Allez les lions!

Senegalissa juhlitaan. Eilen illalla päättyi muslimien pitkä paastonaika, joka huipentui tänään juhlittavaan koritéen. Ihmiset pukeutuvat juhlavaatteisiin ja kokoontuvat yhteen, syövät hyvin ja antavat toisilleen lahjoja – suuret juhlathan ovat kaikkialla maailmassa pääpiirteiltään samanlaisia.

Senegalissa juhlitaan myös juuri alkaneita jalkapallon MM-kisoja, joissa Senegalin joukkue on mukana. Joka puolella näkyy Senegalin lippuja ja ihmiset odottavat Senegalin avauspeliä.

Juuri tänä aamuna kävin hauskan keskustelun erään iäkkään miehen kanssa. Hän pysäytti kadulla minut ja pellavapäisen, Senegalin maajoukkuepaitaan pukeutuneen poikani. Hän oli liikuttunut siitä, että kannatamme Senegalia. Jäinkin jälleen miettimään urheilun yhdistävää voimaa.

Urheilu voi yhdistää ihmisiä yli kulttuurirajojen. Urheilu voi muuttaa maailmaa.

Monelle senegalilaislapselle jalkapallotähteys on suuri haave ja toisaalta myös keino päästä pois köyhyydestä. Senegalin nykyisessä maajoukkueessa on hienoja esimerkkejä köyhistä oloista nousseista pikkupojista, jotka ovat menestyksen myötä tukeneet kotikyliään kehittymään. Nämä tarinat ovat mahtavia ja tuovat varmasti toivoa monelle.

Asiassa on kääntöpuolensa. Ihmisten epätoivoa ja tietämättömyyttä käytetään myös hyväksi. Perheiden köyhyys ja lasten halu päästä jalkapallotähdeksi luovat valitettavasti pohjan myös lapsikaupalle. Usein kuulee tarinoita ihmiskaupan uhreiksi päätyneistä lapsista, jotka on haettu kylistä luvaten jalkapallouraa Euroopassa.

Siksikin kehitysyhteistyö on tärkeää! Että ihmiset pääsevät pois äärimmäisestä köyhyydestä ja kokevat elämässä olevan todellisia vaihtoehtoja. Ettei lasten poislähettäminen ole ainoa keino saada ruokaa pöytään.

Samaan aikaan urheilu voi tuoda juuri sitä, mitä tämä maailma kaipaa: ihmisten tulemista yhteen. Kokemusta siitä, että olemme lopulta samaa, eikä kulttuurin, uskonnon, sukupuolen, ihonvärin, yhteiskuntaluokan tai minkä tahansa muun tekijän asettamilla rajoilla ole loppujen lopuksi merkitystä.

Tyyneys ja kiitollisuus

Sunnuntai-ilta. Kävelimme juuri kotiin koululta, jossa olimme koko perhe urheilemassa. Sunnuntai-illan urheiluhetki koululla on muodostunut meille mukavaksi perinteeksi. Suomalaisiin lenkkipolkuihin tottuneelle olisi Dakarin lenkkipolkumme ehkä jonkinasteinen kauhistus, mutta se on kuitenkin ihan paras lenkkipolku täällä. Käytännössä juoksemme koulun jalkapallokenttää ympäri. Polku kulkee kuitenkin graffitein koristellun betonimuurin ja eukalyptys-puiden välistä, joten ihan kiva se on (graffitteihin on muuten kirjoitettu kaikki hengen hedelmät). Yksi kierros kestää noin kaksi minuuttia (vauhdista riippuen tietysti, mikä usein puolestaan on verrannollinen kuumuuteen). Siinä sitten riitää minulla ja Heikillä kisattavaa, kun otamme aikaa, alittuuko vai ylittyykö tuo kaksiminuuttinen per kierros.

Afrikan-aika on opettanut nauttimaan pienistä asioista. Kuten kaksiminuuttisista. Opettanut ylittämään omia mukavuusrajoja paukkuen. Löytämään iloa itselle kokonaan uusista asioista (muistatteko vielä esimerkiksi sukeltamisen, kyllä, olen jatkanut sitä. Veden alta löytyy ihana hiljaisuus.)

