa ja koulujen alettua näitä riittää (edellis vkl oli Santun ystävän, nyt oli Mintun koulukaverin ja ensi vkl on Siirin ensimmäiset koulukaverin synttärit)), mukavaa kotona olemista ja jalkapallokauden avausottelu, joka mukavasti voitettiin 5-0. Me olemme Suomesta palattuamme pyrkineet (ainakin näin aluksi) hieman rauhoittamaan viikonloppuja, jotta lapset ehtisivät myös vain olemaan kotona ja touhuamaan haluamiinsa asioita.

Poltiittinen tilanne täällä on edelleen hyvin epäselvä ja marraskuulle suunniteltuja vaaleja ilmeisesti nyt ollaan jälleen siirtämässä (jopa ensi maaliskuulle). Tämä tavallaan rauhoittaa taas tilannetta lakkojen suhteen (ainakin tämän ja huomisen päivän lakko peruttiin), mutta muuten on maalle todella huono asia.

Ensi sunnuntaina minun olisi tarkoitus lähteä Tanahun lääniin kolmeksi päiväksi tutustumaan yhden projektimme uusiin alueisiin. Vaikka Tanahun lääni onkin Pokhara tien varrella (noin kolmen-neljän tunnin päässä Kathmandusta), uudet kyläkohteemme vaativat lisäksi useamman tunnin kävelyn tieltä ja näin koko päivän kylään päästäksemme. Tämä kertoo paljon tämän maan vaikeista kulkuyhteyksistä.

Tässä kuitenkin tunnelmia viime vkl:lta!

Viikonloppuisin ollut kiva olla kotona ja vain leikkiä...

....askarrella (esim kaikkien kummien joulukortit ovat jo valmiina ja Siirikin jaksaa askarrella ja maalata tunteja)

(En tiedä, miksei tämä kuva suostu kääntymään oikein päin..)

Sitten katsoimme elokuvan Brave, jonka julisteen Minttu sai Suomesta huoneensa seinälle. Elokuva oli rehellisesti hyvä ja kaikki katsoimme sen alusta loppuun.

Dylania ja Eriniä tulee ikävä. Mintun viime vuoden opettajasta ja hänen tyttöystävästään tuli meille hyvät ystävät ja onneksi hyvästien lisäksi saimme myös erittäin onnellisia uutisia! Lisäksi he ovat Amerikan visiitin jälkeen suuntaamassa Tammikuussa Prahaan, parin vuoden pestille, joten ehkä ensi kesänä, jos suomeen pääsemme, näemme taas pitkän viikonlopun merkeissä :)

Sitten suuntasin Mintun kanssa tämän koulukaverin synttäreille, jotka olivat jälleen hienossa 4 tähden hotellissa. 

Mintun parhaita koulukavereita; Vani ja Sachi

Lopuksi kuva asiasta joka täällä aina ihmetyttää. Täällä sähköjutut yleisesti ja johdotukset kaduilla ovat mitä sattuu, mutta edes hienostohotellissa, lasten syntymäpäiväjuhlilla, ei kaikissa sähkölaitteissa ole pistoketta, vaan käytetään perinteistä nepali tyyliä! Täällä esim kaikki vesiautojen pumput ja käsityöläisten säkötyökalut kytketään siis näin. Ainakin maadoitus on kunnossa :)

"Huonot kortit"

Niitähän on paljon - sellaisia testejä, että testaa, miten onnekas olet, kun olet syntynyt hyvinvointivaltioon tai valkoihoiseksi tai testaa, miten hyväonninen olet jos tililläsi on jokunen lantti rahaa tai jos olet käynyt koulun loppuun.

Testit ovat kyllä ihan oikeassa, vaikka suomalaista joskus ärsyttääkin ajatus siitä, että pitääkö tuollaisesta asiasta vauhkota, onhan meillä kurjuutta Suomessakin. Kerjäläisiä ja työttömiä ja no, ihan oikeasti huono-osaisia kuten vaikka kaltoin kohdellut lapset.

Istuin tässä eräänä iltapäivänä viime viikolla ensin pienen ja sympaattisen kuurojen koulun hostellin sängyllä, josta matkaani tarttui lude. Seinillä vilisti rottia. Lapset ja opettajat eivät kuitenkaan näitä eläimiä huomanneet tai niiden olemassaolosta valittaneet, vaan kehuivat kilpaa sitä, miten mahtavaa on, että tähänkin lääniin (ja huomattavan suureen sellaiseen) on vihdoin perustettu kuurojen koulu. "Kiitos!", he sanoivat. Kuurot voivat oppia omaa kieltään, viittomakieltä. Ilman kieltä kuuro lapsi ei esimerkiksi koskaan opi tietämään omaa nimeään, saati kommunikoimaan perheensä kanssa. Toki joillekin käsitteille usein syntyy perheen kesken oma kieli, mutta oman perheen kesken kuurolta jää kokonaan oppimatta tunnekieli. Millä ilmaista omia syvimpiä ajatuksiaan edes läheisimmille ihmisille, kun yhteistä kieltä ei ole.

