Kaksi keskiviikkoa.

Viime viikon keskiviikkona oli syntymäpäiväni ja tämän viikon keskiviikko meni kaikenlaisissa lääkäreissä. Mietin eilen magneettikuvalaitteessa maatessani, että hassua miten kaksi päivää voi ollakin niin erillaiset. Viime viikolla meillä oli lasten loma ja keskiviikoksi sattui sopivasti vielä kansallinen vapaapäivä, jolloin pystyimme kivasti juhlimaan syntymäpäivää, käydä kävelyllä ja syödä ravintoloissa.

Viikonloppuna sitten olimme kävelyllä Nagargotissa ja taas jonkin aikaa vaivannut selkäni oli sitten maanantaina siinä kunnossa, että en saanut sukkaa jalkaan ilman kovaa kipua. Eilen sitten aloitinkin päivän hammaslääkärissä ja en voinut käsittääkään miten voi hampaiden puhdistus olla niin kivuliasta kuin se oli. Olen aina inhonnut hammalääkäriä ja eilinen ei ainakaan parantanut kokemuksiani (täytyy kuitenkin sanoa, että itse hammaslääkäri klinikka täällä on erittäin hyvä ja vielä edullinenkin). No sieltä sitten kiirehdin Ciweciin (meidän käyttämämme lääkäri klinikka siis), jossa satuin pääsemään inhokkilääkärilleni (viimeisestä lavantautikeikasta jäi vähän hampaankoloon), jolla ei selkävaivoista ollut kyllä mitään tietoa (myönnän, että yleislääkärille selkävaivat eivät varmasti ole helpoimpia selvitettäviä). Olin kuitenkin jo lääkärille mennessäni päättänyt, että koska selkävaivoja minulla on ollut ainakin 15 -vuotta ja viimeaikoina se on tuntunut menevän vain huonompaan suuntaan, niin nyt otetaan sitten samantien magneettikuvat, jotta saadaan toivottavasti hyvä kuva missä mennään. Oli tulokset sitten hyviä tai huonoja, niin ainakin on sitten helpompi taas kestää eteenpäin. Lääkäri kyllä yritti ehdotella kylmäpussia ja särkylääkettä ja käyntiä fysioterapeutilla, mutta pidin pääni ja otin lähetteen kuviin. Niiden perusteella voidaan sitten miettiä hoitoa jos on tarpeen ja täällä magneettikuvien ottaminen maksaa vain 150€, joten maksoi vakuutus ne tai ei, niin Suomeen verrattuna investointi ei ole suuri.

Kuvaukset täällä suorittaa yksityinen, näihin erikoistunut yritys, jolla on uudet Siemensin laitteet. Sinne siis suuntasin kulkuni seuraavaksi (talon ulkonäöstä johtuen, pihaan tullessani kyllä mietin mihin sitä ollaan taas joutumassa). Myöskin itse kuvaussessio oli ihan mielenkiintoinen, koska en voinut kuvitellakkaan minkälaista ääntä laite pitää (en tiedä mitä muut tuon kokeneet mahdatte ajatella). Välillä tuntui kuin olisi ollut konekivääritulituksessa ja sitten välillä tuli mitä ihmeellisempiä pamauksia ja rummutusta (minulle siis tarjottiin korvatulppia ennen toimenpidettä, mistä kieltäydyin :) Siinä puolen tunnin makoilu oli siis kokemus sinänsä. Tänään sitten kävin hakemassa kuvat ja kiikutin ne takaisin Ciweciin, mutta tarkoituksena olisi lähettää ne myös arviointiin Mehiläiseen. Katsotaan mitä tulevan pitää.

Tässä kuitenkin muutama kuva viime viikon keskiviikosta, jota on vieläkin mukava muistella.

Aamu alkoi juhlan merkeissä...

Riisipeltolenkkimme antaa aina hyvän mielen ja ensimmäisten kevätsateiden jälkeen maisemakin alkaa taas vihertämään.

Ravintolailta ystävien kanssa, sekä paluumatka. Vain 11 henkilöä yhdessä taksissa, olisiko takaluukkuun mahtunut vielä yksi??

Illan päättänyt jääkiekkomatsi.......

Veljemme ja siskomme

Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen ensimmäisen artiklan mukaan kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Artikla jatkuu: "Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä".

En luettele tähän enempää ihmisoikeuksia, enkä lastenkaan oikeuksia. Silti lasten oikeudet ovat ne, joiden ainakin toivoisi maailmassa toteutuvan.

