Perhe

My family,

My everything,
My why,
My anything,
My because.

Kärsivällisyyttä

Hölkkään eukalyptuspuiden ja graffitein koristellun muurin välistä. Neljänsadan metrin lenkillä pääsee vajaa puolet matkasta nauttimaan tästä kohdasta, lempikohdastani. Lenkin ehtii puolen tunnin hölkän aikana kiertää monta kertaa. Lämpömittari näyttää yhä reilusti yli kolmeakymmentä.

Täällä löydän rauhan. Ravaan kierrosta ympäri ja nautin eukalyptuksista ja graffiteista aina kun niiden kohdalle osun.

Kahdeksan vuotta sitten Suomen metsissä hengitellessäni en ehkä olisi arvannut, miten kymmenen eukalyptuspuuta voi tuoda rauhoittavan luontokokemuksen, jonka tuoman energian turvin jaksaa taas työtä ja arkea. Olisin varmasti ajatellut sen olevan miltei mahdotonta. Eihän kymmenen puuta metsää tee!

Ihminen kuitenkin sopeutuu. En nyt kehota ketään sopeutumaan epäkohtiin hampaat irvessä vaan ehkä päinvastoin: muutos on usein hyväksi, vaikka tie ei olisi helppo. Mutta toisinaan voi löytää levon myös siitä, että luottaa itseensä ja siihen, että sopeutuu. Luottamuksen lisäksi tarvitaan kärsivällisyyttä.

Ihminen pärjää ja löytää keinon selviytyä uskomattoman vaikeissakin olosuhteissa. Mietin niitä tarinoita, kun pitkästä vankeusjaksosta selvinneet kertovat pärjänneensä vaikkapa sen voimalla, että näkivät palan taivasta ikkunan raosta pari tuntia päivässä. Selviäisinkö itse? Jaksaisinko uskoa, luottaa, odottaa kärsivällisesti? Saisinko iloa ja voimaa pienestä palasta sinistä taivasta?

Vaarini antoi minulle yhden kasvatusohjeen lapsiani ajatellen: opeta heidät kärsivällisiksi. Siinä on nykymaailmassa haastetta. Luin juuri, että jopa kirjan lukeminen katsotaan nykynuorille kärsivällisyysharjoitukseksi, loppuratkaisua varten kun joutuu lukemaan koko kirjan.

Olenko sitten itse saavuttanut jotakin sillä, että kymmenen puuta riittää? Olenko tämän luontokokemukseen liittyvän kärsivällisyyspolun maalissa? Ainakin olen tajunnut sopeutuvani. Kaikkea (jos mitään) ympärillä ei tarvitse muuttaa, vaan voi vastaanottaa annetut asiat ja tehdä niistä hyvän. Olla kiitollinen, jos saakin enemmän.

Mille listalle haluaisin?

Kokemus elämän mielekkyydestä syntyy muunmuassa siitä, että elää omien arvojensa mukaista elämää. Huomasin tuoreen listan Suomen eniten tienaavista ja aloin spontaanisti miettiä, millaisella listalla toivoisin olevani.

Millä listalla toivoisit oman nimesi keikkuvan? Päästä mielikuvituksesi valloilleen, äläkä mieti, että tällainen lista (kuten Suomen 1000 suurituloisinta) tulisi välttämättä olla olemassa. Toki se myös saa olla!

Harjoitus oli itse asiassa aika antoisa! Vaikka ensimmäisinä mieleeni tulevat listat olivat ehkä vähän naiiveja, kertovat ne kuitenkin aika paljon minusta. Toivoisin nimeni olevan esimerkiksi viisaimpien äitien listalla sekä maailmaa oikeudenmukaisemmaksi muuttaneiden listalla.

Joka tapauksessa on hyvä pohtia, elääkö elämäänsä omien arvojen mukaisesti. Uskallan väittää, että yksikin konkreettinen teko kohti omien arvojen mukaista elämää lisää onnellisuutta.

Kysyin asiaa senegalilaiselta ystävältäni. Hän vastasi muitta mutkitta haluavansa olla listalla, jossa ovat ”hyvät ihmiset”.

