Jäähyväiset

Pelätty päivä koitti tänään. Viime yönä valvoimme äitiemme kanssa ja jossakin vaiheessa mietimme, että jos lukisimme tällaisesta kohtauksesta kirjasta, miten se mahtaisi olla kirjoitettu. "Hiljaisuus, jolloin kaikki asiat oli sanottu, mutta kuitenkin olisi ollut vielä niin paljon sanottavaa." "Mielessä ajatus siitä, olemmeko osanneet nauttia tästä ajasta, olemmeko eläneet joka hetkessä, olemmeko halanneet toisiamme tarpeeksi, ehkä vuodeksi, jopa kahdeksi eteenpäin?"

Olen surullinen. Ikävä on äärettömän kova - en ole koskaan ennen kokenut näin kovaa ikävää! Miten kauheaa on jäädä, kun toiset lähtevät. Tulla takaisin kotiin, jossa juuri äsken oltiin yhdessä, nähdä keskenjääneet leikit, huomata äidin Siirin kanssa ostamat kukat, muistaa, miten vielä eilen illalla he istuivat tässä vieressämme... Nyt välimatka on suunnaton. Ikävä tulee vastaan jokaisen nurkan takana.

Ehkä minusta ei ole tähän; en kestä jäähyväisiä, en jatkuvaa eroa rakkaista ihmisistä. En kestä nähdä lasteni ikävää. Erityisesti Mintulle tämä päivä on ollut todella raskas.

Tietenkään tämä ei ole oikea päivä pohtia tulevaa. Tänään kaikki tuntuu surkealta, ja vain surkealta. Ihana veljeni muistutti minua siitä, että pahempaa kuitenkin olisi, jos erot eivät tuntuisi miltään. Ja tietoisuus yhteenkuuluvuudesta on parasta. Niin se on.

Olemme todella kiitollisia täällä vietetystä yhteisestä ajasta mummin ja mamman kanssa. Saimme varmasti kaikki kokea jotakin erityisen uutta ja ainutlaatuista.

Kaikki sujui kovin hyvin. Kaikki pysyimme terveinäkin! Mummin ja mamman kanssa kiersimme monissa paikoissa, mutta elimme myös arkeamme. He olivat korvaamaton apu arjen alkamisessa täällä. Meitä vähän jännittää, miten saamme arkiaamut sujumaan taas ensi viikolla ilman heidän apuaan. Minttu ja Santtu olisi saatava kouluun klo 8:15, lounaat ja välipalat, liikuntavarusteet, kirjastokassit ja reput mukanaan. Pyörämatka british schoolille on jo haaste sinänsä. Siirin "kouluaamut" ja kotiaamut tuovat oman haasteensa (erityisesti henkisen). Ja kun pääsen töihin - tulen varmasti alkuun miettimään vain sitä, miten mummi ja mamma usein tulivat Siirin kanssa toimistolle juomaan kanssani kahvit ja vaihtamaan sen hetken kuulumiset.

Omasta äidistäni löysin myös uuden, erilaisen puolen, jota ennen en ollut niin selvästi nähnyt. Hän on todellinen seikkailija, joka ei koskaan sano, että "ehkä pitäisi jo mennä kotiin" eikä pelkää uusien polkujen kokeilemista! Hän ei pelkää arvaamatta eteen tulevia tilanteita, eikä ihmisten kohtaamista. Hän on aina rauhallinen. Lisäksi hän osaa nauraa kaikille tilanteille, joissa minä jo revin hiuksia päästäni. Olen hänestä entistäkin ylpeämpi.

Mammakin pärjäsi todella hienosti, vaikka hänelle kaikki oli vielä eri tavalla uutta ja outoa. Hän sai ääneen ihmetellä kaikkea ja uskon, että kaikessa viimeisen kuukauden aikana koetussa riittää hänellä miettimistä loppuvuodeksi eteenpäin. Mamma jaksaa aina leikkiä lastemme kanssa, mikä on mahtavaa.

Dilu ja Krishna antoivat eilen äideillemme lahjoja. Dilu varsinkin eli tiiviisti mukanamme koko tämän kuukauden ajan ja hän tuntuu minulle entistäkin läheisemmältä. Kuten häntä nykyään tapaan esitellä; hän ei ole vain haamro kam garne didi (meidän työtätekevä isosisko), vaan minun oikea nepali-isosiskoni!

