Laiva

Huh, kiirettä.

Tai ei nyt oikeastaan niinkään. Monta asiaa on kesken ja työn alla, mutta olemme jotenkin - ainakin toistaiseksi - osanneet olla stressaamatta. Asia, kaappi, työtehtävä, tapaaminen, meno ja päivä kerrallaan. Kyllä se tästä. Elämä on nyt taas tässä kohtaa tällaista järjestelemistä ja tunteita täynnä; elämää kumminkin.

Meillä on Heikin kanssa vuosien varrella aika toimivaksi tullut hyvä työnjako. Minun onneni on mies, joka saa aikaan ja hoitaa homman kuin homman. Hän on jo sopinut rahtiasiat ja laatikoiden hankkimiset. Mittaillut tavarat ja miettinyt, mihin mikäkin menee. Hän on myynyt jo melkein kaikki ne, mitkä päätimme myydä. Minä puolestani varaan ja hoidan koulujutut, lääkärikäynnit, otan selvää tarvittavista rokotuksista ja lääkkeistä. Lasten kanssa olen käynyt jo suurimman osan leluista ja vaatteista läpi.

Omista tavaroista luopuminen on jälleen kerran raastava ja tuskallinen mutta (toivottavasti) hyvä prosessi. Olen yrittänyt aloittaa prosessin niin ajoissa, että lapset saavat aikaa luopua siitä, mistä on yhdessä päätetty luopua. Toisaalta iloitsen myös heidän asenteestaan. "Meillä on paljon kaikkea ja monella nepalilla ei ole yhtään!" toteaa kuopuskin. Annamme suuren osan tavaroistamme eteenpäin.

Olemme myös pitkään yhdessä miettineet, missä paikoissa pitäisi Nepalissa vielä ehtiä käydä ja keitä kaikkia tavata. Lastemme synttärijuhliin panostamme, sillä ne ovat hyvä tilaisuus lapsille saada ystävät vielä kerralla koolle. Pääsiäisen trekillä Annapurnalla (en ole siitäkään ehtinyt tänne kirjoittaa - voi missä maisemissa taas kuljimmekaan!) hyvästelimme Annapurnan, Pokharan ja Temple Treen koko henkilökunnan. Toisaalta - ystävien kanssa olemme jo suunnitelleet, milloin tulemme takaisin Nepaliin vähän isompien lastemme kanssa. Ei lähdön tarvitse olla lopullinen.

Itselläni kyllä kurkkua kuristaa monissa yllättävissäkin tilanteissa. Yhtäkkiä nepalin kieli on niin rakas ja joudun tekemään surutyötä siitä luopumisen suhteen. En usko saavani pidettyä nepalia aktiivisena kovinkaan helpolla enää Nepalista muuton jälkeen. Kurkkuani kuristaa tilanteissa, kun ihmiset, jotka eivät ole kuulleet lähdöstämme, hämmästelevät, että "Ettehän te voi olla lähdössä!". On totta, että expat-piireissämme me olemme jo Nepalin-konkareita. Suurin osa alun ystäväpiiristämme asuu jo muualla. Mutta koko ajan on tullut myös uusia, mahtavia ihmisiä. Kurkkuani kuristaa kun koulun jalkapallovalmentaja - joka muutenkin on maailman sympaattisin nepalimies - tuli sanomaan, ettei hän anna meidän lähteä. Santusta piti tulla brittikoulun jalkapallojoukkueen kapteeni! Asia oli jo selvä!

Voi nyyh. Lapsille olen yrittänyt sanoa, että eikö ole hyvä lähteä silloin, kun olisi hyvä jäädäkin. Santtu - juuri tämän jalkapallokapteenitapauksen jälkeen - ei ollut samaa mieltä. "Mieluummin lähtisin niin, että olisi itsestään selvää, että haluan lähteä."

