Tästä on kyse

Hei, härkä! Tartun sinua nyt sarvista ja kirjoitan tänne jonkun rivin lähetystyöstä. Siitä, mitä me olemme menossa Nepaliin tekemään ja minkälaisen työnantajan nimissä. Olen toki aihetta täällä jo sivunnutkin, mutta se tuntuu nyt taas ajankohtaiselta. Blogimme lukijakunta on kuuleman mukaan laajentunut – tervetuloa mukaan – ja olen myös saanut taas kuulla niitä vertauksia lähetystyöntekijöistä kaapupukuisina saarnaajina savimajoissa. Heh! Emme ole pukemassa kaapuja päällemme, emmekä menossa asumaan savimajoihin, emmekä saarnaamaan kenellekään mistään.

Sohaisen nyt ehkä ampiaispesää, sillä tämä aihe herättänee erilaisia tunteita eri lukijoissa, mutta luulen, että yritettävä on. Kommentoikaa vapaasti, jos siltä tuntuu! Keskustelua on aina hyvä käydä ja tämä on tärkeä asia.

Olemme tätä nykyä kirkon työntekijöitä: Suomen Lähetysseuran palveluksessa. Lähetysseura on kirkkomme virallinen lähetysjärjestö. Kristinuskoon kuuluu sekä evankeliumin julistaminen, eli siitä kertominen kaikille, että palvelu (diakonia), eli heikomman tai huono-osaisemman auttaminen (näitä kahta kirkko toteuttaa Suomessakin). Kristinuskoon liittyy myös ajatus, että nämä meidän tehtävämme ovat maailmanlaajuisia. Kristittyjen velvollisuus on kantaa huolta ja auttaa vähempiosaisia joka puolella maailmaa. Suomessa tehtävä työ on äärettömän tärkeää, mutta tärkeää on myös muualla maailmassa tehtävä työ. Ilman lähetystyötä kirkko kääntyisi vain sisäänpäin. Toisaalta, lähetystyötä tehdään jo nyt paljon enemmän esimerkiksi etelästä pohjoiseen päin, kuin päinvastoin. Kuka on tullut sitä ajatelleeksi?

Lähetysseuran toiminta-ajatukseen kuuluu ihmisoikeuksien toteutumisen ja köyhyyden poistamisen puolesta toimiminen, se, että kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ihmiset otettaisiin huomioon ja mukaan. Esimerkiksi, kerron lyhyesti, Nepalissa heikoimmassa asemassa olevien ihmisten elämä on sellaista, jota me emme täältä käsin pysty ymmärtämään. Meillä Suomessa ei ole sellaista, että joku ihminen voisi vain syntyperänsä takia olla tuomittu elämään orjan elämää, syömään rottia, hyväksymään kaiken, mitä hänelle tehdään, niin että kaikki hänen tekonsa tai sanomansa mitätöidään, ilman mitään toivoa, että asiat voisivat joskus muuttua. Köyhyyttä ja kurjuutta on tietysti monenlaista, mutta jos ylipäätään haluamme mihinkään mitään muutosta, meidän on tehtävä jotakin! Vain maailman herännyt mielipide voi esimerkiksi muuttaa dalitien, kastittomien, ja kastittomien alinta ryhmää edustavien musharien, eli rotansyöjien, asemaa. ”Maailman herännyt mielipide” olemme me, sinä ja minä!

Me emme mene tekemään julistustyötä, mutta lähetystyötä kyllä - uskomme siihen, että työmme, palvelumme, puhuvat puolestaan ja kertovat jotakin myös kristinuskosta. ”Teidän Jumalanne ei voi olla huono, kun se kerran välittää meistäkin!”, oli eräs dalit-nainen todennut kauan maassa työskennelleelle lähetystyöntekijälle. Toinen oli sanonut, että ”Lähetystyöntekijät olivat ensimmäisiä, jotka hyväksyivät minut tasaveroisena ihmisenä. He ovat aina rohkaisseet, tukeneet ja rakastaneet minua.”

Mitkä asiat ovat henkilökohtaisesti meidän lähtömme taustalla? Taustalla vaikuttavat itsekkäät asiat, kuten seikkailunhalu, halu kokea uutta, oppia tuntemaan uutta kulttuuria ja toimimaan siinä, halu heittäytyä ja huomata pärjäävänsä. Mutta myös epäitsekkäät: halu tehdä työtä, jolla on oikeasti merkitystä. Halu toimia oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Halu auttaa toisia, jakaa omastaan, eikä vain elää täällä yltäkylläisyyden keskellä keräten itselleen lisää maallista hyvää. Taustalla vaikuttaa myös velvollisuus. Koemme, että meidät on paitsi kutsuttu, myös velvoitettu tekemään tätä työtä: ”tehkää heille se, minkä haluaisitte heidän tekevän teille”. Jos itse olisin se äiti, joka nälänhädän keskellä imettää lastaan, vaikka mitään ravintoa ei enää vauvalle tule, eikä mitään toivoa huomisesta enää ole; haluaisinko silloin, että ihmiset täällä notkuvien ruokapöytien ääressä vain katsoisivat, sanoisivat ehkä että ”harmi”, ja kääntäisivät katseensa pois, eivätkä tekisi mitään? Olisiko se oikein? Ja kuitenkin, tämähän on se maailma, jossa me elämme.