Tällekin jäähyväisten täyttämälle päivälle ihanat täällä asuvat ystävämme jo suunnittelivat yhteistä ohjelmaa, "tukeaksemme meitä surussamme", heh. Näistä ohjelmista ikävä taas hetkeksi unohtuu.

Loppuun sellainenkin mukava uutinen, että Lähetysseuran uusi maajohtaja Ben vaimonsa Mian kanssa saapui torstaina Nepaliin ja saimme heidät heti eilen luoksemme daalbahtille. Oli hyvä ja onnellinen ilta. Heidän tulonsa on sekä työmme että muutenkin täällä olomme kannalta suuri kiitosaihe. Ben ja Mia ovat asuneet Nepalissa kymmenisen vuotta 80-luvulla, joten maa ja kieli on heille tuttu.

Loppujen lopuksi - tästä on ihan hyvä jatkaa arkea täällä. Ja mikä parasta, siskoni perheineen on tulossa luoksemme jo kahdeksan viikon päästä! Kyllä me siihen asti jaksamme! And who's going to be next?!

Dilu ja apujoukot momoja valmistamassa.

"Riisipeltolenkki", mun suosikki lyhyen matkan päässä meiltä.

Siiri haluaa pitää kissapipoa helteelläkin...

Mummin mutakakun taikinasta kilpaillaan. (Mummi ja mamma saivat muuten taas todeta, että Nepalissa leipominenkin on yllätyksiä täynnä. Tälle mutakakulle esim kävi niin, että sähköt menivät juuri, kun se saatiin uuniin.)

Santtu & Ben

Hatista on tullut jo iso! Mutta aika kouluttamaton riiviö se kyllä on.

Mummi ja Siiri kävivät käsityökaupassa.

Lounas juuri ennen lentokentälle lähtöä. Kippis Nepalille!

Mamma-mummi-terveiset Nepalista

Vastaanotto lentokentällä  oli ihanaa iloisten kasvojen loistoa!

Pakkauduttiin autoon ja lähdettiin ajamaan kotia kohti. Mikä liikenne! Joka puolelta tuli joku! Autoja, moottoripyöriä, polkupyöriä, kävelijöitä, lehmiä, koiria... Vauhti  ei päätä huimaa  ja se varmaan auttaa säilyttämään useimpien hengen.  Liikennesääntöjä ei  taida olla, paitsi yksi, Heikin sanoin: Jonkun on väistettävä! Nepalilaiset tuntuvat olevan tuossa kaaoksessa ihan rauhallisia. He pujottelevat tottuneesti kaiken keskellä eivätkä näy hermostuvan yhtään, vaikka joutuvat milloin mistäkin syystä odottamaan vuoroaan. Vaikka useimmiten he eivät odota vaan työntyvät pienen pienestä raosta edellä ajavan ohi tai kääntävät yllättäen keskellä liikennettä autonsa päinvastaiseen suuntaan.  Mielenkiintoista!? 

Ensimmäisen viikon vietimme Pokharassa. Ajomatkan maisemat olivat upeita, vuoria, lumihuippuja putouksia, jokilaaksoja.

Ihmiset ovat ystävällisiä. Ei pelota liikkua yksin. Pikku hiljaa opimme jonkin kävelyreitin näillä lähialueiden ahtailla kaduilla, joilla vastaantulevat autot hädin tuskin pystyvät sivuuttamaan toisensa. Hindujen juhlapäivän tungoksessakin pääsimme pikku hiljaa eteenpäin vaihteleviin suuntiin, hyväntuulisia ihmisiä ihaillen! 

 

 

Ihmisten kohtaaminen Annin ja Heikin työn puitteissa on ollut mielenkiintoista ja koskettavaa. Kuinka erilaista elämä hyvinvoivassa Suomessa onkaan, kun perustarpeet toimivat melko hyvin kaikilla. Kastilaitos tuntuu käsittämättömältä toisten ollessa määrättynä alistettuun asemaan, kovan työn ja hyväksikäytön osaan. Kristityt todistavat toisenlaisesta ihmiskäsityksestä Jeesuksen opetuksen mukaan: Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi ja kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te se heille. 

Tämä matka on kaikessa outoudessaan ja erilaisuudessaan, monipuolisuudessaan, kauneudessaan ja ystävällisyydessään ollut meille valtavan upea kokemus.  Kiitos teille rakkaat lapsemme ja lapsenlapsemme! 