Haastattelin kuurojen koulun rakentamisvaiheessa mukana olleita ja niitä, jotka vammaistyötä vievät täällä eteenpäin. Vaikka vammaisia ei ehkä perheissä ihan samalla tavalla hävetä ja piilotella kuin ennen - kiitos pitkäjänteisen vaikuttamistyön - mainitsivat silti kaikki yhä ongelmiksi juuri sen, että vammaisuutta hävetään ja vammaisia piilotellaan. Vamma on rankaisu edellisen elämän teoista. Vaikka perhe ei vammaista perheenjäsentään häpeäisi, hänen kouluttamisensa katsotaan kuitenkin olevan turhaa. Vanhemmat eivät välttämättä kohtele vammaista lastaan huonosti, mutta ajattelutapa on se, "ettei vammainen osaa; ei kannata kouluttaa, kun tiukkaa on muutenkin; muut perheenjäsenet menevät vammaisen edelle; vammaisen kouluttaminen menee hukkaan".

Tämänkin kuurojen koulun toiminnan perustana on ollut mittava etsintätyö kylissä. Mikä tarkoittaa, että kylissä ja ihmisten kodeissa vieraillaan ja perheitä valistetaan vammaisten oikeuksista ja kerrotaan olemassaolevista mahdollisuuksista. Nepalissa mikään ei ole helppoa: paitsi asenteellisuus, käytännön työtä vaikeuttaa hitaat ja olemattomat kulkuyhteydet, poliittinen epävakaus ja hallituksen toimimattomuus, rahanpuute. Hienoa on, jos opettajat saavat palkkansa ajallaan, normaalia on, että eivät.

"Kun uusi lapsi tulee, aloitamme työn oman nimen opettelemisella ja sen jälkeen eläinten viittomakielisillä nimillä, jotka ovat konkreettisia ja helppo oppia. Tästä työ alkaa.", kertoo koulun rehtori. Oppilaiden joukossa on myös aikuisia. "Aikuisten sormet ovat raskaan työnteon jäljiltä niin jäykkiä, että opiskelu on vieläkin hitaampaa." rehtori mainitsee.

Kuurojen koulu häämöttää edessä.

Maan tavan mukaan meidät otettiin vastaan kukkaseppelein ja kukin.

Tämä äiti, Binda Shrestha, jäi mieleeni erityisesti, sillä hän kävelee joka päivä yli neljä tuntia tuodakseen kuurot  7-vuotiaat kaksospoikansa Ramin ja Laxmanin kouluun ja hakeakseen heidät yöksi kotiin. Bindalla on 7 lasta, mutta hän kertoi rakastavansa kuuroja poikiaan erityisen paljon.

Kuvassa lähes kaikki koulun oppilaat ja koko henkilökunta (+ me).

Alhaalla siintää läänin pääkaupunki, Dhadingbesi. Maisemat ovat kyllä aina niin mahtavat, lumihuiputkin tervehtivät meitä koko päivän ajan.

Tähän kylään asti pääsimme autolla, sitten alkoi kävely.

Kuurojen koulun jälkeen patikoimme dalit-kylään, jossa vammaisjärjestömme on aloittanut uuden toimintamuodon vammaisten tulevaisuuden varmistamiseksi. He ovat perustaneet aikuisten vammaisten dalitien ryhmiä. Ryhmän jäsenille pyritään löytämään jokaiselle sopiva koulutus, joka auttaisi heitä elämässä eteenpäin. Kyseessä on viikon kestävä koulutus hyvin konkreettisista asioista kuten vuohien hoidosta, ompelemisesta tai puutarhanhoidosta. Kylä on silmiinpistävän köyhä ilman vessoja, kastelujärjestelmiä tai sähköä. Istumme yhden talon eteen lasketulle olkimatolle ja kohta ihmisiä saapuu kokoukseemme kirjaimellisesti "puskista". Joukossa on mm mykkä nuori mies; jalkansa polttanut nuori mies (joka oli vauvana jätetty tulisijan viereen makoilemaan äidin lähtiessä peltotöihin); kuuro nainen, joka ei pysty kommunikoimaan mitenkään eikä ole koskaan poistunut kotoaan; näkönsä osittain menettänyt vanhempi nainen, joka on valittu ryhmän johtajaksi ja downin syndroomaa sairastava nuori mies, jolle oli vauvana annettu elinaikaa 6 vuotta. Hän ei tiedä omaa sairauttaan, jota oli yritetty hoitaa perinneparantajan luona. Vanhempana hän on käynyt lääkärissä ja ilmeisesti kuullut sairauden nimen, mutta unohtanut sen.