Minä olen menossa tekemään kummilapsityötä ja tiedottamista. Kummityöstä olen täällä puhunutkin, ja se tuntuu ihanalta, juuri sellaiselta oikealta tavalta auttaa. Lasten kouluttaminen ja auttaminen ei voi koskaan olla ”väärin”. Lähetysseuran tekemään kummityöhön yritetään valita juuri kaikkein heikoimmassa oloissa eläviä lapsia ja nuoria. Tällaisia ovat esimerkiksi maaseudulla asuvat vammaiset, joita saatetaan mm. hävetä ja piilotella komeroissa. Nepalissa Lähetysseura on ainoa järjestö, joka on tehnyt työtä esimerkiksi Mugussa, maan aivan luoteiskolkassa, täysin ”ei-missään” asuvien naisten ja lasten puolesta. (Tuonne Muguun minäkin todennäköisesti jossakin vaiheessa reissaan!) Kummilasten ei koskaan tarvitse olla esim. kristittyjä päästäkseen mukaan näihin ohjelmiin.

Heikki puolestaan on menossa neuvonantajaksi maatalouteen liittyviin kehitysyhteistyöprojekteihin. Hän tulee siis edesauttamaan ihmisten perustarpeiden toteutumista hyvinkin arkipäiväisin, mutta myös kestävän kehityksen mukaisin, keinoin. Myös erilaisiin ympäristökriiseihin varautuminen on tärkeää ja niihin liittyvissä suunnitelmissa Heikki tullee olemaan mukana. Lähetysseura on pitkään tehnyt kehitysyhteistyötä ja esim. ulkoministeriö kanavoi Lähetysseuran kautta suuren osan kehitysyhteistyövarojaan. Täälläkin taisin hehkuttaa, että juuri keväällä ulkopuolinen taho arvioi Lähetysseuran tekemää kehitysyhteistyötä ja sen todettiin täyttävän kaikki ne kriteerit, joita tulokselliselle, rehelliselle ja läpinäkyvälle kehitysyhteistyölle voidaan asettaa. (Lue lisää täältä.)

Nepalilainen yhteistyökumppanimme (Lähetysseura tekee työtä "kumppanuusperiaatteella") on lähettänyt Suomeen pyynnön uusien työntekijöiden saamiseksi. Nämä uudet työntekijät olemme me. Tarkoituksena on tehdä työtä niin, että itse olisimme työssä lopulta tarpeettomia.

Loppukaneetti voisi olla se, että kaikki työ oikeudenmukaisemman ja ekologisesti kestävämmän maailman puolesta on hyvää ja tärkeää. Me olemme nyt mukana kirkon tekemässä työssä, jossa on tietenkin mukana myös kirkollinen puoli ja usko siihen, että jokaisen ihmisen oikeus on kuulla myös Jeesuksesta (ihmisoikeuksiin kuuluu myös uskonnonvapaus). Täällä Suomessa jo sana ”Jeesus” herättää niin monenlaisia tuntemuksia ja usein tuntuu, että Suomi todella alkaa olla aika maallistunut yhteiskunta. Täällä ihmiset kokevat, etteivät tarvitse ”mitään Jumalaa”. Niin, asioista voidaan olla monta mieltä, eikä minusta edelleenkään olisi minkäänlaiseen julistustyöhön. (Suomessa kristinusko on julkisuudessa saanut aivan liikaa ärsyttäviä piirteitä, kuten se, että kristillisyys profiloituu johonkin Päivi Räsäseen. Ehkä koko kirkon ongelma on se, että joka asiasta ollaan eri mieltä ja syntyy kaikenlaisia ”oikeassa olevien” lahkoja, eikä päästä ykseyteen, eikä voida vain olla sitten joistakin asioista eri mieltä, mutta silti toimia yhdessä kirkkona.) Mutta kristitty olen, uskon Jumalaan ja Jeesukseen, uskon siihen, että tätä työtä en tule tekemään vain omin voimin. Työhön Nepalissa, työhön kaikkialla maailmassa, tarvitaan paitsi Jumalaa, myös meitä ja teitä kaikkia.

Toisaalta työssämme ei millään tavalla arvoteta muita uskontoja, vaan pyritään rehelliseen uskontojen väliseen keskusteluun. Toisia uskontoja pyritään ymmärtämään. Suurin osa maailman ihmisistä uskoo johonkin, eikä uskontojen välistä vuoropuhelua voi syntyä, jollei ymmärrä omaa uskontoaan.

(Ainiin, taisin jo pari kappaletta sitten mainita jotakin loppukaneetista.) Silläkin uhalla, että nyt viimeistään joku lukija tirskuu siellä, kerron teille, mitä tämä maailma minun mielestäni tarvitsee: nimittäin ihmisten välistä hyvyyttä. Sitä, että saamme uskoa hyvyyden voimaan, siihen, että hyvyys voittaa ja kuuluu kaikille. Jumala on hyvä, ja sitä hyvyyttä haluamme yrittää jakaa.

Ugh, olen puhunut. Nyt avaan oluen ja nautin hetken perjantai-illasta.