Sunita, 6, auttaa ruuanlaitossa. Ruoka valmistetaan tulella. En ole varma, saako Sunita käydä koulua. Hänen kylässään Etelä-Nepalissa on reilut 200 lasta, joista vajaa 40 pääsee kouluun. Kyläläiset ovat daliteja, alakastisia, ja dalitienkin keskuudessa he ovat kaikkein heikoimmassa asemassa. Nämä ihmiset tunnetaan nimellä musar, rotansyöjät. Heillä on syntymätodistuksena otsaan lätkäisty leima "saastainen, koskettamaton". Yläkastiin kuuluvat uskovat muunmuassa, että dalitin valmistama ruoka saastuttaa. Pelkkä dalitin läsnäolo saattaa tilanteesta riippuen saastuttaa esim. koko huoneen. Dalitilla ei ole samaa ihmisarvoa kuin muilla. Ei arvoa ollenkaan.

Lapset tekevät töitä. Jos eivät kotonaan, yläkastisten kodissa oman kylän ulkopuolella. Käytännössä orjatyössä. On tavallista, että kuukauden orjatyöstä lapsi tuo kotiin 500 rupiaa, alle 5 euroa. On myös tavallista, että vaikka lapselle aukenisi ovi kouluun, yläkastiin kuuluva "työnantaja" estää lapsen kouluunpääsyn.

Kastilaitos on Nepalissa kielletty mutta elää käytännössä yhä. Kathmandussa kastilaitoksen olemassaoloa ei ulkopuolinen konkreettisesti huomaa (puheista, asenteista ja käytännön tavoista kyllä) mutta maaseudulla ja erityisesti etelässä sen vaikutus on yhä äärimmäisen todellinen.

Tasa-arvostakin ollaan kovin kaukana. Kuten olen aiemminkin todennut, elämään ei ehkä voi saada huonompia kortteja kuin dalit-kortti + tyttö-kortti ja erityisen huono tuuri on saada näiden kahden päälle vielä vammainen-kortti.

Lähetysseuran kumppani SUS (nepalilainen NGO) tekee työtä Sunitan kylässä. Vastaavanlaisia dalit-kyliä on Etelä-Nepalissa lukuisia ja SUS toimii viiden kylän alueella. SUS:n työn ansiota on, että edes nuo 40 lasta on koulussa. SUS perusti ja ylläpitää Sunitan kylässä esiopetusryhmää, joka ehkä takaa sen, että jossakin vaiheessa kylän kaikki lapset voivat käydä koulua.

Lähetysseura toimii aina paikallisen kumppanijärjestön kautta, kumppanin työtä tukien ja vahvistaen. Paikallinen kumppani määrittää myös työn tarpeen.

Lapset ovat kaikesta huolimatta aina lapsia: uteliaita ja nauravaisia.

Ryhmäkuvaan järjestäytyminen tekee toki ilmeen hieman totiseksi.

Sunitan kylä näyttää tältä.

Perhe ja koti (yksi huone).

Kaikki kuvat ovat Heikin ottamia.

Peppar

Otsikossa yksi Siirin käytetyimmistä lempinimistä. Hän on niin Pippuri, indeed, ja ruotsalaisittain vielä parempi. Tämän postauksen jälkeen täytyy varmaan tehdä vielä postaus Santustamme, kun tytöt ovat nyt saaneet näin blogitilaa. Mutta niin, Siiri. Siirin "luokka", siis brittikoulun päiväkotiryhmä, piti ystävänpäivänä assemblyn koko koululle. Minä tietysti ihan liikuttuneena seurasin 3-4 -vuotiaiden esitystä.

Siiri oli kuitenkin ihan lavan tähti! Hän sanoi omat vuorosanansa tosi reippaasti ja selkeästi ja lauloi kaikki laulut kuuluvasti mukana (ehkä asiaan vaikutti sekin, että Siiri seisoi mikrofonin takana). Olimme Pippuristamme niin ylpeitä.

Miten omista lapsistaan onkin aina niin ylpeä? Se on kyllä tunne, jonka soisi kaikkien lapsettomienkin kokevan!

Siiri viides vasemmalta. Ps. Terhi T - tunnistatko housut?!

Ylempi video on kestoltaan noin 2 minuuttia. Siinä Siiri sanoo omat vuorosanansa heti laulun jälkeen. Siiri sanoo: "We will sing a song about love!" Eli laulamme laulun rakkaudesta!

Alemmassa videossa lapset laulavat ja halaavat

Hyvää ystävänpäivää vielä näin viikon myöhässä kaikille lukijoillemme!

