Kotitoimisto

Moneen perheeseen on vuodenvaihde tuonut tullessaan töihin paluuta ja niiden aloittamista ja siihen liittyviä päiväkoteja ja muita uusia kuvioita. Uusia kuvioita on tulossa meillekin, mutta juuri vuodenvaihde toi meille sen, että olemmekin molemmat Heikin kanssa kotona! Heikin viimeiset viralliset työpäivät ovat ohi ja työpaikka on nyt vaihtunut. Heti maanantaina perustimme oman kotitoimiston, eli toimme tietokoneen keittiönpöydälle ja pinon papereita siihen viereen. Aloitimme työpäivän tekemällä listan asioista, jotka täytyy vielä saada tehtyä. Heti tämän jälkeen olikin aika purkaa listan aiheuttamaa ahdistusta työntekijöissä ja pitää kahvitauko. Lista vaikuttaa liian pitkältä ja sen tekemiseen varattu aika liian lyhyeltä. Pomo, hei!

Työpaikallamme on lisäksi kolme muutakin työntekijää, jotka odottavat tulevaa lähtöä jo aika innostunein mielin. (Olen tästä iloinen ja kiitollinen.) Toisaalta he myös sekoittavat tehokkaasti lähtöjärjestelyjä, nuorin heistä varsinkin. Tänään olin taas yhtä laatikkoa pakkaamassa, kun tämä nuorin työläinen tuli ja käänsi koko laatikon ylösalaisin ja vei sitten sieltä kaatuneet tavarat uusiin paikkoihin. Mutta ainahan työpaikoilla on joku vastarannankiiski, joka vastustaa kaikkea.

Huomenna lähdemme työporukan kanssa taas retkelle ja suuntana on jälleen kerran Hyvinkään Mehiläinen. Tiedossa Heikille yksi, Santulle kaksi ja Siiri-reppanalle kolme rokotusta. Rokotusten jälkeen hoidamme muita asoita, joihin huomenna kuuluu mm. kuvauksia, passien uusimisia, ikkunalasin hankkimista muutossa rikkoutuneen tilalle, kummitytön lahjan hankkimista (tiedän kyllä, mitä aion ostaa), nettiliittymien purkamisia (täytyy kuulemma käydä paikanpäällä), nimikkoseurakuntavierailujen järjestämistä ja niiden jännittämistä.

Palaan vielä vuodenvaihteeseen ja kerron, että Heikin viimeisen työpäivän jälkeen perheessämme vallitsi hieman outo tunnelma. Ensimmäistä kertaa koin, että olemme yksinkertaisesti vain hulluja ja vähän hölmöjä, kun tällaiseen projektiin lähdemme. Heikillä on ollut mahtava työpaikka, josta myös minä olen tykännyt ja nyt hän vain otti ja jätti sen. Hullua. Ei kolmen lapsen vanhempien kuuluisi toimia näin.

Minttu tosiaan odottaa jo lähtemistä ja haluaa auttaa tavaroiden pakkaamisessa ja muissa valmisteluissa, mutta Santtu vuorostaan on ollut lähdöstä surullisella mielellä ja suree mm. kerhoa ja muskaria, joihin ei enää pääse ja sitä, että jääkiekkoa on melko mahdotonta harrastaa Nepalissa. (Santtu on nyt päättänyt, että hänestä tulee Ässät-hyökkääjä! Eikös joku tätä ennustanutkin...) Otamme kyllä hänelle mukaan mailan ja kiekon. Siiri puolestaan on nyt alkanut puhua ja minua hieman jännittää, miten puheenkehityksen mahtaa käydä muuttaessamme juuri kriittisessä vaiheessa vieraskieliseen ympäristöön.

Tänään päiväni pelasti ystäväperheen tokaluokkalainen poika, joka ensinnäkin oli varmasti Santun silmissä oikea sankari, ja toisekseen sanoi, että he tulevat sitten heti meille yökylään kun me palaamme Nepalista! Todella, olemme ihanien ihmisten ympäröimiä - olen tiennyt sen ennenkin, mutta en ole tajunnut sitä sydämelläni.