Ihmiset, joita on kohdannut suuri onnettomuus, sanovat usein onnettomuuden laittaneen oman arvomaailman uuteen uskoon. Ehkä oman kuolevaisuuden tajuamisessa kohtaa itsensä. Tajuaa, ettei kukaan elä täällä ikuisesti ja siksi ulkopuolelta tulevien paineiden perässä juokseminen on ajanhukkaa.

Kehitysmaassa eläessä on omista valinnoista otettava eri tavalla vastuuta kuin Suomen kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa joku muu on todennäköisesti ajatellut asioita puolestani. Hyvä niin, mutta peräänkuulutan silti asioiden kyseenalaistamista. Eräs paluumuuttaja totesi kerran, ettei enää Suomessa suhtautunut elämäänsä ja valintoihinsa niin kriittisesti kuin ulkomailla, koska ajatus siitä, että ”näin on vain tapana tehdä” ohjasi hänen valintojaan. Hän päätyikin pian sellaisen suorittamisen oravanpyörään, jossa ei halunnut olla.

Omien arvojen pitäisi loppujen lopuksi olla niitä oman elämän suunnannäyttäjiä. Jos omia valintoja ei tule pohtineeksi, hautautuvat arvot helposti kaiken pään sisäisen sälän alle.

Kuva-arvoitus

Allaolevassa kuvassa on tyypillinen sunnuntai-iltapäivän hetki, jolloin olemme menossa koululle urheilemaan.

Arvoitus:
Onko Heikki pukeutunut kilttiin?

:D

Terveisiä melkein Brasiliasta

Muistatteko baobab-puun, jota olen joskus kuvaillut lempikohdakseni Senegalissa?

Nyt puussa on sadekauden jälkeen lehdet! En voi olla hymyilemättä joka kerta kun ajan sen ohi. Mikä tapahtuu usein, kiitos lukuisten työmatkojen.

Lokakuu

Huhtikuu

Syksyn arki on sujunut kiireisesti ja olen pohtinut paljon omia rajojani, jaksamista, joustamista, sopeutumista, mukavuutta. Mihin kaikkeen tulee taipua ja miten niinsanotut rajat määräytyvät. Kaikki olemme erilaisia. Mutta miten käy ihmisen, jolle jaksaminen ja rajat - ja kaikki - on suhteellista. Joka ajattelee, ettei ole oikeutta valittaa, koska huomennahan asiat voivat oikeasti vaikka ollakin huonosti. Ja miksi niin usein kokee paineita olla jonkinlainen, tietynlainen.  Jos itse luo omat vaatimukset, niin eikö niistä pitäisi itse myös päästä eroon. Siskoni sanoo usein, että kaikki toivovat vain tulevansa hyväksytyiksi juuri sellaisina kuin ovat. Se on kyllä ihan totta. Toivoisin osaltani voivani edistää sitä läheisteni ja kaikkien ihmisten kohdalla, ja ehkäpä minun tulisi aloittaa itsestäni. Ah, elämä. Ainakin pystyn ajattelemaan - vaikka rajat olisivatkin sumentuneet - ja olen kiitollinen siitä!

Saimme lokakuussa isoveljeni perheen tänne kylään ja oli virkistävää viettää aikaa heidän kanssaan, kuulla nuorten juttuja ja vaihtaa ajatuksia Suomen ja Senegalin elämän eroista ja yhtäläisyyksistä. Otimme toisistamme kuvia Atlantin rannalla, jolloin isoveljeni totesi meidän olevan "melkein Brasilian edessä". Jäin jälleen miettimään asioiden riippuvan siitä, mistä niitä katsoo. Työelämässä käytetään käsitettä "tulokulma".

Kannattaa siis miettiä, minkä tulokulman valitsee. Olen aina kuvitellut olevani ajan tasalla omista tulokulmistani, mutta viime aikoina olen kuitenkin jäänyt pohtimaan, olenko sittenkin omien ajatusteni ja omien paineideni vanki (Indican "Linnansa vanki"-laulun sanoin).