Kathmandussa on taas kovin kaunista. Jakarandat ja kaikki kukat kukkivat. Toisaalta, viime yönä heräsimme taas sydän rinnasta irroten maanjäristykseen. Olin itse aivan unessa ja säntäsin hädissäni ylös, mutta en tajunnut, minne piti mennä. Heikillä toimi järki ja hän huusi ohjeet. "Sinä Santun huoneeseen, minä Mintun!" (Siiri nukkuu meidän huoneessamme.)

Luin uutisista taas levottomuuksista Etelä-Nepalissa. Tunnen syyllisyyttä siitä, kun tajuan, etten olekaan asiasta enää niin kovin kiinnostunut vaan avaan viereen uutisikkunan, jossa kerrotaan Senegalin uutisia.

Tänä aamuna olimme taas uimassa vakiopaikassamme kukkivien jakarandapuiden alla. Päätin jossakin vaiheessa kutsua lapset ystäviensä luota hetkeksi istumaan varjoon. Aloimme leikkiä laiva on lastattu-leikkiä siten, että piti sanoa asioita, joita tulee Nepalista ikävä. Leikki jatkui pitkään. Kurkkua kuristaen kuuntelin lasten sanomia juttuja. Kaikki ystävät, Dilu, koirat, koulu, vuoret, trekit, pyöräily yhdessä kouluun joka arkiaamu, äidin työpaikka koulun vieressä, ruoka (riisi! mainitsi kuopus itsestäänselvästi), ystävälliset ja kivat ihmiset, pikkukaupat..... Lista oli pitkä ja ihana. Kuulosti ihan elämältämme. Sitten vaihdoimme asioihin, joita ei tule Nepalista ikävä. Aluksi oli hauskaa: roskat ja pahat hajut! Liikenne ja moottoripyörät! Bagmati-joki! Ilmansaasteet! mutta yhtäkkiä, kahden kierroksen jälkeen, ei kukaan enää keksinytkään mitään.

"Äiti, mihin nämä lastatut laivat lähetetään?" Ennenkuin ehdin vastata, sanoi keskimmäinen: "Se laiva, johon lastasimme ne kaikki Nepalin-elämän hyvät asiat, seilaa mukanamme aina. Se seilaa mukanamme Senegaliinkin." (Menin sanattomaksi.) Laivan, johon lastasimme ne huonot puolet, päätimme olevan sellainen, josta päästämme iloisina irti. Sen laivan köysi on irrotettu ja päästämme laivan seilaamaan. Mutta sen toisen laivan köysi puolestaan on kiinnitetty tiukalla solmulla kunkin meidän sydämeen.

Afrikka kutsuu

Haikein mielin ja surevin sydämin olemme pikkuhiljaa alkaneet valmistautua sanomaan Nepalille jäähyväisiä. Uskomattomat yli neljä vuotta olemme saaneet täällä elää ja tehdä työtä. Tulemme kaipaamaan monia asioita, ja ihmisiä tietysti eritoten.

Olemme kuitenkin jo puoliksi mukana uudessa seikkailussa. Meidät kummatkin on valittu Lähetysseuran tehtäviin Senegaliin.

Olemmeko hulluja? Onko tässä taas mitään järkeä? Pysy kuulolla, ja ehkä näihinkin kysymyksiin saadaan tulevien vuosien aikana vastauksia.

Viimeiset Nepalin-kuukaudet keskitymme kuitenkin täysillä Nepaliin ja töihimme. Toivon, että ehdimme niistä kirjoitella vielä tänne blogiinkin. Minä olin muunmuassa viime viikolla kenttämatkalla Gorkhassa (joka on yksi Nepalin lääneistä), jossa keräsin tiedotukseen materiaalia siitä, miten ihmiset voivat nyt vuosi maanjäristyksen jälkeen. Eivät he kovin hyvin voi. Nepalit, jotka ovat niin sitkeää kansaa, ovat nyt vailla energiaa. Jatkuvat jälkijäristykset, oman hallituksen saamattomuus, kaiken menettäminen - siinä syitä, miksi jälleenrakentaminen on ollut erittäin haastavaa. Gorkhassakin on maanjäristyksessä täysin tuhoutuneita kyliä.