Palataan kotimatkaan. Kävelimme särisevien voimalinjojen alta hiekkakentän poikki, kuten joka päivä. Hiekkakentän, jossa autolla ajaessani siskoni kysyi "Onko tässä niinku tie?" Siskoni, joka ei ihan pienistä hätkähdä. Joka ikinen päivä mietin paitsi roskia, ilmansaasteita ja voimalinjoja, myös savuja, jotka nousevat hiekkakentälle tuoduista jätteistä. Jos olen aina yrittänyt elää kutakuinkin vihreästi (vaikka, äääh, edelleen matkustan lentokoneella ihan liikaa, ja myös maastoautolla, ja voisihan tätä listaa jatkaa kamalan paljon..), olen yrittänyt elää mm. entistä jätteettömämmin. Täällä jätteidenkäsittely on niin olematonta ja muovia ja kaikkea muuta päätyy meriin ja myös hengitysilmaan (kierrätys perustuu roskia tonkiviin ihmisiin ja eläimiin) - tuolla hiekkakentällä olen nähnyt muunmuassa sairaalajätettä noin vain muovipussissa kentälle heitettynä. Ympäristötietoituus, sitä yritämme tuoda työssämmekin voimakkaasti esille. Joskus kyllä pelottaa, riittääkö aika.

Omien arvojen mukainen elämä on kyllä hyvin palkitsevaa - jokainen muovi, jonka ostamisen/käytön/poisheittämisen olen onnistunut välttämään, on tehnyt elämää onnellisemmaksi!

No, tänä iltana en nähnyt hiekkakentällä sairaalajätettä vaan kissanpentuja. Neljä pientä takkuista pentua yritti lähteä meitä seuraamaan. Seuraavaksi talibé-poika tuli pyytämään rahaa. Iltaisin talibéjen näkeminen on vielä kurjempaa, sillä yleensä se tarkoittaa, että kyseinen poika ei ole onnistunut tuomaan päivittäin vaadittavaa summaa imaamille, eikä siksi pääse päivälliselle ennen kuin vaadittava summa on kasassa. Poika voi siis joutua nukkumaan yönsä taivasalla.

Kirjoitin yhdessä facebook-päivityksessäni tavanomaisesta työmatkastani kotoa toimistolle. Kerroin vanhemmasta pariskunnasta, joka huusi minulle kadun toiselta puolelta "toubab, toubab" (joka on yleinen nimitys valkoihoiselle), kerroin niinikään talibéista ja kulkukoirista. Muutama senegalilainen paheksui päivitystäni todeten, etten kertonut koko kuvaa Dakarista ja että keskityin liikaa negatiiviseen.

Ymmärrän heidän harmistuksensa, vaikka omasta mielestäni päivitykseni ei ollut negatiivinen. Mietin, että no sen me suomalaiset ainakin osaamme, nimittäin oman maamme "haukkumisen" vailla tunnontuskia. Mutta sallimmeko sen, tai edes epäkohtien esilletuomisen, ulkomaalaisille? Ehkä emme.

Vaikka työssä ja päivittäisessä elämässä on haasteensa, emme suinkaan ole kadottaneet positiivisuuttamme. Lisäksi positiivisia asioita ei elämästämme tarvitse etsiä, niitä on ja tapahtuu ihan joka päivä. Olen kiitollinen siitä! Olen muutoinkin yrittänyt entistä enemmän elää äitini esimerkin mukaisesti. Hänen elämänasenteensa on tyyneys ja kiitollisuus. Aika hyvä ohjenuora kaikkeen, ihan koko elämään. Äitini on kyllä maailman viisain.

Lapsillamme oli taas touko-kesäkuussa synttärit ja luin näitä vanhoja postauksiani, joihin olen kertonut heidän syntymästään. Esikoinen Keskimmäinen Kuopus 
Aika mahtava päiväkirja tämä blogi erityisesti Nepalin-ajastamme! Säilyttääkseni hieman päiväkirjamaisuutta kerronkin tähän nyt hieman lasten tämän hetken kuulumisia.

Koulu päättyi viime viikolla ja kiitollisin ja ylpein mielin saimme päättää taas yhden kouluvuoden. Esikoinen palkittiin yläkoulun parhaalla keskiarvolla (saman palkinnon sai muutama muukin) sekä englannin kielen palkinnolla. Keskimmäinen palkittiin matemaattisista taidoista ja sai lisäksi epävirallisen "jalkapallokuningas"-maininnan luokaltaan. Kuopus sai citizenship- ja vastuullisin oppilas- palkinnot, joista ensimmäinen annetaan oppilaalle, joka on reilu ja ystävällinen kaikkia kohtaan, jokaisen kaveri ja avulias ja positiivinen. Aika mahtavaa!

Ehkä aivan erityisesti tänä vuonna minua sykähdytti Esikoisen englanninkielen palkinto. Mietin sitä viisivuotiasta, joka joutui ummikkona aloittamaan Nepalin brittikoulussa. Millaisen polun hän on kulkenut nyt tähän päivään, jossa hänet palkitaan nimenomaan englannin kielestä! Ainakin se polku on ollut siunausta täynnä. Huomasin englannin opettajan, mukavan amerikkalaisen nuoren miehen, olevan itsekin liikuttunut palkintoa ojentaessaan. Ehkä hänkin näki vilaukselta sen viisivuotiaan tytön tuon nykyisen nuoren naisen (jolla oli minun mekko päällään) olkapäällä.