ITC ja muut

Brittienglanti on ehdottomasti sitä "oikeaa" englantia, sanon ma, mutta on kyllä meikäläisellä ollut välillä vaikeuksia ymmärtää Mintun ja Santun opettajia - ei niinkään puhetta, mutta kaikkia ihmeellisiä ilmauksia ja lyhenteitä. Eilen ja tänään pääsimme tutustumaan The British Schooliin vanhempainiltojen myötä ja Minttu ja Santtu ovatkin innokkaina esitelleet kouluaan meille. Kummallakin on alkanut koulu sujua mukavasti. Santulla on nurseryssä vielä mukavaa, he kun saavat lähinnä tehdä kaikkea kivaa; askarrella, lukea, laulaa, näytellä jne. Santun suurin huoli oli tänään, ettei hän halua olla jossakin näytelmässä isäkarhuna! Mintulla taas on siis kaikki jo hyvin koulumaista, mutta Mintun mukaan se on ollut kivaa (nyt kun hän on päässyt yli alun pahimmasta jännittämisestä). Tänään meille esiteltiin aineet, joita Mintun luokalla jo opiskellaan, ja siellä matematiikan, historian, taiteen, maantedon jne joukossa oli myös ICT ja joku toinenkin lyhenne. Näin vain vanhemmatkin oppivat uusia asioita (ICT on siis tietotekniikka) ja kotonakin olemme korvat höröllä kuunnelleet, kun Minttu matematiikkaan liittyen puhuu uniteista ja että se ja se equal...

Mintun luokkahuone.

Reipas 2G:läinen (2.-luokkia on kuitenkin vain kaksi; 2K ja 2G, ei siis A:sta G:hen).

Santun nursery-tiloja. Santun otsan kohdalla on itse maalattu omakuva.

Santtu "syötävän suloinen".

Kotona on puhuttu Mintun ja Santun koulusta ja niinpä Siirikin on alkanut toistella, että "omaan kouluun" ja pakannut itselleen reppua valmiiksi. Ajattelin, jos nyt olisi Siirille hyvä hetki aloittaa omassa playgroup-ryhmässä, kun hän on kovin innokkaana menossa omaan kouluun. Keväästä lähtien olin miettinyt, että Siiri tarvitsisi jotakin ohjelmaa päiviinsä, vaikka Dilun kanssa onkin hyvä olla kotona. Nyt Siiri aloitti Joy Bells-nimisessä lastentarhassa pienten ryhmässä 2 kertaa viikossa noin 3h kerrallaan. Tällä viikolla olemme harjoitelleet ryhmässä olemista. Siiri oli alkuun innoissaan, mutta kun hänelle valkeni, että ryhmään jäädään ilman äitiä, isää, mummia, mammaa ja Dilua, ei jääminen ollutkaan enää niin kivaa. Mutta katsotaan, jos tämä ryhmä olisi kuitenkin loppujen lopuksi Siirille mukava juttu.

Sirpukan eka kouluaamu veti ilmeen vakavaksi.

Siiri ja saattajat

British School tarjoaa monenlaisia harrastuksia - varsinkin hieman vanhemmille lapsille - mutta Minttu halusi kuitenkin jatkaa viime keväästä tutussa baletissa, joka tosin kesän aikana vaihtui baletista flamencoksi. Mutta flamenco on tuntunut oikein kivalta!

Flamenco-mekko vain puuttuu...

On ollut niin mahtavaa, kun mummi ja mamma ovat olleet täällä jakamassa arkea kanssamme. Toisaalta olemme joka välissä yrittäneet tehdä heidän kanssaan kaikkea mahdollista ja viedä heitä eri paikkoihin. Eilen olimme kangaskaupoilla.

Mallinuket

Nämä tädit olisivat halunneet ottaa Mintun mukaansa. En suostunut. (Kuva: Minttu)

Teenjuontia kaupankäynnin lomassa.

Perinteinen hindujen häähuntu.

Etsi kuvasta suomalainen.

Ja kaikenlaista hauskaa päiviin on mahtunut...

Ihana lähetys Suomesta! Mulle oli piirretty Riina-heppa ja Simba. Minttu sanoi, että kyllä näillä taas jaksaa TBS:n raskaatkin päivät. <3

Äitini on täällä niin kotonaan. Hän lienee palannut nuoruuteensa. Äiti menee ja kulkee tottuneen oloisesti, tilanteessa kuin tilanteessa, juttelee kaikille, puhuu englantia paremmin kuin minä... En aio päästää häntä enää takaisin Suomeen!