Kiitollinen mieli on huomata, miten sitkeää työtä Lähetysseuran kumppanijärjestöt tekevät maanjäristysuhrien auttamiseksi. Toivoa vielä on.

Niin, maanjäristyksen vuosipäivä lähestyy 25.4. Emme ole silloin yhdessä, sillä Heikillä on kumppanijärjestöjen konferenssi ja lapsetkin ovat tietysti koulussa klo 11:56. Ehkä minä yksin hiljennyn muistamaan vuodentakaista hetkeä ja sitä seuranneita päiviä ja viikkoja ja vähän itkeä tirautan. Ajattelen sitä, että elämä on laina.

"Pelaavatko Takot Afrikan Tähteä? Ei, se olikin Afrikkaan Lähteä!" (Muokattu ystävän runoilusta.)

Muutamia kuvia Gorkhasta.

Suurin osa Gorkhankin läänin kouluista on täysin maantasalla. Tässä (+ alakuva) koulua, josta ovat ovet jäljellä. Koulun rehtori järjestelee meille tuoleja kokousta varten.

Koulua käydään yhä väliaikaisiksi tarkoitetuissa teltoissa ja savimajoissa.

Paikallinen työntekijämme järjestelee seuraavaa tapaamista. 

Nepalin polut

Yhden kylän naistenryhmä, joka on taas alkanut toimia maanjäristyksen jälkeen. Toivoa on!

Holy (& Holi) Week

Hiljainen viikko. Pääsin tänään hiljaisen viikon tunnelmaan lastenkodissamme, jossa pesin lasten jalat yhdessä harjoittelijamme kanssa. 

Jalkojen pesu oli koskettavaa sekä minulle että lapsille. Nepalissa jalat paitsi yleensä ovat oikeasti likaiset (pölyisillä ja likaisilla kaduilla kuljetaan ilman kenkiä tai muovisandaaleissa), niitä myös symbolisesti pidetään epäpuhtaana ruumiinosana. Jalkapohjien näyttäminen (esim. lattialla istuessa) on epäkohteliasta. Oma esikoiseni kertoi juuri tästä esimerkin. Hän oli koulussa siirtänyt jalallaan lattialla olevaa kirjaa. Ystävät olivat valistaneet häntä, että jos hän olisi hindu, tulisi hänen nyt pyytää anteeksi tapahtunutta nimenomaan sen vuoksi, että kosketti kirjaa jalalla.

Osa lapsista päättäväisesti kieltäytyi jalkojenpesusta sanoen, ettei voi sallia vanhemman ihmisen tekevän sellaista.

Minä taas pesin huolellisesti jokaisen lapsen varpaanvälitkin. Ja tein sen melkein kyyneleet silmissä.

Mielessäni soi Johanna Kurkelan Ainutlaatuinen.

Ohjelmaa lastenkodissa...

Oli ihan hyvä päästä hiljaisen viikon tunnelmaan, sillä muutoin viikko on sujunut muunlaisten touhujen parissa. Eilen vietimme viidettä holiamme! Holi, tuo hindujen kevään, värien ja veden juhla on niin ratkiriemukas päivä, että meillä on sille sävelletty oma laulukin. Tänä vuonna sekoitin tarkoituksella juhlaan meidän omia vappuperinteitä, kevään juhlahan sekin on.

Kulttuurien ja tapojen kirjo, ystävät niistä nauttimassa - elämää ehkä parhaimmillaan. 

Viime viikon olin Ylen kuvausryhmän kanssa kentällä. He kuvasivat videoita Nenäpäivää varten. Nenäpäivän tarkoitushan on hassuttelun ja viihteen kautta innostaa ihmiset auttamaan kehitysmaiden lapsia. Nenäpäivä huipentuu Nenäpäivä Show:hun 11.11.2016. Pitäkää siis silmänne auki ja osallistukaa Nenäpäivään! Myös meidän työmme näkyy siellä!