Esikoinen on ihana rakas esiteini, joka rakastaa ratsastusta, uintia, tanssia, maalaamista, urheilua, näyttelemistä, musiikkia, Luckya (jota myös hoitaa vastuullisesti), merta, kavereita... Hänellä on ihana ystäväporukka, jonka kanssa he tekevät kaikenlaista kivaa. Esikoinen on aktiivinen kaikissa koulun jutuissa ja hänet on mm. valittu oppilaskuntaan ja nuorten ryhmän vetäjiin. Hän tuntuu olevan niin kaikkien opettajien kuin ystävienkin suosikki. Esikoinen on aina valmis laittamaan itsensä likoon eikä pelkää epäonnistumisia. Esikoinen taitaa myös perheestämme rakastaa eniten Senegalia.

Keskimmäinen on se "jalkapallokuningas"; peli kuin peli, häneltä kyllä luonnistuu. Hän tykkää myös lukemisesta, piirtämisestä ja musiikista. Keskimmäinen rakastaa opiskelua ja uuden oppimista (on nytkin kesäloman aluksi tehnyt Esikoisen matikan ja science-tehtäviä) sekä luontoa ja sen suojelemista. Hän myös innostuu aina kysymään ja miettimään monenlaisia yhteiskunnallisia asioita. Keskimmäinen on se, joka haastaa minutkin uudelleen pohtimaan, miksi emme tee enemmän esimerkiksi sademetsien suojelemiseksi! Keskimmäinen on ehkä lapsistamme eniten joutunut kaikkien näiden ulkomailla vietettyjen vuosien aikana kärsimään ystävien vaihtuvuudesta. Toivon, että nämä kokemukset voisivat joskus kääntyä voimavaraksi.

Kuopus on yhä tulinen tyyppi, meidän perheen Pippuri. Hän rakastaa eläimiä ja ratsastusta ja haluaisi pelastaa kaikki kulkukissat ja -koirat. Hänellä on suuri sydän, jonne mahtuu ne talibé-pojatkin. Kuopus on myös hyvä tulkitsemaan toisten tunteita ja ajatuksia. Hän on viime vuoden aikana ottanut perheessämme uuden roolin, jossa usein hän on riidanratkaisija ja toisten "tunteiden tulkki". Pippurilla on hyviä ystäviä, joiden kanssa usein vietetään sleepovereita ja muita hauskoja juttuja. Hän rakastaa vauhtia ja uusia elämyksiä. Kuopus on niin rohkea, myös epäkohtien esille tuomisessa. Hän osaa käyttää rohkeuttaan myös heikompien puolten pitämiseksi, mistä olen myös tosi iloinen.

Voi kiitollisuus!

Että kyllä näiden kolmen kanssa kelpaa. Joka päivä saa olla iloinen ja ylpeä. Kulunut kevät on ollut kiireinen. Katsoin kalenteria taaksepäin ja huomasin, että koko keväänä on ollut kaksi viikkoa, jolloin kumpikaan meistä Heikin kanssa ei ole ollut reissussa. Kiire on siis ollut melko todellista, eikä vain kiireen tuntua. Työmatkoja on ollut paljon.

Jos siis se kiitollisuus jo aika hyvin onnistuu, niin tyyneyden kanssa taitaa olla vielä niin ja näin. Maybe one day we'll get there!

Kuka alkoi miettiä niitä hengen hedelmiä? Ne ovat tietenkin rakkaus, ilo, rauha, ystävällisyys, hyvyys, kärsivällisyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. <3

ps. Ne lyhyet tekstit, joita olen tänne blogiin postaillut, on kirjoituksiani Maaseudun tulevaisuuden Hengähdyspaikka-palstalle. Olen sitten myöhemmin postannut ne tänne, jotta tämä blogi pysyy elossa.

Sekalaisia kuvia! Tässä mukana sekä minun että Heikin valitsemia :)

Fatickissa, toukokuussa järjestämästämme lastensuojelukoulutuksesta.

Fatickin tunnelmaa

Esikoisen synttärit pidettiin hänen ystävänsä kanssa  yhdessä (ovat syntyneet tosi lähekkäin). Ensin juhlat ystävän kotona teemalla Just Dance...

Ja sen jälkeen yökylä pienemmällä porukalla meillä kotona Spa-teemalla.

Kuopuksen yökyläsynttärit Merenneito-teemalla

Keskimmäisen yökyläsynttärit (pari poikaa puuttuu kuvasta) World Cup 2018-teemalla

Yläkoulun päättäjäisjuhla-aamu

Rannalla. Myös Lucky rakastaa rannalla olemista.

Esikoinen oikealla

Pippuri

Keskimmäinen

Esikoisen joukkue voitti yläkoulun polttopalloturnauksen.