Huvipuistossa. Tääl on hyvä meno!

”On tässä ilimoja pidelly”

Paljon on asioita sattunut ja tapahtunut viimeisten kahden viikon aikana. Energia kaikesta kirjoittamiseen vain on ollut vähissä. Mummi ja Mamma voivat hyvin ja ovat olleet meillä suureksi iloksi. Heidän oleskelunsa lähestyy puoltaväliä, eli vielä on meillä aikaa nauttia ja heillä aikaa nähdä ja kokea. Pokharan viikot ovat siis takana ja olemme siten palanneet arkeen Kathmandussa. Pokharan aika mummin ja mamman kanssa meni oikein mukavasti ja oli mukavaa, kun heilläkin oli mahdollisuus nähdä matkalla vähän muutakin Nepalista kuin Kathmandun kaaos. Lumihuiputkin pilvien välistä pilkistivät yhtenä aamuna, joten nekin tuli nähtyä. Annin kanssa ajattelimme taas kokeilla jotain extremeä, mutta tällä kertaa sää ei antanut siihen mahdollisuutta ja tähän täytyy sitten palata mahdollisuuksien mukaan syksymmällä. Matka takaisin Kathmanduunkin meni lopun 4 h odotusta lukuunottamatta ihan mukavasti :)

Takaisin Kathmanduun

Ruuhkassa ja pilvessä

Ruuhka se oli kirkkaallakin säällä, kun olimme menossa Mummia ja Mammaa hakemaan

Kathmandussa sitten onkin sattunut ja tapahtunut. Ensin kotona vastassamme oli n 20 m kaatunut muuri (aiemmin kerrottu talon takainen muuri ei siis kestänyt enää yhtä sadekautta). Tätä on ihmetelty, mutta onneksi muuri kaatui naapurin maissipellolle (naapurilla on siis todella iso tontti) ja heilläkin kokonaan aidattu ja vartioitu piha. Joten koirien karkaamista lukuunottamatta asiaa ei tällä hetkellä edes huomaa. Korjaus sitten alkaa parin viikon päästä, kun sateiden pitäisi alkaa vähenemään ja siitä sitten muutaman viikon päästä pitäisi olla uusi aita pystyssä. Tästä siis varmasti hässäkkää syntyy.

Tiiltäkään ei jäänyt pystyyn

Temppelikierroksella

Seurasta ja ruuasta nautitaan päivittäin

Mummi ja mamma ovat kivasti päässeet mukaan myös kenttämatkoillemme, mikä on antanut heille laajemman kuvan Nepalista.

Näitä hetkiä tulee vielä sitten silloin joskus ikävä.

Sitten pihapoikamme/taloudenhoitajamme Dambar otti ja lähti, sanan mukaisesti. Meillä ei sinänsä ollut hänen kanssaan isoja ongelmia, vaikka kaikkein tehokkain hän ei työssään ollutkaan. Hyvinä päivinä hän oli todella kiva. Loppua kohden hän kuitenkin alkoi olla ilmoittamatta poissa eikä häneen saatu yhteyttä ja viimeisenä viikkona Pokharassa ollessamme, hän oli käytännössä koko viikon ilmoittamatta ja kenenkään tietämättä lähtenyt kotikyläänsä. Ja näin kaikki hänelle jätetyt työt olivat perjantaina tekemättä. Viikonlopun asiaa mietittyämme päätimme, että hänen on varmaan alettava etsimään uutta työpaikkaa (varsinkin kun muiden työntekijöidemme  luottamus häneen oli täysin mennyt). Maanantaina sitten työpäivän jälkeen otimme asian esille ja tulos oli odottamaton. Hän ilmoitti, että hänellä onkin laukku vartijankopissa pakattuna ja kohta lähtee bussi kohti Intiaa. Tällä hetkellä hän toivottavasti on Goalla ravintolassa paistamassa leipää. Tilanne oli siis vähintään mielenkiintoinen. Hän kertoi, että oli perheelleen aamulla ilmoittanut lähdöstään, mutta seuraavana päivänä kuulimme, että vaimo oli soitellut ja kysellyt, missä Dambar mahtaa olla. Sitten kuulimme, että hänellä onkin kolme vaimoa ja kaikenlisäksi hän oli vartijaltamme lainannut merkittävän summan rahaa vähän aikaa sitten. Eli varmaan oli ihan hyvä, että hän lähti, mutta toivottavasti hänellä kuitenkin on kaikki hyvin ja hän saisi hoidettua asiansa kuntoon. Tänään meillä sitten aloitti uusi työntekijä. Marfat on sympaattinen vanha mies, joka työskenteli Ilmomäillä koko heidän täällä olo aikansa (4 vuotta). Emme uutta valintaa tehtäessä olisi muuta vaihtoehtoa miettineetkään, mutta meille on "vaara", että hän lähtee parin kuukauden päästä Suomeen, jos visa-asiat onnistuvat. Mutta koska tästä ei ole varmuutta ja mukavampaa ja luotettavampaa henkilöä emme varmasti heti löytäisi, olemme enemmän kuin iloisia hänen meillä tänään aloittaessa.