Minä olin vastuussa Ylen kuvausryhmän ohjelmasta koko viikon ajan. Alkupäivien suunnitteluvaiheen jälkeen roolini kuitenkin muuttui hieman, sillä heillä oli aika tarkat käsitykset kuvattavista videoista. Minun piti tietysti koko ajan seurata tapahtumien kulkua ja vastata kaikkeen ja kaikesta, mutta tein samalla kuvauksia avustavia töitä. Oli hyvin mielenkiintoista voida seurata media-ammattilaisia työssään. Toisinaan vastuulleni jäi kylän lasten viihdyttäminen, jotteivät he häiritsisi kuvauksia. (Kuten arvata saattaa, kuvaaminen on loppujen lopuksi aika pitkäpiimaista puuhaa.) Otin näistä hetkistä kaiken irti ja vietin todella aikaa lasten kanssa. Oli eräskin hetki, kun kysyin lapsilta, haluavatko he siirtyä kauemmas (kuvauspaikasta), jotta voimme pitää ääntä, vai haluavatko he pysyä lähempänä mutta pysyä hiljaa. Lapset halusivat pysyä lähellä - ja uskokaa tai älkää, he olivat hiljaa. Käytin kyllä kaikki keksimäni keinot ja vedin heille suurinpiirtein pantomiimia ja joidenkin suut täytin pähkinöillä, mutta kuitenkin. Ihan uskomatonta! Suuri lauma kylän lapsia ja he olivat tosiaan hipihiljaa monen tunnin ajan.

Toisaalta, heille oli myös ehkä uusi kokemus se, että olin todella täysillä heidän kanssaan ja huomioin jokaista. Sekin oli loppujen lopuksi koskettavaa. Miten meillä on aina niin kiire. Lapset kuitenkin ovat sellaisia, että eläytyvät heti ja ovat valmiita kaikkeen. Vaikka tekemään taideteoksia kivistä:

Kuvia Nepalin kylistä. Jälleenrakentaminen on aihe, josta on vaikea kirjoittaa lyhyesti. Mutta lyhyesti sanottuna; jälleenrakentaminen on ollut hyvin hankalaa, eikä vähiten maan omien päättäjien ja heidän päättämättömyytensä takia. Surullista.

Kylissä puhutaan maanjäristyksestä. On erikoinen tunne, että olemme kaikki kokeneet saman katastrofin. Miten moni ihminen sen koki, täsmälleen samaan aikaan! Tosin siihen ne yhtäläisyydet usein jäävätkin. Toisten talot sortuivat viidessä sekunnissa järistyksen alkamisesta. Minun talolleni ei käynyt kuinkaan ja silti minut lennätettiin heti pois. (En yleensä kehtaa kertoa tätä jälkimmäistä totuutta, ellen ajattele, että se lisää kuulijan kokemusta siitä, mistä kaikesta he tosiaan ovat selvinneet.) Niin, kokemuksia ei ehkä tulisi verrata, lähtökohdat ovat niin erilaiset. Mutta kyllä omaa etuoikeutettua asemaa silti miettii. Vaikka eihän etuoikeutettu asema helppoa tai surutonta elämää takaa.

Mitä jos tässä istuisikin meidän perhe oman talon raunioilla?

Pienen pieni juonipaljastus Nenäpäivävideoista: yhdessä videossa kävelee allaoleva tyttö oman kodin raunioilla. Tämä tyttö, Roshani, pelkäsi minua aluksi todella paljon. Yritin aina saada kontaktia häneen, mutta tyttö käänsi katseensa pois päättäväisesti ja vähän pelokkaasti. Kolmantena päivänä, kun tulimme sitten kuvaamaan, oli alkuasetelma sama. Mutta päivän aikana Roshani tottui minuun ja vei sydämeni saman tien. Huomasin heti, että meillä on samat jutut. Hän oli persoonana yhtä pippurinen kuin oma kuopukseni - ja kuten minäkin, jos tilanne on sopiva.

Ai mistäkö jätski? 

"Jäätelöautosta" tietenkin!