Orville ja Wilbur Wright. Koko idea ja toteutus pahviveljestä ym täysin Keskimmäisen käsialaa.

Kuopus ja Bestis, palkinnonsaajat

Keskimmäinen ja ope

Lucky bambisilmä kylvystänousseena. Hänestä irtoaa yleensä kylvyn yhteydessä noin 1,2 kg hiekkaa.

No on tässä kuva meistäkin, titidii! Ollaan just taas juostu ne "kaksiminuuttiset" ja sen jälkeen juhlittiin yhtä Erityisen Tärkeää uutista Suomesta! <3

Sing Star! Alkaa Amerikan-ystäviltäkin jo suomi sujua :D

Esikoinen ja jalkapalloposeeraus

hiekkaa

Bad hair day, eikun just cool

No tämä! <3 Ehkä tämäkin kuva innoitti mut päiväkirjatyyliin. Eihän meidän kolme mussukkaa oo koskaan olleet _noin_ pieniä, voi että! Kuva Nepalista v. 2012.

Ymmärrän vaiko en

”Jos tietäisi kaiken, ymmärtäisi kaiken”, kuuluu yksi lempiajatuksistani. Lausahdus lienee totta erityisesti yksittäisten ihmisten elämän suhteen, mutta onko se totta myös suuremmassa mittakaavassa? Ja kuinka lähellä ymmärtäminen on hyväksymistä? Ne eivät tietenkään ole sama asia, mutta toisinaan liippaavat toisiaan läheltä.

Erilaisuuden ymmärtäminen ei aina ole ihan helppoa, vaikka kuinka kuvittelee itsensä suvaitsevaiseksi. Nepalissa asuessani en ymmärtänyt kaikkia hindukulttuuriin liittyviä käytäntöjä, ja koska niistä useimmat olivat mm. alakastisia naisia alistavia, en hyväksynyt niitä. Täällä Senegalissa luin juuri uutisen ramadanin – muslimien paastonajan – alkamisesta. Ramadanin alku riippuu kuun asennosta ja näkyvyydestä. Tänä vuonna ramadan julkistettiin alkavaksi tulevana torstaina. Senegal on verrattain rento muslimimaa, jossa uskontojen välinen rinnakkaiselo on pääsääntöisesti rauhallista. Ramadaninkin aikana saavat esimerkiksi ravintolat olla auki.

Toisin on naapurimaassa Mauritaniassa. Uutista ramadanin alkamisajankohdasta seurasi uutinen Mauritaniasta, jonka mukaan maa on tiukentanut entisestään jumalanpilkasta ja uskonnosta luopumisesta seuraavia rangaistuksia sekä tiukentanut tulkintaa kuolemanrangaistukseen johtavista teoista. Laista on poistettu mahdollisuus tekojen katumiseen.

Naapurimaat, sama uskonto, täysin erilainen tulkinta. Sitä on vaikea ymmärtää, vaikka onhan meille tutusta kristinuskostakin olemassa hyvin erilaisia tulkintoja.

Tarvitseeko Mauritanian lainsäädäntöä yrittää ymmärtää, jos tietää heti, ettei kuitenkaan sitä hyväksy? Me länsimaalaiset pidämme ihmisoikeuksia universaaleina ja niiden perusteella voimme määrittää ei-hyväksyttyjä ja hyväksyttyjä asioita. Se on minusta aivan oikein. Rajoja on myös pakko voida vetää ja voida puolustaa sorrettujen ja alistettujen ihmisten oikeuksia. Niiden, jotka eivät voi pitää omia puoliaan.

Aito dialogi vaatii kuitenkin ymmärtämistä. Myös ymmärtämistä, ettei tiedä kaikkea. Ymmärrystä, millaisten silmälasien läpi maailmaa katsoo. Onneksi tällä elämänpolulla voi koko ajan oppia, jos niin haluaa. Ja jos ei ole syntynyt mauritanialaiseksi, joka haluaisi vaihtaa uskontoa.

Mitä jos?

Toisinaan se yhä pysäyttää. Oman etuoikeutetun aseman tajuaminen.

Dakarin kovilla kaduilla nukkuvat lapset. Nouakchottin orpokodin portaille jätetty vauva. Tien laidalla pölyisiä pähkinöitä myyvä äiti, joka katsoo jokaista ohikulkijaa apean anovasti. Liikuntavammainen kuuden lapsen isä kerjäämässä perheelleen ruokaa. Toinen epätoivoinen perheenisä, joka on ottanut suuren lainan päästäkseen Eurooppaan, voidakseen sieltä lähettää rahaa perheelleen. Jolle valkenee todellisuus Euroopan oloista ja ikuisesta velkavankeudesta. Joka silti lähettää aina perheelleen viestin, jossa vakuuttaa kaiken olevan hyvin ja aivan kohta varmasti saavansa työtä.