Täällä Senegalissa joutuu lähes päivittäin tilanteisiin, jolloin oma asenne on paitsi valittava, on se myös ratkaisevan tärkeä. Olen siis ainakin harjoitellut tätä asiaa! (Viimeisin tilanne taisi olla se, kun poliisi pysäytti minut ja takavarikoi ajokorttini täysin keksityin perustein ja vaati sitten maksua itselleen. Ollako siinä sitten luova, kuten pitäisi, vai lukitako ajattelu siihen, ettei näin voi tehdä, tämä on epäreilua!)

Tulokulma voi olla aamuaurinko, taivaan värit ja "joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa".

Tulokulma voi olla aamukahvi tai koirannenä. Tai jopa molemmat. Tai se voi olla uima-allas, lämmin vesi tai aamun lempeä lämpö.

Tulokulmaksi voi ottaa myös työn ja onnistumisen hetket.

Hyvä tulokulma ovat senegalilaiset naiset ja heidän sitkeys. Ruoka on tietysti aina hyvä tulokulma, varsinkin yhdessä jaettu ruoka.

Tulokulmana toimivat myös pienet, hauskat hetket, kuten vesimelonin ostaminen hedelmäkojusta. Hauskaa on myös huomata, miten juuri vaikkapa Kuopus pärjää ranskalla!

Nojaa, ehkä se riittää tulokulmista. Dakarin liikenneruuhkiin en osaa valita kovin luovia tulokulmia.

Kuopus oli piirtänyt koulussa liiduilla "kodin". Ohitsekiitävän hetken kuvittelin siinä olevan ehkä suomalaista metsää. Kävin katsomassa. Koti oli Nepalin vuoret, Himalaja. <3 Huh. Suomalaisuus, missä lienet.

Näiden ihmisten kanssa ei synkkää hetkeä tullut <3 Kiitollinen mieli yhteisestä ajasta ja onnellinen suvusta ja ystävistä!

Kokeiltiin surffaamistakin!

 Dakar on kaunis. Kun muistaa oikean tulokulman. :)

Jälkikirjoitus: Juuri eilen oli koululla vanhempi-opettaja-tapaamiset ja sen jälkeen Harvest Fest. Kaikista kolmesta lapsestamme  ja heidän koulumenestyksestään ym ei voi olla muuta kuin suunnattoman ylpeä. Sanon tämän siksi, että nämä pohdinnat omasta olemisesta ja elämästä liittyvät siis yksinomaan minuun. 

Oi kulttuuri, kulttuuri

Kansainvälisessä koulussa sen huomaa, kulttuurien kirjon. Stereotyyppejä mukaellen amerikkalaiset haluavat testata lapsia kaikessa koko ajan, britit toivovat kilpailuhenkisyyttä ja kykyjen mukaisia tasoryhmiä, korealaiset tahtovat enemmän työtä ja kotitehtäviä sekä lisää toistoa ja ranskalaiset vannovat yhä ulkoaoppimiseen. Minä, suomalaisena, toivon ennen kaikkea kannustavaa ja oppimaan innostavaa ilmapiiriä, jonka jälkeen uskon oppimisen tapahtuvan lähes luonnostaan.

Kulttuurierot ovat mielenkiintoisia, mutta samaan aikaan olen väsynyt siihen, miten epäkohtia selitetään kulttuurilla, jotta niihin ei tarvitse puuttua. Niin lasten väsymiseen liiallisiin koulutehtäviin kuin maassa tapahtuvaan korruptioon esitetään selitykseksi kulttuuria. Aggressiivisen keskustelutyylin katsotaan kuuluvan kulttuuriin samoin kuin tiettyjen ihmisryhmien sortamisen.

Toki ne kulttuuriin kuuluvatkin. Mutta miksi niin usein ajattelemme, ettei kulttuuria koskaan saisi muuttaa? Kiteytyykö tässä ihmisen perustarve vastustaa muutosta ja kulttuuri on se viimeinen, joka saisi muuttua? Vaikka samalla tiedämme, että kulttuurit ovat joka tapauksessa jatkuvan muutoksen tilassa.