Kuopuksen kanssa olemme päättäneet lahjoittaa kaikki meiltä liikenevät vaatteet, kengät ja lelut Roshanille (ja kaikille kylän lapsille). Tämä projekti on tehnyt meille hyvää. 

Yhdessä kuvauspaikassa ei ollut lapsia, mutta vuohia oli. Siellä jouduin yhden kohtauksen ajaksi menemään kertakaikkiaan piiloon (en nyt selitä sitä tämän enempää!). En ollut piilossani kauaa yksin. Tämä vuohi oli onnekas ja sai jakaa eväskeksit kanssani. Hän suuttui sitten, kun keksit loppuivat ja alkoi puskea. Onneksi sarvet olivat pienet töpöt, joten hänen suuttumisensa oli lähinnä huvittavaa. 

Tyhjä keksipaketti. Huomaa vuohen ilme.

Voiko tähän siis enää muuta todeta kuin että suurenmoinen elämä! Kyyneleinä, helminä.

Hyvää hiljaista viikkoa ja pääsiäisiloa kaikille!

Hyvät tyypit

Heikki lähti kenttämatkalle ja minä olen siten pitkästä aikaa vähän pitemmän rupeaman (alle viikon kuitenkin) lasten kanssa yksin.

Havahduin ihan konkreettisesti siihen, miten hyviä tyyppejä meidän kotona asuu! Miten hyvää tekee oivaltaa tällaiset asiat aina uudelleen. Liian helposti pitää lähellä olevia ihmisiä itsestäänselvyyksinä. Eivät he ole sitä. Ja miten hienoa, että parhaat tyypit löytyy just meiltä!

Perheessämme eletään ihan mahtavaa vaihetta: kaikki ovat jo isoja siinä mielessä, että moni asia hoituu itsestään ja jokaisella on ihan omia juttuja. Samaan aikaan kaikki ovat vielä niin pieniä, että tulevat (melko) itsestäänselvästi mukaan joka paikkaan ja tulevat syliin. Heitä saa silittää ja paijata.

Heidän kanssaan on niin hauskaa. He tempautuvat täysillä mukaan joka juttuun. Mikään ei oo vielä "ihan lapsellista" (tai vastaavaa). (Toki jotkut asiat ovat "vauvamaisia" tai "helppoja kuin nakki". Haha!) (Kieliasiatkin ovat muuten olleet taas pinnalla, sillä esikoisesta huomaa selvästi, että usein asian saa sujuvammin sanottua enkuksi. Kuopus taas helposti puhuu "stikkaa se siihen spottiin"-tyylillä.)

Voih, taas voisin pysäyttää kellot. Ihan parasta aikaa!

Haastan teidät lukjat huomaamaan omassa taloudessane asuvat tyypit: eivätkö olekin aika mahtavia. Samalla haastan teidät miettimään, mitkä ovat niitä teidän perheen juttuja. Juttuja, joita tehdään yhdessä ja joista tulee jokaiselle hyvä mieli. Meillä niitä on paljon. Yksi selkeä meidän perheen juttu, jota teemmekin lähes päivittäin, on lautapelit (kuten varmaan moni jo arvasikin). Kuopuskin pelaa itsenäisesti mm. Carcassonea, Cluedoa ja Master Mindia. Ei ollenkaan hassumpi meidän perheen juttu.

Iloista viikkoa kaikkien maailman hyvien tyyppien kanssa!

Perjantaina seurasimme katolta varisten sosiaalista elämää: yksi varis jäi siivestä kiinni puussa roikkuneeseen leijan naruun. Toiset varikset hätääntyivät selvästi ja lensivät suurina parvina kovaan ääneen rääkkyen pulassa olevan variksen ympärillä. Vartijamme sai lopulta varisparan irroitettua narusta. Muut varikset vaikuttivat huojentuneilta ja vaikenivat heti.

Heikin synttärikakkua (kyllä, tottakai kinuski!), lasillinen viiniä ja story cubes - ei pöllömpää.