Äärimmäinen köyhyys, syrjintä, konfliktit, ihmisten eriarvoinen kohtelu – kaikki ovat syitä, jotka ajavat ihmisiä epätoivoisiin ratkaisuihin.

Inhimilliset kärsimykset ja suru eivät kysy yhteiskuntaluokkaa, ihonväriä tai sukupuolta. Etuoikeutetun asema kuitenkin kysyy. Etuoikeutettuja ovat ne, jotka voivat luottaa elämään ja toisiin ihmisiin. Etuoikeutetulla on oma ääni, hän voi vaikuttaa. Ehkäpä etuoikeutetun voisi määrittää myös siten, että hänellä on oikeus olla toivottu kansalainen.

Olen usein miettinyt ”mitä jos” -kysymyksiä. Mitä jos olisin saanut elämään täysin erilaiset kortit. En olisi ollut toivottu kansalainen. Olisinko ollut rohkea ja nähnyt toivon? Olisinko osannut ja uskaltanut vaatia muutosta?

Mielessäni ovat kaikki ne rohkeat naiset, jotka uskaltavat kyseenalaistaa normit ja valavat rohkeutta myös toisiin. Yhden Nouakchottin köyhän koulun vanhempainyhdistyksen puheenjohtaja kertoo näin: ”Kierrän perheiden luona ja rohkaisen äitejä tekemään valintoja, jotka tänään tuntuvat uhrauksilta, mutta jotka ovat tie perheen pääsemiseksi ulos äärimmäisestä köyhyydestä. Koulutettu lapsi voi nostaa koko perheen köyhyyden kierteestä pois."

"Tuki on ollut meille kuin kädenojennus", muotoili eräs äiti ajatuksiaan ”Joku on huomannut meidät. Se tuo todella toivoa.”

”Mitä jos”-kysymykset ovat turhia. Jokainen voi vaikuttaa! Olkaamme kaikki oljenkorsia toisillemme, tuokaamme toivoa!

Vanha ystävä

Hämärtyvä ilta (hmm, ilta ei Afrikassa kyllä koskaan "hämärry". Tämä hämärtyminen liittyy hiekkasumuun, joka on peittänyt alleen koko Senegalin. Luin uutisista, että Länsi-Euroopassa ihmetellään oranssinsävyistä lunta. Saharan hiekka on värjännyt lumen.) Lapset ystäviensä luona, tyhjä talo. Minä juuri lyhyeltä työmatkalta palanneena. Kirjoittelin kotona koneellani yhtä työjuttua. Huomasin päivän päätteeksi kirjoittaneeni lisäksi kolme viestiä ystäville, yhden Nepaliin, toisen Etelä-Koreaan ja kolmannen Keniaan, kaikki päättyen sanoihin, että on ikävä.

Pysähdyin katsomaan hiekkasumun tummentamaa taivasta. Miten onnellista voi olla. Ei ehkä se hiekkasumu. Mutta sittenkin, silti. Kaikki. Ikäväkin on onnellista.

Halusin sanoittaa onnellisen olotilani jotenkin ja päädyin runoihin. Runot sopivat aina kaikkeen. Onneen ja suruun ja kaikkeen siltä väliltä.

Kuten olen täälläkin tainnut kertoa, oli suurin virheeni vuosia sitten ulkomaille muuttaessa jättää runokirjat matkasta. Argh miten olen tätä katunut, enkä ole Suomen-lomillakaan sitten tullut koskaan etsineeksi kirjoja varastosta. Nyt kuitenkin puoliksi sattumalta löysin netistä yhden nuoruuteni lempirunon. Oli niin sykähdyttävää lukea se uudelleen, monen vuoden jälkeen! Ja sehän on edelleen niin hyvä! Rakastan runon rytmiä ja ajatusta. Tämä runo on mukaansatempaava, jos joku.

Tämän vanhan ystävän löytyminen kruunasi onnellisen hetken. Elämä on hyvä. Ja kaunis.

Tässä se, olkaa hyvä ja nauttikaa. P Mustapää vuodelta 1952.

RELATIIVISUUDEN YLISTYS

Lauluja totisia
on turha kirjoittaa.
Ei mieltä myöten niitä
tyylitellä saa.
Jokainen pikku sana
törröttää tuikeana
ja ilmentelee vakaasti
tunnetta korkeaa.
Ja aate sanan alla
julistaa pauhinalla:
seis, kuulijani, tässä
korvanne aukaiskaa.

Vaan viisas, hänpä tietää:
on sana sana vain –
ajatus, aate, tunne
on totta puolittain.
Niin laulussa (myös tässä)
kuin koko elämässä
on kaikki suhteellista
ja kaikki lähimain.
Pohjalta silmilähteen
voi löytää vedentähteen
– vaan veden runsaan pinnalta
ojien matalain.

