Ylläoleva kuva on maanantaisesta kirkollisten kumppaneidemme kokouksesta. Kuvassa ovat mukana paitsi Palmut, myös Janne Hassinen, joka Palmujen kanssa piti luennon perhetyöstä. Lisäksi kuvassa ovat tämänhetkiset vapaaehtoisemme Riikka & Larimatti ja Jaana. Jaana saapui Nepaliin vasta viime viikon perjantaina. Vapaaehtoiset olivat aamupäivän ajan tutustumassa kumppaneihimme.
Kokous oli hyvä. Näiden ihmisten kanssa on hyvä olla, on helppo puhua ja koen aina voimakkaasti, miten hyvää ja hienoa työtä he tekevät. Tietenkin aina on sitä sählinkiä, mikä tähän työhön kuuluu, että joltakin kumppanilta ei saa raportteja ajallaan tai vastaavaa, mutta lähtökohtaisesti he kyllä tekevät todella arvokasta työtä. Kaikki pisteet siitä heille, ja myös niille, jotka tätä työtä ovat olleet aloittamassa. Moni heistä viettää parhaillaan eläkepäiviä Suomessa. :)
Itse sain myös positiivista palautetta yllättävältä taholta, mikä tuntui niin hyvältä, että mietin itsekseni, milloin viimeksi itse olen antanut jollekin positiivista palautetta tehdystä työstä. Täytyy muistaa antaa.
Janne Hassinen on pitänyt meille työyhteisökoulutusta. Hän on kyllä todella ammattilainen. Päivät ovat olleet hyvin antoisia, vaikka itsekin - täytyy myöntää - lähdin mukaan vähän sillä mielellä, että "mistä tässä nytkin täytyisi puhua, kun työtäkin on tekemättä". Puhuimme hyvin paljon mm. kulttuurieroista. On yllättävää havahtua siihen tosiasiaan, että olemme puhuneet näistä asioista todella vähän nepalityöntekijöidemme kanssa, vaikka törmäämme eroihin koko ajan, jokapäiväisessä työssämme.
Itse koin monia ahaa-elämyksiä: "Ai, nyt ymmärrän, miksi se silloinkin teki niin!" Puhuimme mm. eroista perhekäsitykseen, työntekoon ja hierarkiaan liittyen. Nämä asiat ymmärretään Suomessa ja Nepalissa hyvin eri tavalla.
Toisaalta, usein koin, että nepalitapa on minulle suomalaista tapaa tutumpi tai omempi, varsinkin pienemmissä asioissa (minustakin kaikkia kuuluu tervehtiä kun saapuu ja lähtee yms).
Oli todella hyvä käsitellä myös aihetta, saako kulttuuria muuttaa. Oli mielenkiintoista kuulla nepalilaisten omia ajatuksia. Historian valossa länsimaisia työntekijöitä, lähetystyöntekijöitä eri toten, on syytetty alkuperäisten kulttuurien muuttamisesta, jopa tuhoamisesta. Tässä kohtaa tähän nyt syvemmin paneutumatta, on todettava, että kulttuurit ovat joka tapauksessa jatkuvasti muutoksen tilassa. Jos kulttuuria ei saisi muuttaa, emme saisi rakentaa sairaaloita, teitä tai vetää sähkölinjoja maaseutukyliin. Emme saisi opettaa uusia viljelytapoja, koulun rakentamisesta puhumattakaan. Toisaalta, kulttuurista nousevia haitallisia, ihmisoikeuksia rikkovia, perinteitä kuuluu kyseenalaistaa ja muuttaa. Ei meidän pidä "alkuperäisen kulttuurin nimessä" sallia ihmisoikeusrikkomuksia. Mikään yksinkertainen asia tämä tietenkään ei ole. Eikä ole olemassa yhtä kulttuuria - Nepalissakin on kymmeniä, jopa satoja eri heimoja omine kielineen ja tapoineen ja kulttuureineen.