Lasten kanssa teimme tarve-kortit. Tämä oli hauska tapa saada lapset pohtimaan tarpeita ja sitä, miten ne voi toiselle näyttää. Mietin, että tarve on usein ennen tunnetta ja tunnetta yritämme ymmärtää tai sanoittaa. Joskus voi olla hyvä pohtia pohjalla olevaa tarvetta. Meillä lapset tekivät hienoja tarvekortteja, kuten "että joku kuuntelee", "oma aika", "ruoka", "lepo", "rauha", "leikkiminen", "ystävät" jne. Pätee meihin aikuisiinkiin!

Ystävältä saadut yllätyskukat :)

Esikoisen kanssa askarrellut unisiepparit. Erityisesti verkon punominen oli rauhoittavaa.

Ilta-aurinko Kathmandun ja Himalajan yllä.

Pelko

Otsikosta tuli ehkä liian kunnianhimoinen. Vaikka kaikilla meillä lienee kokemusta tunteesta nimeltä pelko. Pelko on kuitenkin kovin voimakas tunne, eikä normaali suomalaisaikuinen ehkä koe nimenomaan pelkoa kovin usein.

Googlasin pikaisesti, mitä pelosta sanotaan. "Pelko on luonnollinen, selviytymistä tukeva tunne. Pelot saavat varautumaan vaaratilanteisiin. Pelko on yksi elämämme tehokkaimmista pysäyttäjistä. -- Joskus ihmiset myös haluavat tuntea pelkoa."

Mietin tässä, että jos pelko tukee selviytymistä, pääsemme taas yhteen lempiaiheeseeni, eli siihen, miten asia - vaikkapa pelko - tuo mukanaan myös sen kääntöpuolen: selviytymisen.

Viimeisen kahden viikon aikana on Nepalissa ollut viisi maanjäristystä, joista kaksi on ollut yli vitosen (M5.1 ja M5.5). Vitosen järistykset kyllä tuntuvat. Ja pelästyttävät. Pelottavat. 

Moni teistä lukijoista on kysynyt, miten pärjäämme maanjäristysten kanssa, viime huhtikuun jälkeen eritoten. Pelkäämmekö? Sujuuko normaali arki? Siksi tämä postaus. Palaan siihen pelkoonkin vielä.

Meidän arkemme Nepalissa sujuu hyvin, emmekä kukaan pelkää maanjäristyksiä ennalta. Maanjäristyksen mahdollisuus vaikuttaa kyllä käyttäytymiseemme jossakin määrin. Vältämme tiettyjä paikkoja ja teemme mahdollisimman maanjäristysturvallisia suunnitelmia. Kenttämatkoilla maanjäristysasia aktivoituu aina, eikä uni koskaan ole rauhallista turvattoman tuntuisissa motelleissa. Pidämme entistä paremmin toisemme jatkuvasti ajantasalla siitä, missä olemme. Olin tässä yhtenä päivänä eräässäkin vanhassa rakennuksessa, jonka ympäriltä olivat talot sortuneet viime huhtikuussa. Kiipesin hyvin ahdasta ja kapeaa, pimeää tikapuumaista porraskäytävää talon ylimpään kerrokseen. Maanjäristyspelkoni aktivoitui. Sain työtehtäväni hoidettua kunnialla ja rauhallisena, mutta taskuni suojissa lähetin Heikille tekstiviestillä maamerkit, missä olen. (Mistä sortuneesta tiilikasasta voi minua alkaa etsiä.) Myös lapsemme puhuvat maanjäristyksistä ja harjoittelevat turvallisia toimintatapoja koulussa. Mutta emme pelkää. 

Pelko aktivoituu silloin, kun maanjäristys iskee. "Mitä jos"-kysymykset (tämä on pahempi kuin viime kerralla; juuri tämä talo sortuu) nousevat pintaan sekunnin kymmenesosassa. Maanjäristyksen tullessa on vaikea olla toimimatta, vaikka rauhallisena pysyminen on kaiken a ja o. Siksi helmikuun alun vitosen maanjäristyksessäkin loukkaantui 70 ihmistä. On vaikea pysyä paikoillaan, kun mitä jos hakkaa takaraivossa. 