Minusta me suomalaiset voimme tässä hieman kehua itseämme. Kaukaa katsottuna näen, että Suomessa pystytään muuttamaan totuttuja tapoja, jos uudet tavat nähdään paremmiksi. Omaa toimintaa voidaan arvioida (kriittisyyden taidamme osata kehumista paremmin!). Me suomalaiset harvoin kätkeydymme sen taakse, että ”no kun kulttuuri on tämä”; päinvastoin niistä kulttuurimme huonoista puolista laskemme itse leikkiä.

Suomessa ehkä oman kulttuurin tuntemus ja arvostus on löyhempää. Kaikki kuitenkin perustuu oman pohjan tuntemiselle ja sen jälkeen avoimuudelle ja dialogille. Ei mustavalkoiselle oikealle ja väärälle tai oikeassa olemiseen ja väärässä olemiseen. Kriittiselle, rakentavalle keskustelulle siitä, mitä haluamme säilyttää ja ylläpitää ja mistä ehkä voisimme päästää irti tai kokeilla uutta toimintatapaa.

Uutta ajattelua kannattaa sysätä liikkeelle, niin omassa kuin vieraassakin kulttuurissa. Näkökulman muuttaminen on yleensä mahdollisuus.

Kesämuistoja

[Tämä teksti on kirjoitettu elokuussa.]

Kuluneeseen kesään kuului...

Kavionkopsetta ja kipeytyneitä lihaksia, mahtavia maisemia Espanjan Pyreneillä ja Tansanian Kilimanjarolla, junia ja junalakkoja Espanjan ja Ranskan rajalla (ja oman, 17 vuoden takaisen interrailin muistelemista!), sangriaa Barcelonassa. Espanjan luontoa; kukkivia kaktuksia ja havupuita, merta, kukkuloita. Päiviä, jolloin lähes pysähtymättä kävelimme eurooppalaisia kaupunkeja ristiin rastiin ja hengästyimme, emme kävelystä, vaan kaikesta meitä ympäröivästä. Tuoretta patonkia ja kahvia ranskalaisessa asunnossa Marseillessa, joka voisi hyvinkin olla ranskalainen unelmakotini, lämminhenkisiä juhlia ja onnistumisen iloa ranskalla pärjäämisestä, yhdessäoloa ranskalaisten kollegoiden kanssa, turkoosinsinistä merivettä ja kimaltavaa auringonpaistetta. Marseillen graffitteja ja Senegalin kannattamista katukatsomoissa rumpujen säestyksellä, kauniita kirkkoja, elokuvia ja popcornia, ostoskeskuksissa eksymistä.

Matkoja Senegalissa, Fatickin kuumuutta, iltoja rannalla, jossa ei ole ketään muita, suolavettä, hiekkaa, nuotioita. Afrikan iltoja, heinäsirkkojen siritystä. Tietokone jatkuvasti olkalaukussa. Työtä.

Juurimatka.

Ystäviä Etiopiassa ja Tansaniassa, vottia, Etiopian vuoria ja kukkuloita, valkoisia koristeltuja huiveja, sydämen pakahduttavia muistoja, kokouspöytäkirjoja neljänkymmenen vuoden takaa. Isäni nimi, äiti, isoveli ja isosisko, perheemme historiaa Itä-Afrikassa, lämmön ja haikeuden läikähdys. Melkein vapisevat käteni pölyisten kansioiden, keltaisena rapisevien paperipinojen äärellä. Maisemat, joita myös vanhempani ovat katsoneet. Huoneet, joissa he ovat hengittäneet. Voisinpa kaapata isäni ajatukset päähäni juuri nyt tai äitini tunteet sydämeeni. Häilyvä, voimakas, mutta myös aina katoava tunne tuttuudesta ja juuri tänne kuulumisesta (Etiopiaa enemmän Tansaniassa). Lapsilla vastaavat läikähdykset Etiopian ja Nepalin samanlaisuudesta. Kotiapulainen, jota kaikki kapsahtivat heti halaamaan, koska "hän on aivan niinkuin meiän Dilu-didi!" Ihmisten ystävällisyys, avuliaisuus, kollegoideni avoimuus.