Ironisesti juuri kulttuurieroja käsittelevänä päivänä koin kuitenkin järkyttävän kulttuurishokin omassa kodissani saman päivän iltana. Tulin kotiin Heikkiä myöhemmin, Dilu oli jo lähtenyt kotiin. Onneksi. Siiri nimittäin istui keinussa ja jo portilta katsoin: "Mitä Siirille on tapahtunut?" Hätäännyin ja riensin tytön luo. Ei, kukaan ei sentään ollut mukiloinunt hänen kasvojaan mustiksi, vaan Dilu oli meikannut Siirin. Eikä mitään pikku sutaisua, vaan ihan järkyttävän kamalat mustat silmät ja räikeää huulipunaa. Olin shokissa. Pysyin kyllä järjissäni, enkä alkanut kirkua, ja pystyin jopa miettimään, miksi koen näin voimakkaasti. Miksi? Mitä pahaa tässä nyt oikeastaan on? Siirillä ja Dilulla on varmaan ollut kivaa, taas yhteistä hassuttelua? Ehkä Dilu on meikannut ja Siirikin vähän halunnut kokeilla meikkiä? Ainahan kajalin voi pestä pois? Silti, tunteelle ei voi mitään. Olin shokissa.
Jälkeenpäin olen analysoinut tunnettani siten, että pohjimmiltaan kaikki liittyi siihen avuttomuuden ja epävarmuuden tunteeseen, jota kuitenkin koen päivittäin. Siihen, että loppujen lopuksi jätän lapseni melko vieraan ihmisen huomaan joka ikinen aamu. En voi millään kontrolloida kaikkea, mitä Siirin päivissä tapahtuu. Ja varmasti Siirin päivissä tapahtuu hyvin paljon suomalaisittain outoja asioita. Sinänsä meikkaaminen ei minua haittaa, meikkaanhan itsekin, mutta ei kaksivuotiasta saa meikata! Mutta suurin osa nepalilapsista kulkee meikattuina, eikä todellakaan kovin kauniisti meikattuina. Meikkaamiseenkin liittyy monia kulttuurisia tapoja, perinteitä ja uskomuksia. Jotkut meikkaavat poikalapset näyttämään tytöiltä, jotteivät jumalat veisi heitä. Sillä kuka tytön haluaisi viedä? Voi, tyttöjen ja poikienkin erilaisesta kohtelusta voisin kirjoittaa - no, jos en kirjaa, yhden postauksen ainakin.
Meikatusta Siiristä ei ole kuvaa. Sekunnin ajan mietin, ottaisinko kuvan ja otsikoisin sen näin: "Järkyttääkö tämä?" Mutta en halunnut ottaa kuvaa, en halunnut tallentaa sitä hetkeä. Muistan sen varmasti koko loppuelämäni muutenkin. Sitä paitsi, ei tämä muille taida niin järkyttävä asia olla. Minulle oli.
 |
| Kathmandun stadioni katoltamme kuvattuna. |
Heikki oli katsomassa stadionilla jalkapallopeliä Nepal-Palestiina. Me lasten kanssa kävimme katolta ihmettelemässä stadionin valoja, jotka tekevät reilut varjot meidänkin pihallemme, vaikka välimatkaa on reippaasti. Mutta ympärillä oleva kaupunki on pimeä. On Nepalillakin siis johonkin varaa tuhlata sähköä!
Tänään ja huomenna täällä on taas yleislakko. Mietin, että olen varmaan jo sopeutunut johonkin nepalikulttuurin ominaispiirteeseen, sillä oikeastaan oli hauskaa ajatella edessä olevaa lakkopäivää ja sen mukanaan tuomia väljiä katuja ja puhtaampaa ilmaa. Mikäs tässä kun muut lakkoilee! Aina jokin kauppa kuitenkin voi olla auki takaoven kautta, joten meitä ei uhkaa nälkäkuolemakaan. (Mehän siis teemme töitä lakkopäivinäkin ja brittikoulukin on auki.)
Tänään sitten taas laskettelimekin pyörillä hurjaa vauhtia Pulchowkin mäkeä. On oikeastaan hyvin omituinen tunne ajaa pyörällä keskellä katua, joka yleensä on niin vilkasliikenteinen, ettei sitä uskalla oikein edes ylittää. Melkein törmäsimme mielenosoittajaporukkaan. Maoistejahan nuo olivat.
Kulttuurierot ovat jänniä. Usein tuollaiset meikkaamiseen liittyvät asiat kuulemma liittyvät juuri uskonnollisiin seikkoihin. Yhdessäkin maassa pienten lasten (vauvojen) naamaan maalataan joka aamu mustia läiskiä eikä lasta ainakaan kauniiksi saa sano. Se tuntuu hassulta. Jossain vaiheessa ei enää kiinnitä huomiota kaikkiin asioihin, mutta pysähtyy taas miettimään jotain toista. Sehän on myös sitä oppimista. Kulttuurieroissa mietin aina myös sitä, että mikä loppujen lopuksi on parempi. Ajattelen, että alkuperäistä ei saa tuhota, sillä länsimäinen elämäntapakaan ei ole aivan ongelmatonta, mutta mielestäni kehittyä voi niin monella tavalla. Onhan se tärkeää erityisesti, että kaikille riittäisi ruokaa eikä ketään vahingoitettaisi "ihan turhaan". Mutta ei ihan kaikkea kannattaisi viedä eteenpäin vaan on kunnioitettava myös perinteitä. Ajattelen samaa Suomessa, jossa minusta liian usein ajetaan vaan puskutraktorilla talojen yli ja yhdistetään pieniä kouluja isoiksi. Onhan meilläkin paljon opittavaa. On tärkeää kuunnella ja miettiä oli sitä sitten missä tahansa.