Jokainen silmilähde
on helppo syventää –
vaan katsokaamme, mitä
sen pohjaan silloin jää;
me ehkä saamme tuta:
kohoaa pohjamuta
ja viimeinenkin tilkka
kaivosta häviää.
Juokaamme pintavettä
ojista, tietäin että
ei filosofi käsitä
koskaan elämää.

Vain tähtiin kirjoitettiin
kohtalot ihmisten.
Tähdetpä heijastuvat pintaan ojien.
Väristen sinne silloin
hämyisin syksyilloin
vierähtää kohtalomme
nurinkurinen.
Selitä peilautuva
planeetan harhakuva
– selität elämämme
relatiivisen.

Tämä kohta (kuvassa) on lempikohtani Fatick-Dakar -reitin varrella. Tässä kohdassa alan aina jälleen uskoa elämän kauneuteen. Lisäksi tämän kohdan ohi huristellessa on jo aika lähellä kotia, aika suuri plussa sekin. :)

Tuokioita

Auton takapenkki täynnä poppia raikaavia tyttöjä. Ohikiitävä Dakar (ja kerrankin voi sanoa ”kiitävä”, ilman hermojaraastavia liikenneruuhkia). Iloa, ystäviä, hetkessä elämistä. Lauantain suomaa vapautta.

*

Kirkkaansininen meri, hiekkaranta. Kävelyä, kävelyä, loputtomia ajatuksia. Ajatuksia kuin helmiä, jotka toisinaan järjestäytyvät jonoon symmetriseksi helminauhaksi, useimmiten kuitenkin putoilevat meren vietäviksi ja huuhtoutuvat ehkä rantaan toisella puolella maailmaa, jossa joku samanlainen kulkija saattaa napata ne ajatuksiinsa.

*

Heikki tulossa monta päivää kestäneeltä työmatkalta, lapset tahoillaan, harrastuksissaan tai ystäviensä luona, minä pyörittämässä toimistoarkea, pitämässä arjen langat käsissäni, tunnen itseni kantojuhdaksi. Paitsi päässä kannettavat, muistissa pidettävät asiat, pitää kantaa koulu- ja harrastuskamoja, lounaita ja eväitä, vesiä ja välipaloja... Kauan odotettu lauantai-ilta, jolloin koko perhe olisi koolla, kunnes joku muistaa, että tälle illallehan oli tiedossa koulun polttopalloturnaus! Yhteinen ilta jää sunnuntaihin ja siihen se sitten taas jääkin, sillä maanantaina on jo minun vuoroni taas matkustaa.

*

Tallilta tulossa Kuopuksen kanssa, Luckyn lisäksi meitä seuraa kolme kulkukoiraa. Kulkukoirien turkit näyttävät mangokärpästen toukkien takia reikäisiltä. Repaleiset korvat, kysyvät silmät. Samanlaiset kysyvät silmät näkee jokaisella pieni muoviämpäri kädessään kulkevalla pikkupojalla, talibella. Heidän tehtävänsä on kerjätä päivittäinen summa koraanikoulun johtajalle saadakseen pysyä koulussa. Meidän keinomme ovat vähäiset näiden poikien auttamiseksi ja suojelemiseksi, sillä kysymys on täällä täysin uskonnollinen. Maailmassa niin paljon lapsia, aikuisia, koiria, kissoja, jotka kysyvät: ”Missä on minun perheeni?” ”Missä ovat ne ihmiset, joita minä voisin rakastaa?”

*

Sunnuntai-illan kuntosalihetki Heikin kanssa yhdessä. Kuntosalimme on pieni koulun pihan nurkkaus, jossa voi nostella rautaisia painoja. Ensin asiaankuuluvasti hölkkää koulun pihan ympäri (olen oikeasti alkanut pitää koulun pihalla juoksemisesta – siellä on siis ihan oikea ratakin - kunhan vain muistan unohtaa ajatuksen hamsterista juoksupyörässä), sitten hieman puntteja, lapset touhuavat kukin omissa puuhissaan, koulun pihalta löytyy aina kavereita. Kaikki on aina siellä. Niin mekin. Kuopus näyttää kiipeilevän paljain jaloin puuhun, Keskimmäinen pelaa jalkapalloa, Esikoinen heittelee koreja. Ilta-aurinko on lempeä, varjot pitenevät, Lucky odottaa koulun pihalla.

