Kathmandu Fun Park

Meillä oli tänään - alkuperäisten suunnitelmien kariutuessa - "lapset päättää" -päivä. Ensin Minttu ja Santtu puuskahtivat onnellisina, että ollaan koko päivä kotona, eikä lähdetä minnekään, mutta Siirin toivoessa ratsastamista, Minttu ja Santtukin alkoivat miettiä muita vaihtoehtoja. Mintun ehdotuksesta lähdimme tutustumaan Kathmandun huvipuistoon, jossa tiesimme olevan myös poniratsastusta. Muuta emme paikasta tienneetkään. Riikan ja Eevin saimme mukaamme.

Pohdimme Riikan kanssa, että lapset ovat kyllä mahtavia: he ovat onnellisia ruostuneissa huvipuistolaitteissa istuessaan, eivätkä ajattele, miten suomalaisen silmin surkeita laitteet oikeastaan ovat. Meitä aikuisia huvitti - ja kauhistutti - laitteiden kunto ja käyttötapa: esimerkiksi Viking-laivaa pyöritettiin osittain mekaanisesti ja laitteen käyttöhihna vain letkui mukana. Laitteessa ei luonnollisesti ollut minkäänlaisia turvakaaria sivuilla ja matkustajat lisäsivät jännitystä, eivät vain käsiä heiluttelemalla, vaan myös seisomalla. Paras oli mielestäni kuitenkin maailmanpyörä, jossa ihmiset kiljuivat, eivät korkeuden, vaan vauhdin huimaamina. Korit vaan keikkuivat, kun pyörää pyöritettiin täysillä! Koko hökötys surisi ja vaappui... Myös tavallinen ponikaruselli pyöri lujaa vauhtia!

Viking-laivan käyttöhihna oli kovilla.

Hauska oli myös kummitus"juna": jätesäkeistä ja pellinpaloista kyhätty pimeä tunneli, jossa lipunmyyjä kävi välillä heittämässä hiekkaa tunnelissa kulkijoiden päälle. Kummitustalon musiikki oli kyllä selkäpiitä karmivaa.

Karmaiseva kummitustalo.

Sieltä Heikki tulla putkahti takaisin päivänvaloon!

Päivä oli oikein hauska, vaikka Fun Park ehkä vähän masentava paikka: itse en voinut olla ajattelematta koko kehitysmaa-kontekstia kaikkea sitä likaisuutta ja huonokuntoisuutta katsellessani. On tärkeää iloita siitä, mitä on. Toisaalta tavallinen nepalilainen lapsi ei pääse koskaan edes Fun Parkiin tai vastaavaan. Me länsimaiset olemme tottuneita niin paljoon ja niin hyvään. Mutta kuten tiedämme, kaikki se paljous tuskin tuo onnea. Mikä on tavoiteltava aineellisen hyvän määrä? Onko se perinteinen "koulu, klinikka, kirkko"? Onko se päivittäinen ruoka? Mistä kaikesta itse voisi luopua, vai onko järkeä luopua mistään? Meillä perjantai-iltana kyläillyt nepalilainen ystävämme kertoi lapsena uineensa Bagmati-joessa 20 vuotta sitten. Tällä hetkellähän Bagmati on todella kammottavassa kunnossa. Täällä monet ihmiset heittävät roskansa vain kadulle. Milloin ympäristökysymykset tulevat oikeasti tärkeiksi? Onko oikein ajaa ja edistää ihmisoikeuksia ajatellen, että hyvinvoiva ihminen osaa (ja mikä tärkeintä, haluaa) ottaa myös ympäristön huomioon?

"...jos joltain puuttuu, silloin tehtäväs on antaa, sillä oikein teet kun omastasi jaat..." 

Pienten lasten meikkaustyyliä...

Siiri pääsi ratsastamaan, ja myös mm. keinumaan. Täällä ei tosiaan ole puistoja tai viheralueita, leikkipuistoista puhumattakaan, joten keinuminen ja liukumäen laskeminen ovat harvinaista herkkua. Santtu sai pelata huvipuistopelejä, ja voitti niistä mm. nuudeleita ja tavallisen lyijykynän. Minttu pääsi laitteisiin.

Pallopelin palkintohylly.

Palkintoina nuudeleita, suklaata ja keksejä.

Takaisin naapurikahvilassamme, U Cafessa. Strawberry soda.

Toisinaan kahvilanpitäjä saa hätistellä lehmiä pois pihalta. Aina yhtä jännittävää!