VastaaPoistaOlin tänään kaverini luona ja katselimme blogianne. Sanoinkin siinä ääneen (ja haluan sen teillekin kertoa), että minusta on hienoa, miten kuvaatte arkipäivän asioita. Vieraassa ympäristössä sitä tulee ehkä helpommin kuvattua niitä arkisiakin asioita. Muistaako sitä aina kotona kaivaa kameran, kun tehdään kakkua tai keinutaan tai vaan kävellään. En minä ainakaan. Kuvat ovat kuitenkin arvokasta pääomaa ihan tavallisesta elämästä. Mistä ihmeestä sitä muistaa Suomessakaan 20 vuoden päästä, että millaisia maitotölkkejä oli, jos ei ole kuvaa arkisesta ruokapöydästä vaan aina vaan synttäri kuvia. No ehkä tuo maitopurkki ei kaada maailmaa, mutta ajatuksena. Minäkin olen aina halunnut kuvata sukulaislapsia ihan tavallisissakin arkisissa puuhissa, mutta sitten oma elämä on jäänyt kuvaamatta. Joskus voisi olla hauskaa katsoa kuvista kotona vallitsevaa sekasotkua, vaikka siinä ei mitään kuvaamisen arvoista olisikaan juuri sillä hetkellä. Sekin on kuitenkin elämää ja juuri sikssi niin arvokasta.
Voikaa hyvin,
K
Kyllä, täälläkin meikkaaminen liittyy juuri sekä uskonnollisiin että erilaisiin heimotapoihin. Lisäksi täällä uskotaan, että lasten ja vauvojen (kyllä, vauvojen) vahva silmämeikki vähentää (siis _vähentää_) silmätulehdusriskiä, ja siksi lapsille myydään ihan omia meikkejä pikku kojuissa. Sanoin kerran puoliksi nauraen, että ei hyvänen aika, tuo nyt on pahinta soopaa aikoihin, ja, no, sain osakseni pahan mulkaisun ja keskustelu jäi siihen. En ollut kovin rakentava, mutta en vaan voinut tajuta jonkun uskovan oikeasti niin.
PoistaToivottavasti kukaan ei ajattele kehitysyhteistyöstä niin, että yritämme tuoda länsimaisen kulttuurin tänne. Koko kehitysyhteistyöstä voi ajatella kriittisesti niinkin, että pystytäänkö sillä edes ohittamaan niitä vaiheita, jotka jokaisen yhteiskunnan on kuitenkin kehityksessään - meni se mihin suuntaan tahansa - läpi?
Lähetysseuran työstä on todettava sen verran vielä, että työn tekevät oikeasti paikalliset itse. He arvioivat kulttuuriaan, sen tapoja ja he itse määrittävät, mitä täällä tehdään. Joskus meillekin ilmaantuu "maailmanparantajia", jotka ovat nähneet jonkin epäkohdan ja haluavat muuttaa sen nyt heti. Tällaista toimintaa ei voi tehdä meidän kauttamme, sillä kaikkien projektiemme paikalliset työntekijät määrittävät itse, mitä teemme. Ulkomaiset työntekijät toimivat ainoastaan neuvonantajina. Esimerkiksi kummityössä suuri osa minun työtäni on todentaa ja varmistaa, että kummituen piiriin pääsevät todella ne kaikkein eniten marginaalissa elävät ryhmät. Se ei ole aina helppoa, sillä köyhyyttä täällä on niin paljon. Mutta yläkastisella köyhällä on kuitenkin mahdollisuus; hänet hyväksytään. Dalitilla ei ole mitään.
Tulipa paasaus. Länsimaisten työ kehitysmaissa ei ole mutkatonta. Mutta kyllä siitäkin ajattelin vuosi sitten vähän eri tavalla kuin nyt. Ehkä kriittisemmin. Paljon hyvää on kuitenkin saatu aikaan ja Lähetysseuran lähtökohtana on aina kumppanin - siis paikallisten yhteistyöjärjestöjemme - oman kapasiteetin vahvistaminen.