Kokous yritetään aloittaa lyhyellä esittäytymiskierroksella, mikä osoittautuu mahdottomaksi. Puhumaan kykenevätkin eivät uskalla puhua - varsinkaan naiset. He peittävät kasvonsa huiveillaan ja yrittävät piiloutua muiden taakse. Ryhmäläisistä kolme on käynyt muutaman luokan koulua, suurin osa ei osaa kirjoittaa edes omaa nimeään.

Oloni on vaivaantunut ja mietin kuumeisesti, miten osoittaa heille myötätuntoa ja lämpöä? Että olemme tulleet tänne heitä varten? Vihaisia sudenkorentoja pörrää päällämme kymmenittäin, mutta kukaan ei näytä välittävän niistä. En minäkään. Aurinko laskee, taivaalla alkaa loistaa täysikuu.

Mitä teen? Viralliset kysymykset saamme hoidettua, suunnittelemme tulevaa, kerromme tulevamme uudestaan. Yritetään yhdessä löytää jokaiselle omaa elämää hyödyttävä koulutus. Hymyyn vastataan hymyllä, vaikka oma mieli on avuton. Tiedän, että näiltä ihmisiltä puuttuvat kaikki oikeudet. Naiset eivät uskalla käydä pusikossa tarpeillaan raiskatuksi tulemisen pelossa, kertovat artikkelit. En ole koskaan uskaltanut kysyä, onko se oikeasti totta. "Jos elämään voi saada huonot kortit, nämä ihmiset ovat ne saaneet." sanoo eräs työntekijöistä.

Mieleni taipuu rukoukseen, tai oikestaan hokemaan, jota ajattelen koko ajan: "Jumala, tiedän, että olet tässä. Tiedän, että näet nämä ihmiset. Ole heidän kanssaan, siunaa heitä, anna heidän kokea sinun rakkautesi."

Kaikki kuvassa olevat eivät kuulu ryhmään, vaan kokous oli houkutellut muutakin kylän väkeä paikalle. Toisaalta myös nuorempien ryhmäläisten vanhemmat oli kutsuttu mukaan.

Kuvassa vasemmalla alhaalla näkyy Hannaleenaa ja Mandiraa.

Seuraavana päivänä tapaan kivenhakkajakylän nuoria ja näkövammaisten koulun oppilaita, heitä kaikkia tuetaan kummityön kautta. (Tuo vammaisten dalitien ryhmä ei ole kummiryhmä, vaan kuuluu Lähetysseuran kehitysyhteistyöhön.) Tiedän, että kivenhakkaajanuorten joukossa on muutama yläkastinenkin, joka silti hakkaa kiviä työkseen. Niinpä. Yläkastiin kuuluminen ei tarkoita, etteikö voisi olla äärettömän köyhä.

Suurin osa nuorista on tullut minulle jo hyvin tutuiksi. Sujatan isä oli juuri kuollut, mikä vaikeuttaa köyhän perheen elämää huomattavasti. Äidin on matkustettava Itä-Nepaliin monen viikon hautajaismenoihin, ja Sujatan on huolehdittava sisaruksistaan.

Näkövammaisten koulun lapset tulivat juuri hostelliin lounaalle. Tässä menossa astioiden tiskaus.

Kotimatkalla mietin, miten pieni pisara meressä tämä työmme on. Mutta jos sitä pisaraa ei olisi, se puuttuisi. Tällaisen työn tekijät joutuvat aina painiskelemaan "Onko tästä mitään hyötyä?" -kysymyksen parissa. Asia on pakko nähdä niin, että jos yksikin kuuro lapsi pääsee oppimaan omaa kieltään tai yksikin kivenhakkaajanuori saa koulutuksen, jolla pääsee pois kivenhakkuutyöstä tai yksikin vammainen dalit saa edes jotakin arvostusta yhteisössään osaamalla hoitaa jotakin pientä askaretta - on tällä työllä merkitystä.