Maanjäristysten jälkeen tunnen aina suurta kiitollisuutta perheemme hengissä olemisesta. Ehkä elämä tavallaan hetkeksi palaa peruskuoppiinsa; mistä kaikesta voinkaan olla kiitollinen. Toisaalta maanjäristysten aiheuttama pelko ei (ainakaan toistaiseksi) ole jäänyt päälle, vaan hyvin pian, kun on todennut, ettei enempää järistyksiä sillä kertaa näytä tulevan, on askareet palanneet täysin normaaleiksi.

Huhtikuun järistyksestä on pian vuosi. En voi olla pohtimatta niitä, jotka menettivät silloin läheisiä ihmisiään, kotinsa, toimeentulonsa. Mitä he tuntevat kun tällainen vitosen jälkijäristys iskee, kerran toisensa jälkeen, varoittamatta? Maanjäristyksen äänimaisemaan kuuluu Nepalissa tänä päivänä ihmisten huudot, kirkuminen, paniikki. Pelko.

Työssämme olemme pyrkineet auttamaan heitä. Materiaalisen avun, rakennustyön jms lisäksi Lähetysseuran kautta on kanavoitu psykososiaalista tukea, on tukiryhmiä. Ihmisiä on autettu pääsemään takaisin normaalielämään. Normaalielämään takaisin pääseminen voi olla pitkä tie näin epävakaalla maaperällä ja valtiossa, jonka omat pyrkimykset kansalaistensa elämän vakauttamiseksi ovat olleet tehottomia. Toivoa kuitenkin on.

Mielenterveysseuran sivuilla pelosta kirjoitetaan seuraavaa:

Pelko on luonnollinen, selviytymistä tukeva tunne. Pelot saavat varautumaan vaaratilanteisiin, ja ne voivat kanavoitua varovaisuudeksi, vastuullisuudeksi ja viisaudeksi, joita arjessa tarvitaan. Erilaiset vakuutukset, sosiaaliturva, palohälytin tai ennakoiva elämän suunnittelu, ovat järkeviä pelon tai epävarmuuden hallintakeinoja. Onkin sanottu, että pelko on tunne, jota ei voi välttää, mutta sen kanssa voi oppia elämään. (www.mielenterveysseura.fi)

Tämän toivon toteutuvan myös jokaisen nepalin elämässä!

Loppuun kuvia läheltä taloa, josta lähetin tekstiviestillä maamerkkejä olinpaikastani. (Juuri siitä talosta en jostakin syystä ottanut kuvaa. Ehkä olin liian keskittynyt selviytymiseeni?)

Kokonaiskuva näyttää kuitenkin tältä!

Neljä vuotta!

Eilen, 7.2., tuli kuluneeksi tasan neljä vuotta siitä, kun muutimme Nepaliin.

Uskomatonta, miten nopeasti aika kuluu.

Nämä neljä vuotta ovat kyllä olleet aika uskomattomat. Tässä olisi hyvä tilaisuus monenlaiselle pohdinnalle elämästä, ajasta, kasvamisesta, rakkaudesta ja työstä. Ehkä muistakin asioista. Toisinaan onkin hyvä pysähtyä olennaisen äärelle. Katsoa armollisin mielin taaksepäin, oppia menneestä ja päästää irti turhista taakoista. Keskittyä tähän päivään ja iloita siitä sekä unelmoida huomisesta.

Tällä kertaa nämä kuvat puhukoot puolestaan. Sisäinen kasvaminen ei niissä näy, mutta moni muu olennainen asia kyllä - toivon niin.

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan

ja sade täytti sen, ja pisarassa

kimalsi taivas tuulta pidättäen.

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan:

Nyt malja elämämme rikkaudelle.

(Helvi Juvonen)

Kiitos kun olette kulkeneet tätä matkaa kanssamme!

Nagarkot (Nepal) helmikuussa 2012

Kathmandu (Nepal) helmikuussa 2016