Jos joku haluaa vielä lukea Lähetysseuran työstä:
http://www.suomenlahetysseura.fi/ls_fi/sivut/tyomme/kehitysyhteistyo/
K: tämä ei nyt suoraan ollut tarkoitettu sulle! :D Mä nyt innostuin. Joo, Suomessakin kuvasin joskus kotiamme pahimman kaaoksen aikaan, kun ajattelin juuri niin, että varmasti sitten 10 vuoden päästä, kun koti on taas liian siisti (?), on juuri tällaisia kaaoskuvia hauska katsoa. :)
Voikaa tekin hyvin! <3
Heippa! Ihan pakko vielä kommentoida täältäkin, kun olin minäkin paasaukseen innostunut. Nuo minun kommentitkaan eivät olleet teillä vaan liittyivät monenlaisiin juttuihin. Juuri olin ollut keskustelussa, jossa mietittiin mitä kaikkea ihanaa Yhdysvalloista voisi tuoda Suomeen. Olin kovin kriittinen, kun mielestäni sieltäkään ei tule pelkästään hyvää. Sitten olen seurannut kaupunkien politiikkaa, missä laitetaan matalaksi ja raha vaan puhuu. Sitä kautta sitten ajattelin, että ei meiltäkään saa viedä ihan kaikkea ja polkea alleen jo kauan ollutta. Meidän pitäisi osata arvostaa omaa, mutta myös toisten. Se vaan näissä kirjoituksissa on joskus ongelma, että ei tulekaan se oma ajatus esille :) Olen tällä hetkellä mukana yhdessä kehitysyhteistyöhankkeessa ja siinäkin on tavoitteena, että paikalliset oppisivat ja tekisivät. Edellisen kehyprojektin kanssa oli vaan sellainen ongelma, että projekti käynnistyi, rahaa oli ja ihmisiä opetetiin, mutta projektinloppuessa eivät paikalliset jatkaneetkaan esim. WC tilojen rakentamista... Tämän vuoksi on minusta tärkeää, että olette siellä tekemässä pitkäkestoista työtä. Lähetysseura pystyy oikeasti katsomaan, että hommat toimivat ja ne vaikuttavat johonkin. Se on arvokasta.
Poista... ja taas alkoi paasaus.... hmmmm....
Heikin ei muuten kannata yhtään kauhistella mitään hiuspinnijuttuja. Muistan hyvin sellaisetkin hetket, kun Heikillä oli tyttöjen laittamina pinkkejä pampuloita päässä. Silloin ei yhtään haitannnut :)
K
Hahhahaa tuo Heikki, voin kuvitella hänet pitkine hiuksineen :D
PoistaNiinpä, ei tule Amerikasta sen paremmin kuin Suomestakaan pelkkää hyvää. Ja esim. nepalilaisessa kulttuurissa ja tavoissa on paljon sellaista hyvää, jota voisi tuoda Suomeen. Varmasti hyvä lähtökohta on juuri se, että tiedostaa oman kulttuurin piirteitä, minkä jälkeen asioita ja tapoja voi arvioida. Ei arvostella. Nuo sanitaatioprojektit ovat tosiaan monet aika surullisen kuuluisia. Mutta kuten totesit, Lähetysseura tekee silläkin saralla hyvin pitkäkestoista ja tuloksellista työtä. Vaikka joskus sanotaan, että pitkäkestoisuus aiheuttaa riippuvuusongelman, niin näen kyllä asian hieman toisin: pitkäkestoisuus luo turvallisen pohjan, ja pitkään aikaan sisältyy myös hyvintoteutettu exit-plan. Se on loppujen lopuksi ihan yksi tärkeimmistä asioista projektissa kuin projektissa, jottei tulos jää vain projektinpituiseksi!
Iloa teille alkavaan viikkoon :)
Heippa Anni ja kiitos ihanasta blogista!