*

Mies, jonka kanssa pitäisi hoitaa muutama asia. Hän ei kättele minua, ja puhuttelee ”rouva Heikkinä”. Ei kuuntele, keskeyttää. Puristan huuleni viivaksi, yritän miettiä, että itsehän tuo mies siinä menettää, jos ei suostu ajattelemaan naisia tasa-arvoisina, yhtä viisaina, yhtä pystyvinä. En edelleenkään saa sanottua, mitä haluan. Suutun. Toistelen itselleni, että suuttuneena en pärjää kolmannella kielellä (ykkönen suomi, kakkonen englanti, kolmonen ranska). ”Älä suutu, älä anna sen voittaa”, toistelen itselleni. Keskustelu ja keskeyttely etenee kuitenkin siihen malliin, että suuttumukseni vain kasvaa. Pyydän häntä lähtemään. En pysty hoitamaan tätä asiaa, näköjään. Oliko hän oikeassa vai minä? Sitä en koskaan saa tietää, sillä joskus asiat on vain helpompaa jättää hoitamatta. Luovuttaa. Jos ei ole kuuntelua, ei ole keskusteluakaan, tasa-arvoista ainakaan. En ole ollut luovuttajatyyppi, mutta nykyään olen. ”Ihan sama!”, on vakiolauseeni itselleni. Olen taantunut teiniksi.

*

Liikenteessä haluaisin päästä maasturillani kääntymään, mutta autojono on niin valtava, etten vain pääse. Viittilöin tietä. Heti pääsen, peukkujen kera. Rakastan tätä joustavuutta! Vruumm!

*

Liikenneruuhka on niin hirveä, että suutun jo melkein ennenkuin olen edes lähtenyt liikkeelle. Kävelen lasten kanssa kouluun, kuten joka aamu. (Miten ikinä tulen Suomessa tottumaan siihen, etteivät vanhemmat vie ja hae lapsiaan päivittäin koulusta?) Autot kaasuttelevat sentin päästä ohitsemme ja pidän puhuttelun suunnilleen jokaiselle taksikuskille (se on helppoa, sillä tässä ruuhkassa nopeudet ovat alhaisia ja taksit ajavat aina ikkunat auki). Tosin suomeksi. En jaksa tätä #*&F#R!?*&%#:n liikennettä!

*

Vihainen ilme, kyynärpäätaktiikka, ”minä olen oikeassa ja sinä väärässä”-asenne; pitikö tulla tänne asti oppimaan ne? ”Olet liian kiltin näköinen etkä siksi uskottava”, neuvoo kollega auliisti. Niin. Mutta olenkin leijona lampaan vaatteissa, enkä aio tästä minästäni luopua koskaan, vaikka sinä Senegal niin haluaisit. En sopeudu.

*

Sittenkin sopeudun, halusin tai en. Miten monia asioita jännitin vielä vuosi sitten, enää en. Se tuntuu suorastaan oudolta. Monista oudoista asioista olen löytänyt iloa. Silti, nyt sanon sen ääneen: Aasiaan oli paljon helpompaa sopeutua kuin tänne. Ehkä se johtuu tästä luonnosta. Vaikka tiedän sen, että vielä tulee päivä, jolloin kaipaan hiekkaa, hiekkaa ja hiekkaa. Ja merta, aurinkoa ja baobabeja. Sitä, kun horisontissa on pelkkää hiekkaa. Kuumaa, julmaa aurinkoa. Lupauksia kuiskailevaa valtamerta.

*

Esikoinen kävelee edessäni ystävänsä kanssa ja toivoo minun muuttuvan näkymättömäksi. ”Et kyllä tule mukaan!”, hän sihisee hampaidensa välistä salakielellämme, jota suomeksikin kutsutaan. ”Tulenpas!” sihisen takaisin ”Olen vastuussa teistä ja mun on tarkistettava, että pääsette perille!” Pitkät vaaleat hiukset heilahtavat taakse kun hän tuhahtaa ja katoaa pitkine säärineen nurkan taakse. Tunnen oman sydämeni lyönnit. Tiedän, että tämä vaihe kuuluu asiaan ja olen siitä iloinenkin. Itsenäistyminen. Silti olen huolissani. Uuh, jos seitsemän vuotta sitten halusin laittaa viisivuotiaan Esikoisen pulloon kasvamaan, haluaisin sitä vieläkin. Vapaus – rauhaakin tärkeämpi arvo, opetti vaarini.

*

Taksimatka taksissa, josta irtoilee osia matkalle ja josta kuuluu jatkuvaa kolinaa pyörien pyörimisen tahtiin. Jossa haisee niin pahasti petrolille, että melkein alan voida pahoin. Vaatteideni haju on vähintään yököttävä päästessäni kotiin. Tässä taksissa olin kollegan kanssa keskellä liikennettä rekkojen puristuksissa ja aloin tietysti miettiä, miten pääsisimme taksista ulos, jos se syttyisi palamaan. Luonnollisesti ovenkahvat ym asiaa helpottavat kapistukset puuttuivat. Huomasimme toisen takaikkunan pysyvän kiinni pienen muoviputken avulla. Olisimme siis irrottaneet sen putken, mietin. Mietimme yhdessä äänettömästi, mitä ihmettä teemme tässä tilanteessa keskellä parhainta lauantai-iltapäivää. Inhoan ja rakastan syvästi tämän elämäntyylin suomia jatkuvia seikkailuja!