Goldilocks

Siiri on ihastunut Kultakutri ja kolme karhua -satuun. He ovat näytelleet sitä koulussa ja Siiri on esittänyt pienintä karhua.

Meiltä löytyy kotoa kaksikin kultakutria. Vanhempaa heistä kuvasin pari viikkoa sitten Thaimaan-lettejä avatessamme.

Aika mahtava hevosenharja!

Vähän sitä sun tätä...

Tässä on vähän sitä sun tätä. Ajellessani aamulla SUS:n toimistolle ajattelin, että matkalla voisi ottaa monta kuvaa ja laittaa tänne. Nyt kahden vuoden jälkeen moni asia tuntuu arkiselta, mutta kun malttaa unohtaa kiireensä, ajaa vähän hiljempaa ja katsella ympärilleen, huomaa miten hauskoja asioita ympärillä tapahtuu ja miten iloiseksi se tekee. Mutta teen kyllä vielä tuon kuvapäivityksenkin ja sitten toisen tänään alkavalta kenttämatkalta Etelä-Nepaliin. Olen taas menossa tutustumaan uuteen työalueeseen Sarlahin lääniin, Nepalin köyhimmille alueille. Tässä ei vielä kuitenkaan ole kuvia ja tapahtumia tältä päivältä, mutta muita juttuja sieltä sun täältä vähän ajassa taakse päin.

Anni onkin aiemmin kertoillut vähän Nepalissa tapahtuvista koulutuksista - lastensuojelusta ja perhetyöstä - ja olin itse viime ja edellisviikolla tapahtuneessa REFLECT-koulutuksessa. Koulutukset eroavat monin tavoin Suomessa tapahtuvissa ja tässäkin seitsämän päiväisessä (putkeen) koulutuksessa istuttiin aamu kahdeksasta ilta viiteen kylmällä lattialla. Iltaisin vielä osallistujat joutuivat tekemään ryhmissä ja itsekseen ”kotitehtäviä”. Hassua oli tulla ensimmäisenä päivänä paikalle ja todeta olkinen koulutustila, jossa ei ole edes sähköä koko aikaa (tällä hetkellä sähköä täällä Kathmandussa on 11 h päivässä, mutta vain kolme tuntia päivällä kello 8-20 välisenä aikana). Olin siis edellisenä päivänä kysynyt paikasta ja tämähän oli todella hyvä ja suosittu koulutuspaikka Kathmandussa J Koulutus itsessään kyllä oli todella hyvä ja osallistujat todella innostuneita. Alussa myös muodostettiin ryhmät, joista jokaisella oli oma päivätehtävänsä, yksi ryhmä hoiti viihdyttämisen, yksi terveystilanteen, yksi edellisen päivän kertauksen pitämisen, yksi palautteen annon, yksi kirjanpidon ja yksi päivän ”johtamisen”.

Arvostan suuresti jokaisen osallistujan panosta koulutukseen ja myös kouluttajien. Pitkän päivän jälkeen he vielä illalla tekivät videon edellisestä päivästä ja tässä ensimmäisen päivän video koulutuksesta. Tämä herätti kyllä pienine virheineen ja muutenkin minussa ja Annissa naurun herahduksia

Reflect-koulutukseen osallistuneet.

Sitten kuvia ihan muusta...

Santtu ja Santun ystävä ja luokkakaveri Nyima Rose.

Santun kanssa kävimme myös paikallisella parturilla ja touhu oli aikamoista, kuten myös arpi Santun niskassa hiusten leikkuun jälkeen.

Lounashetki ravintolan nurmikolla. Ilmat ovat alkaneet kivasti lämpenemään ja päivisin on jo ihan todella kuuma. Tänään kyllä sataa ripottaa ja on vilpoista, mutta mukava sekin kun ilma vähän raikastuu.

Siiri on ollut valtavan innoissaan, kun hänkin pääsi aloittamaan ensimmäisen koulun jälkeisen clubinsa. Tenavaliikkujat.... Siiri seisoo taka-alalla.

Kathmandun laakso Hattibanin suunnalta. Mietimme, että taisi olla ensimmäinen kerta kun näimme vuoret näin kirkkaasti Hattibanin retkiltämme ja myös ensimmäinen kerta, kun emme ottaneet kunnon kameraa mukaan...

Sunnuntairetki ystävien kanssa Hattibanilla. Minttu on nauttinut valtavasti ikäisensä suomalaisen ystävän saamisesta naapuriin.