VastaaPoistaVaikka elellään ihan tässä Suomessa (5km lapsuudenkodista) niin tuo meikkausaihe on ollut meilläkin pinnalla. Se on jotenkin hassun ristiriitainen juttu. Lapset tuossa katsovat joka aamu kun äiti meikkaa, mutta mitä sanoo äiti kun he meikkaavat (olen antanut heille leikkeihin jotain vanhoja meikkejä): "noi pitää pestä pois kun mennään ulos". Lapsi ihmettelee, että miksi kun ei äitikään pese - no mutta lapset eivät vaan kulje meikattuna ulkona. Miten epäloogista - eikö? Varsinkin jos naama on ihan sotkuisen näköinen se pitää pestä, vaikka mitä se tuossa lähikaupassa oikeasti haittaisi, jos lapset olisivat meikeissä.Lisäksi huomaan että kun Aatos (3v.) "meikkailee" niin olen jotenkin vielä kriittisempi. Hupsua koska kyseessä ihan vaaraton juttu! Eilen lapset päättivät pitää yökkäripäivää ja käytiin yökkäreissä kaupassa ja kahvilassakin (tietty ulkona yökit olivat haalareiden alla, mutta kahvilassa ei). Olivat niin söpöjä niissä, mutta silti ajattelin et toivottavasti ei tuu tuttuja vastaan :) Hassu äiti :) Muistan myös omasta lapsuudesta kun serkkutyttöjen kanssa puimme ja meikkasimme pienintä serkkuamme veljeäni Kallea Kaisa-tytöksi niin kaikista muista se oli hauskaa, mutta isoisämme ei tykännyt siitä. Emme vaan lapsina pystyneet mitenkään ymmärtämään mitä pahaa olimme tehneet. Meidän Kalle ei muuten meikkaa enää aikuisena :)
Teidän perheen elämää on ihana seurata ja erityisesti nyt kun meille odotetaan n. neljän viikon päästä tyttöä syntyväksi. Vilmahan on meillä 5-vuotta ja Aatos 3-vuotta. Tulee siis vähän samanlainen trio kun teillä.
Onnellisiä päiviä teille sinne kauas!
Terv. Satu (metsäläisopiskelukaverisi, nyk. Ketonen, aikoinaan Vahantaniemi)
Oi Satu! Onpa kivaa, että olet täällä! :) Ja paljon onnea!! Teillä on kohta tosiaan sitten myös tyttö-poika-tyttö -trio talossa! <3 Ihana juttu.
PoistaHauska kuulla teidän perheen meikkaus- (ja yökkäripäivä-) tarinoita! Kyllä äidillä on välillä selittelemistä, miksi itse saa kulkea meikit päällä ja lapset ei. :) Mustakin sellainen meikeillä hassuttelu on eri asia, sallin sen (tosin tässä Dilun ja Siirin välillä tapahtuneessa oli todennäköisesti myös kyse hassuttelusta). Siiri oli kuitenkin meikattu siis tavallaan ihan "kunnolla", ja äärettömän vahvasti, niinkuin täällä on tapana. Mutta ehkä tämä on sen puoleen saivartelua, että ehkä en olisi hyväksynyt vaikka pientä poskipunaakaan... Ehkä. Tai no, poskipuna ja vahva kajal kuitenkin eri asia. :D
Santtu usein haluaisi myös laittaa esim. pinnejä päähänsä, mutta Heikki ei voi hyväksyä sitä. Heh. Toisaalta mä kyllä aika useinkin lakkailen Santun kynsiä (hänen pyynnöstään). Että on tää vähän epäloogista. :)
Mutta joo, oli kyllä kiva kuulla teistä - kiva kun kommentoit tänne - ja ihania & onnellisia päiviä teillekin - teillä on ihan kohta jännittävät hetket edessä!! Oih. Ja kohta pieni ihana käärö talossa. <3 Ehkä fb:ssa nähdään kuvia hänestä, odotan innolla.
Anni,kiitos näistä ajatuksistasi.Jotenkin pystyn ymmärtämään tunteesi.
VastaaPoistaJutuissasi aistin miten rakastava äiti lapsillesi olet.
Ympäristö vaikuttaa lapseen myös Suomessa.Esim. lapsi näkee ja kuulee semmoista, mitä et haluaisi.Kunpa lapset saisivat kaikkialla olla lapsia!
F-kummi
Voi kiitos. <3
PoistaNiinpä, kunpa lapset saisivat kaikkialla olla lapsia. Täällä lapset usein joutuvat liian nopeasti raskaaseen työhön ja koulunkäyntikin on kohtuuttoman raskasta pienille (kouluun mennään tosi aikaisin ja koulu on hyvin paljon hiljaa pulpetissa istumista, 6 päivää viikossa, 7 tuntia päivässä...). Myös lasten hyväksikäyttö on ihan järkyttävän yleistä. Suomessa taas on juuri tuo, että "joka tuutista" tulee kaikkea lapsille sopimatonta ja lasten pitäisi kovin nopeasti omaksua jonkinlainen aikuisten maailma. Voih.