*

Huono omatunto lentämisestä. Monenlaisten tutkimusten lukeminen, ja kaikkihan ne päätyvät samaan: lentäminen on supersaastuttavaa, eikä oikeastaan kokonaisuuden kannalta ole enää muilla teoilla mitään merkitystä, jos lentää. Mitä tälle asialle pitäisi tehdä, paitsi itse vähentää lentämistä? Asiassa on monia puolia, enkä jaksa niitä enää edes kirjoittaa, mutta lopputulema on kuitenkin sama: superahdistus kertaa sata.

*

Matka pohjoisnaapuriin Mauritaniaan pysäyttää joka kerta. Kuivuus, kuumuus, köyhyys. Arvottomuus; leima, joka lyödään tietynlaisten lasten otsaan syntymähetkestä alkaen. Naiset ovat yksi heistä. Toisaalta juuri naisissa piilee niin paljon voimaa. Tehtävämme on istuttaa toivoa, näyttää polkuja. ”Apunne on ollut kuin auttava käsi”, sanoi yksi nainen, joka nyttemmin on rohkaistunut myös toimimaan koulun vanhempainyhdistyksessä. Yhdessä tapaamassani kuusilapsisessa perheessä oli liikuntavammaisen isän kerjääminen perheen ainoa tulonlähde. Toisaalta kourallinen rikkaita, jotka tästä kaikesta hyötyvät. Naiset, jotka eivät uskalla puhua. Lapset, jotka saavat olla lapsia vain lyhyen aikaa. Käärin huivin tiukemmin pääni ympärille ja mietin, miten helpot kortit olen elämääni saanut. On vähintään kohtuullista yrittää jakaa kaikesta siitä hyvästä.

*

Skypepuhelu rakkaiden ihmisten kanssa ja onnelliset uutiset. Monta kertaa jälkeenpäinkin huulille nouseva hymy ja sydämen läikähdys. ”Jotain olen tehnyt elämässä oikeinkin, kun tällaisia asioita tapahtuu” –ajatus. Rohkeus, joka auttaa yhtäkkiä näkemään tulevaisuuden valinnat paljon selkeämmin.

*

Listat ja pyykinpesu, elämäni ilot (heh). (Pyykinpesua olen kyllä pyrkinyt ekologisista syistä koko ajan vähentämään. Hyvä ohjenuora on pestä vain oikeasti likaisia vaatteita. Erään esiteinin, joka heittelee pyykkikoriin viisitoista minuuttia päällä olleita vaatteita, kanssa on tästä aiheesta käyty mielenkiintoisia keskusteluja.) Tämän viikon lista on tällä kertaa liittynyt jostakin Instagramista kaapattuun ajatukseen, jonka mukaan ”Olet sitä mitä teet päivittäin.” Aloitin siis tekemällä ”mitä teen päivittäin” –listan. Listan lukemisen ja ajatusten ajattelemisen jälkeen kirjoitin listan, mitä haluaisin lisää ja mitä vähemmän ”mitä teen päivittäin” –listaani. Itse löysin tästä muutamia oivalluksia. Suosittelen kokeilemaan!

*

”Aikuiset eivät koskaan ymmärrä mitään, eivätkä lapset jatkuvasti jaksa selittää heille asioita.”

-Antoine de Saint-Exupéry

Mauritania:

Köyhillä ei usein ole varaa liittyä kaupungin vesijohtoverkkoon, vaan he ostavat päivittäisen vetensä aasivankkureista. Tällaisia vesitankeilla varustettuja aasikärryjä näkee Nouakchottissa joka puolella.

Ihan hirveästi ei tässä koulunpenkissä jää työskentelytilaa.

Senegal:

Kuopuksen vuoro

Koulun Olympialaiset ja kolme mitaliahmattiamme. Kekimmäinen oli myös koko ikäryhmänsä paras.

Team Europe

Äitini oli meillä lähes kuukauden. Mikä ilo !

Gorée

Dakar Goréelta päin

"The door of no return"
Tästä ovesta orjat lastattiin laivoihin. Moni menehtyi matkalla, moni eli loppuelämänsä orjana.

Hiekkaakin voi olla niin monen eri väristä.

Lucky mahtuu sentään yhä autonrenkaaseensa :)

Kuopus: "Jos meillä olisi oma piha niin voitaisiin ainakin ruokkia ja pestä kaikki nämä kulkukoirat ja ne saisi kaikki asua meidän pihalla!" Oikeastaan itse haaveilen ihan samasta asiasta.

(Kuvan koira ei ole Lucky vaan tallilla asusteleva Leo.)

Suukkoja Senegalista! <3