Tästä vain hassu pikkujuttu, että paikallislehden etusivulla (vasemmalla ylhäällä) mainittiin Suomi ja miten Suomen naiset hienosti voittivat Sveitsin jatkoajalla Olympia jääkiekossa. Oli muuten myös ensimmäinen maininta lehdessä koko Olympialaisista!

Ja tässä on sitä kunnon meininkiä liukumäestä. Kun putkeen menet et tiedä mihin alhaalla päädytkään ;) Nämä on näitä tielevennyksen hienouksia, mutta vielä hienompaa nepalityyliin, ei päiväkodin lapsilta kuitenkaan ole pääsyä liukumäkeen estetty :)

2-vuotispäivä

Helmikuun alussa tuli perheellemme kaksi vuotta täyteen Nepalissa. Nepalista ja Kathmandusta on tullut meille koti, jossa on hyvä olla ja arki sujuu mukavasti. Tämä ei kuitenkaan poista ikävää Suomeen - lähinnä rakkaiden ihmisten ja Simba-koiran ikävää. Kaksi vuotta sitten kurkkuani kuristi nähdä kuvia rakkaista ihmisistämme tilanteissa, joissa meidän olisi kuulunut olla mukana. Tämä tunne on osittain hävinnyt, mutta sen tilalle on tullut tunne siitä, että meidän kuuluisi olla Suomessa - ei silloin, kun siellä tapahtuu jotakin hauskaa vaan nimenomaan silloin, kun joku rakkaista ihmisistämme tarvitsisi tukeamme tai apuamme tai vain sitä, että olisimme lähellä. Niinä hetkinä tuntuu, että olemme liian kaukana ja väärässä paikassa.

Suomeen paluumme ajankohtaa aina välillä kysellään, ja julkisesti kerrottakoon, että sopimuksemme on voimassa kesään 2015. Tämän jälkeisestä mahdollisesta jatkosta Nepalissa tai paluusta Suomeen emme vielä tiedä.

Ympärillämme on ihana joukko ihania ihmisiä, työ on hyvin mielekästä ja haastavaa ja lapsilla sujuu hyvin koulussa ja harrastuksissa. Henkisesti stressaavia asioita on ihmisten jatkuva muuttaminen - erityisesti lapset kärsivät siitä, että ystävät lähtevät pois. Onneksi on tullut uusia tilalle, mutta tutustuminen vie aina oman aikansa. Nepalin haastavaan arkeen olemme tottuneet (vaikka jäi taas Runebergintortut leipomatta kun sähköaikataulu ei pitänytkään paikkaansa). Tämän maan uhat ja vaaratekijät - liikenne, huonot vuoristotiet, maanjäristykset ja ilmansaasteet - eivät ole häipyneet mielestämme vaan pikemminkin olemme oppineet elämään niiden kanssa. Omana taakkanaan ne painavat kyllä mukana koko ajan.

Eilen olimme Matin ja Anna-Kaarinan mukana perhetyön kurssilla Nagarkotissa. Kurssista lisää myöhemmin, mutta nämä söpöily- ja vuoristokuvat on siis otettu sieltä.

(c) Matti Palmu

Maailman ryppyisin maa!

Aamu-usva kukkuloilla.

Keskimmäisessä rivissä on kuvattuna näkymä Nagarkotilta. Vuori nimeltä Lindartsubugo on melko helppo erottaa omintakeisen muotonsa ansiosta. Mount Everest on siitä seuraava, täältä katsottuna vaatimaton huippu oikealla. Alakuvassa näkymä eilen, äärimmäisenä vasemmalla siis Gauri Shankar ja Melungtse.

Mount Everestin etsintää.

Maisema

Omalta katoltamme avautuvaan maisemaan ei kyllästy. Heikin mielestä vuorimaisema on samaan tapaan rauhoittava kuin järvimaisema. Minusta vuoret ovat mahtavat ja kunnioitusta herättävät.

Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen - mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen. (Ps. 8) 

Valkoinen kolmionmuotoinen huippu on Langtang Lirung, 7 227 m. Huipusta tulee aina Langtangin-trekkimme mieleen.

Hauskaa on myös bongata samaan aikaan omalla katollaan maisemaa ihailevat naapurit! (Jeannine, Yohann, Freya ja Lucie.)

Kepin nokassa?

”Elämä on varmasti hetken aikaa kepin nokassa tanssimista, mutta sitten se voi taas olla sitäkin hauskempaa”, sanoi kätilö minulle Kanta-Hämeen keskussairaalassa kun olin synnyttämässä Siiriä. Minttu oli kaksi päivää aiemmin täyttänyt 4 ja Santun 2-vuotispäivä oli tulossa. Muistan kätilön lausahduksen kovin hyvin. Tarkkaan en muista, mitä ajattelin sillä hetkellä. Ehkä mietin, tietääkö kätilö edessä olevasta ajasta kolmen alle viisivuotiaan kanssa jotakin, mitä minä en - vielä. Epävarmana ehkä mietin, mitähän mahtaa olla tulossa. Selviänkö?