Ehkä viimeinen kuva Dambarista

Tämän lisäksi suurimpana asiana oli Mintun ja Santun koulun alkaminen maanantaina. Iloksemme Santtu on ollut uskomattoman reipas ja iloinen koululainen (hän sai aloittaa Nursery ryhmässä, ilman suuria oppimispakkoja). Pikku Mintullamme sen sijaan on ollut aika rankkaa henkisesti ja fyysisesti. Kaiken muun koulumaisuuden ja kieliongelmien lisäksi 2.luokan (Mintun ikäryhmä on siis jaettu kahteen luokkaan) opettaja menehtyi muutama viikko sitten Britanniassa ja nyt luokat ovat hetkellisesti jouduttu yhdistämään. Minttu yrittää olla uskomattoman reipas, mutta aamut pelottavat paljon ja iso luokka tekee avun saamisen oppimisessa äärettömän vaikeaksi. Mintun koulunkäynti kuitenkin on jo erittäin paljon akateemista oppimista. Yritämme Minttua rohkaista ja kannustaa ja huolehtia kotona leikeistä ja hyvästä ilmapiiristä ja toivomme ja rukoilemme, että koulu pikkuhiljaa alkaisi luonnistua paremmin. Minttu on aina ollut vähän suorittaja, ja hän haluaisi olla niin tunnollinen oppilas, mikä tällä hetkellä on tosi vaikeaa, ja lisäksi hän on koulussa tällä hetkellä yksinäinen (vaikka muutama kaveri onkin löytynyt, on ainoana ei-kieltä puhuvana oleminen raskasta), että tukea hän kaipaa. Mutta vaikka kouluun meno vaikeaa onkin, onneksi hän iloisena tulee sieltä aina ulos ja sanoo, että pikku hiljaa menee paremmin. Santullekin Minttu oli välitunnilla nähdessä sanonut, että yritä olla reipas! Siinä Santun sitä kertoessa ei isällä ja äidillä ollut itku kaukana.

Rakkaat koululaiset, uusissa liikunta-asuissaan

Ensimmäinen koulupäivä on takana

Eilen tuota kirjoittelin ja paljon ehti päivässä tapahtumaan. Eilinen koulupäivä oli ollut molemmille hyvä. Vuoret näyttäytyivät lähes koko komeudessaan  talomme katolta mummille ja mammalle. Illalla piti kirjoittaa tämä loppuun, mutta koko poppoo oli 20.30 untenmailla. Tänään taas hyvä päivä koulussa (vaikka kouluun meno vielä aamuisin Minttua itkettääkin) ja illalla kävimme hakemassa polttopuita ja lämmitettiin sauna. Vaikka paljon on vaikeita hetkiä, niin onneksi on myös hyviä.

Tämä näky teki rankan viikon jälkeen niin onnelliseksi. Vielä kun vuorten näkyminen näin sadekautena on todella harvinaista.

Nautimmekin maukkaan päivällisen sitten talomme katolla maisemia ihaillen.

Taas uusi kokemus takana. Polttopuun haku oli mielenkiintoista ja hauskaa. Paikallisillakin on hauskaa, kun valkonaama tulee iloisena, huonolla nepalilla selittämään ja ostamaa polttopuita.

Puusta en tiedä, mutta suomalainen koivukin kalpenee tämän rinnalla. Puu on käsittämättömän tiivistä ja painavaa ja sahaaminen on näin kohtuu työlästä. Tämä kasa ostettiin kilotavarana ja maksoi kyllä melkein 30€. Mutta hyvin sauna lämpeni!

Mummi ja mammakin pääsivät ensimmäistä kertaa meidän katolle saunomaan.