Kaaos ja järjestys

Viime kerrasta onkin liikaa aikaa, yli kuukausi. Kamala miten aika kuluu. On harmillista huomata ettei energia riitä kirjoittamiseen, vaikka miten haluaisi. Tähän tietenkin auttaa, kun rakas vaimoni jaksaa kirjoittaa minunkin puolestani.

Ajatukset pienessä päässä; pelko, into, suru, ilo, kiire, rauha ja väsymys. Ajatuksissa oli jo eilen kirjoittaa tänne, mutta aloitusvaiheessa kello näytti on 00.30 ja uni tuli 1.30. Tästä on meille tullut enemmän sääntö, kuin poikkeus, vaikka en kyllä muutenkaan muista viimeisen 5 vuoden aikana montaa iltaa menneeni ennen 00.00 nukkumaan. Lisäksi neljän viikon yskä ja viimeisen viikon vaihteleva kuume verottaa fiilistä. Vaikka pelottaa, pääsisipä jo lähtemään.

Onneksi ei kuitenkaan vielä tarvitse lähteä. Eilen (siis maanantaina) astuimme uuden työnantajamme palvelukseen, samalla kävin viimeistä kertaan vanhalla konttorilla kääntymässä ja huomaamassa, että asioista ei kukaan huolehdi (seuraajani vanhoihin töihin tulee ehkä joskus helmikuun alusta). Minä en sitä enää voi murehtia ja se on vapauttava tunne. Vanhasta työpaikasta lähdin hyvin mielin ja paluutakaan en sulje pois, mutta ilo on huomata miten mahtavalta tuntuu ottaa seuraava askel.


Tänään (siis eilen) on taas kotona tyhjennetty monta kaappia ja toivottavasti tällä viikolla ensimmäiset tynnyritkin saadaan pakattua. Ensi viikolla sitten pitäisi hakea lisää. Rahdin pitäisi lähteä n. 10 päivää, ennen kuin oma koneemme nousee taivaalle. Talosta emme päässeet eroon, vaikka sitä en kyllä olisi aluksi uskonut. Nyt olemme siirtyneet vuokraukseen, joka ei tietenkään ole hullumpi ratkaisu, kohan vain löytäisimme luotettevat vuokralaiset. Eli jos joku jonkun ehdokkaan tuntee, eikun soittamaan. Tässä hässäkässä, tämä ei kuitenkaan tunnu niin ahdistavalta, kuin olin pelännyt.

Voiko yhteen kappiin mahtua tälläinen kasa vaatetta?

Bändiharjoitukset pakkauksen keskellä

Talvi on onneksi tullut. Itse en tätä tule kaipaamaan, mutta vähän säälittää lasten puolesta, kun ovat kaikki niin innoissaan hiihtämisestä ja luistelusta. Minttu luistelisi tuntitolkulla ja eilenkin oltiin 2h jäällä. Santtukin jo vähän luistimilla kävelee ja siitä näkee, että halu olisi kamala, mutta vaikeaa se on. Unelma kuitenkin siintää edessä ja toivottovasti me emme niitä kaikkia riko. No onneksi kaveri on vasta 3 :) Tällä hetkellä Suomen talvi on kuitenkin parhaimmillaan, lunta ja pakkasta on sopivasti, puut nuokkuvat lumesta ja kaikkialla on todella kaunista. Nepalissa alkaa kevät lähestyä ja tänään oli ollut kaunis ja lämmin päivä (kiitos sinne taas pitkästä kirjeestä, joita on ilo täällä lukea).

Ehkä viimeinen tallipäivä, kaunis ja hauska sellainen.

Kävin aamulla hakemassa antibiootit mykoplasmaan ja samalla poliisiasemalta kolmen matkalaisen passit. Oli hauska katsella vanhoista passeista (joita ei siis nykyään enää saa takaisin) lasten ensimmäisiä matkakohteita Minttu 8kk (tämä siis Mintun ensimmäinen oma passi) USA, Santtu 5 kk Thaimaa ja Siiri 6 kk Sri Lanka. Laskettiin myös, että Minttu 5,5v on ehtinyt käymään jo 11 eri maassa. Se on ihan hyvin (tai miten kukin aattelee), kun iskä kävi ensimmäisen kerran ulkomailla (Ruotsissa), kun oli jotain kymmenen ja seuraavan kerran lähdettiinkin sitten ulkomaille 20 vuotiaana vuodeksi Jenkkeihin. Tästä sitten onkin kyllä tahti isilläkin vähän kiihtynyt.

Juotavan kolerarokotteen sekoittaminen oli jännittävää puuhaa! Siiriä lukuunottamatta kaikki otamme kolera-sarjan. Hienosti Minttu ja Santtukin joivat omat annoksensa! Positiivista, tämä on kivuton rokote!

Takaisin tähän päivään.... Taloa lukuunottamatta (tänään muuten opkk:lla arvioitiin, että myyntihinta on ollut n 20 000 liian korkea!!! Että ehkä se vuokraus tähän väliin on ihan paikallaan) alamme olemaan aika valmiita lähtöön, rokotukset on suurin piirtein saatu, passit ja muut dokumentit hankittu, kela-ilmoitukset tehty jne. jne. jne. Enää viimeinen pakkaus-rutistus ja viimeiset muuttopäivät, jonkun verran hankintoja, ensi viikon koulutukset (ihana taas päästä sinnekin, vaikka kiire vähän ahdistaa), seurakuntavierailuja, itkut ja naurut ja eiköhän me matkaan päästä.



Kaikki tämä valmistelu ja valtavan kiireinen joulukuu on jo nyt opettanut minusta, meistä (minä ja Anni) ja meidän parisuhteesta paljon uutta. Opettanut meitä (vaikka ei vielä ollakaan opittu) kohtaamaan pelkoja, huomioimaan toista kiireessä, jakamaan taakkaa, tukeutumaan toisiimme ja huomaamaan myös, että aina se ei riitä. Vaikka viimeisten 10 vuoden aikana olen joka päivä ollut onnellinen siitä, mitä minulla on ja mitä olen elämääni saanutä, ei se aina riitä siinä pelossa, jota tämä lähteminen meissä aiheuttaa. Ja ainoa todellinen syy pelkoon on pelko lastemme puolesta. Pitäkää meidät iltarukouksissa, sitä me tarvitaan. Ja muistakaa, elämä on helpompaa, kun on postiivinen :)

Riihimäen seurakunta muisti meitä lämpimällä (ja makealla) lähtöpakkauksella. Näillä on hyvä aloittaa matka tuntemattomaan. Kiitos!