Nyt Siirikin on sen ikäinen kuin Santtu oli meidän muuttaessamme Nepaliin. Siivosin tänään Siirin kanssa hänen vaatekaappiaan. Tuntuu oudolta, että Siirille menee osa vaatteista, joita Santtu käytti tänne tullessamme. Ja Mintun (ja monen serkun) vanhat vaatteet, jotka pakkasin tynnyreihin mukaan Siiriä odottamaan, ovat nyt sopivia.

Pieniksi jääneille lastenvaatteille on täällä paljon käyttöä ja ottajia. Jotkin vaatteet annamme yksivuotiaalle Lucie-ystävällemme. Jotkin vaatteet on säästettävä muistoina. Heikki säästäisi vaatteita enemmänkin lastenlapsia varten, minä taas antaisin eteenpäin tällä hetkellä tarvitseville.

Muutaman päivän päästä voimme juhlia Nepalissa asumisen 2-vuotispäivää! On tämäkin aika ollut jollakin tavalla kepin nokassa tanssimista. Jos olisin etukäteen tiennyt, mihin kaikkeen tulemme joutumaan, en ehkä olisi uskaltanut lähteä matkaan ollenkaan. Kysyin tässä yhtenä päivänä Mintulta, mitä hän nyt ajattelee ajasta, jolloin oli pakko opetella kokonaan uudet elämäntavat, ympäristö ja kieli (tai kielet). Minttu vastasi, ettei se nyt niin kamalaa ollut. Luulen vastauksen olleen hyvinkin rehellinen – oli vähän kamalaa, mutta siitä on selvitty. Tämä lohdutti minua.

Ihanat ystävämme Jeannine ja Yohann järjestivät tänään talonsa katolla kevätbileet brunssi-tyyppisesti. Jeannine sanoo usein, että elämä on lyhyt ja siksi se täytyy elää hyvin. Mitä ”elää hyvin” tarkoittaa, se täytyy jokaisen itse itselleen selvittää. Jeannine itse usein asettaa itselleen erilaisia lyhyen ja pitkän ajan tavoitteita. Tavoitteet voivat olla arkisia tai korkealentoisia. Kotinsa seinälle he ovat tehneet listan aiheista, joiden he kokevat olevan lahjoja tai joista voi olla iloinen. Tavoitteena on tuhat asiaa ja jokainen perheenjäsen saa kirjoittaa listalle omiaan. Nelivuotiaan Freyan isoin kirjaimin kirjoitettu ilonaihe pisti silmään: Santtu kissed me today! Santun oma selitys asialle oli, että minkäs sille mahtaa, kun tytöt juoksevat koko ajan perässä.

Rakastan runoja, enkä malta olla kirjoittamatta tänne joitakin tämän hieman runollisen (lopun lausahdusta lukuunottamatta) postaukseni loppuun. Tämä ensimmäinen on rakkaan Sanna-ystäväni meille kaksi vuotta sitten muistokirjaan kirjoittama – runo on Heli Pukin.

Sulka rehellisyydestä

Sulka rohkeudesta

Sulka uskosta ja urheudesta

Sata sulkaa suuresta surusta

Tuhat onnen tuntehista

Sulka suurin sielun kipinästä.

Sulista kasvavat

suuret kantavat siivet

tuuleen, tuleen, varjoon, valoon

-          päivään huomiseen.

Tämä lastenruno puolestaan pyörii usein päässäni ja jotenkin vain laittaa aina kiireen oikeisiin mittasuhteisiin. Jukka Itkonen:

Kaikenlaista tapahtuu

Kaikenlaista tapahtuu.

Ja tällaista tapahtui kerran:

etana kiipesi puun latvaan.

Matka kesti viikon verran.

Vielä Nepalissakin reissannut Pia Perkiö:

Miten arkista voi olla

se mistä taivas heijastuu,

miten nopea

se mikä peittää taivaan!

Minun käsissäni molemmat,

sydämessäni.

Jos uskaltaisin avata tien

uskoon ja unelmiin,

ehkä tietäisin olevani

luottamukseen luotu

ilon tuojaksi tarkoitettu,

ehkä uskaltaisin antaa

toisillekin mahdollisuuden

kulkea omaa tietään.