Etuoikeutettu, pakahduttava olo: miksi minä saan kokea tämän kaiken, omat tunteet eivät enää riitä kokemaan kaikkea!

Tansanian-koti neljän kissan ja koiran kanssa, villasukat ja kuuma tee, Kilimanjaro, jota emme ensin uskoneet todeksi. Tuttuus, helppous, iloisuus. Aika ajatella ajatukset loppuun. Yllättävissä tilanteissa pinnalle pursuavat tunteet. Ratsastusvaellus Kilimanjarolla suurilla safarihevosilla. Luonto, kauneus. Isän haudan etsiminen, löytäminen, kunnostaminen. Olen ollut isäni haudalla 1982, 1991, 2005 ja 2018. Historia. Kiitollisuus. Ystävät, vanhat tutut (vaikka kaikkia emme harmikseni löytäneetkään), kokemusten jakaminen sisarusteni ja äitini kanssa Suomeen. Arusha Meru-vuoren juurella. Lyhyet hetket Heikin kanssa, kun hoidimme asioita kaksin ja päätimmekin lopuksi käydä juomassa yhdet siiderit ruokakaupan viereisessä ravintolassa. Elämä pysähtyi hetkeksi. Lasten olemisen helppous, he olivat Tansaniassa kuin kotonaan ja me koimme erilaista vapautta. Nepalin-ystävät, erityisesti Kuopuksen ilo vanhasta Bestiksestä ja leikkien ja touhujen jatkumisesta juuri siitä, mihin ne kaksi vuotta sitten Kathmandussa jäivät. Yhteinen safari, uskomattomat maisemat ja eläimet. Alan tulla vanhaksi kun en enää jaksaisi kytätä leopardeja puista vaan huokailisin vain maisemia ja puita sekä, tietysti, seeproja. Illat kahden peiton alla kirjan kanssa. Pitkä kävely ystävän kanssa, kahvihetki, naurua. Banaanipuut, maiseman tuttuus.

Yhteenkuuluminen, keveys, maailman ahdistus hetkeksi poissa.

**

Olemme taas takaisin keltaisessa Senegalissa ja työn ja arjen touhussa. Heikillä on uudet työvastuut toistaiseksi vielä vanhojen lisänä: Länsi-Afrikan ja Ranskan työn aluepäällikkyys. Viime kevääseen verrattuna meitä on täällä kolme vähemmän. Aamuisin ei siis tarvitse ainakaan pähkäillä, mitä tekisi. Lapset ovat tyytyväisiä koulun alkamisesta. Erityisesti Keskimmäisellä on tänä vuonna huippukiva opettaja, mistä iloitsemme todella paljon. Hän kun ehkä joutui kovimmalle vaihdossa brittikoulusta amerikkalaiseen, lähinnä siis opetustyylin muuttumisen vuoksi. Esikoisella on omat menot ja touhut ja harrastukset ajoittuvat iltaan, niin, ettei hän juuri kotona ehdi loikoilla. Esikoinen ja Kuopus aloittivat myös molemmat uintijoukkueessa ja molemmat vaikuttavat nauttivan siitä. Olen niin iloinen siitä, että he uskaltavat mennä ja kokeilla uusia asioita, vaikka joutuvat pärjäämään ranskalla.

Maailmankansalaiset.

Olen alusta alkaen pitänyt Senegalia ruskeana ja sinisenä. Oikeastaan Senegal on kuitenkin ennen kaikkea keltainen. Hiekka on punaista ja keltaista, aurinko loistaa keltaisena kuin mangot. Hetki illalla ennen auringonlaskua on keltaisen oranssi.

Kaikki hyvin. I am here only.

Muutamia kuvamuistoja.
Etiopia:

Tansania:

Apparently this is us :D

V. 2018

V. 1982

Senegal: