Tutkimus: Herkkusuut ovat mukavia ihmisiä

Kerrankin tutkimus, jossa on asiaa :) Jos joku ei sattunut eilen lukemaan Ylen sivuilla ollutta uutista laadukkaasta tutkimuksesta niin tässä linkki. Tuossa puhutaan vaan yhdestä suklaapalasta ja herää kysymys, kuinka kamalan mukavia me olemmekaan :)

Kuten Anni jo aiemmin kirjoitteli, aika kuluu, asiat etenee ja ei etene. Seesteinen hetki valmisteluissa saa aikaan heti paniikin tunteen, että aika loppuu ja kaikkea ei saada valmiiksi. Onneksi moni miljoonasta asiasta (ei suinkaan kaikki) on nopeita hoitaa (kuhan jaksaa ja saa aikaan), mutta on vielä turhan isojakin asioita. Talo olisi edelleen myymättä ja tämä tietenkin mietityttää. On meille tullut jo kyselyitä vuokrauksestakin, mutta tämä on kamalan epävarmalta tuntuva vaihtoehto. Olen (muoto olen, koska minä olen ottanut vastuulleni tämän kauppapuolen) myynyt rikkinäisen imurin (jonka muuten hain roskiksesta takaisin, kun Anni sen oli jo sinne ehtinyt heittämään, netto 25€), kaikki turhat IKEA kalusteet (kuten 10v vanha puinen baarijakkara 30€), 6v. vanha kulmasohva (500€) jne. On muuten outoa/jännää, miten ne tavarat menee nopeiten ja helpoiten, mitä vähiten odottaa (kuten juuri IKEA kama), mutta kaikki omasta mielestä hyvät ja jollain tavalla arvokkaat (tähän sanottava, että hinnoittelu on kuitenkin samaa ajatusta ja tasoa noudattaen) taas ei meinaa mennä (kuten oikeasti tosi hyvät "vauvasta vaariin" -syöttötuolit tai ihana puusohva (tämä on toisaalta hyvä, koska siitä ei oikeastaan haluaisi edes luopua)). Mutta tavaraa on siis jo lähtenyt parin pakettiauton verran, kaikki niin sanottua meille "turhaa" tavaraa. Ratkaisua talon suhteen voitte silti kaikki muistaa iltarukouksissanne, vaikka on sitä kyllä paljon tärkeämpiäkin asioita olemassa!

Olimme sunnuntaina (näyttöä paossa) käymässä vanhan opiskelukaverini luona ja oli todella mukavaa. On aina hauska huomata, että ystävät säilyvät ja asiat eivät muutu, vaikka tulee jaksoja, jolloin yhteydenpito on väistämättä harvempaa. Ja on myös rikkaus, kun ympärillä on erilaisia ja eri taustoista olevia ystäviä. Vaikka oma taustani ja työni maataloudessa onkin, ei sitä omia lapsiaan liian usein kuitenkaan saa vietyä 80 lehmän keskelle näkemään, mistä se maito oikein tulee, hyppimään heinäpaalien päälle (tämä oli lapsena ihan parhaita asioita, vaikka nykyään paalitkin on isompia kuin ennen :) ja antaa 2 päivän ikäisten vasikoiden imeä sormiaan. Siiri viihtyi mainiosti topakan ukrainalaisen isoäidin kanssa (ajatteli varmaan, että kerrankin on yhtä topakka täti kuin minä). Ja kun kaiken lisäksi mukaan tuli vielä 10L ämpäri OIKEAA maitoa (jota kuluu vauhdilla ja mistä tulee parhaat pannarit) ja perinteiset ATK -neuvot, niin kiitos vielä vieraanvaraisuudesta sinne Kylmäkoskelle. Santun sanoin: "tämä on paljon parempaa kuin tavallinen maito"!

Tämä oli isänkin lempi hommaa pienenä

Vasikoissa riitti ihmeteltävää pidemmäksikin aikaa

Tää kaveri pesee mun takkinikin

Mutta ei tääkään hassumpi oo

Nii on, ihana sydänkin päässä

Tää on kiva kaveri

Kieli kuin hiomapaperia

Edellisellä viikolla oli muuten minulla vanhempien lapsien kanssa todellinen kulttuuri-ilta, kun ensin kävimme ensin tunnin viuluorkesteri-konsertissa ja sieltä sitten kiiruhdimme katsomaan puolikasta HPK-Ässät jääkiekkopeliä (vieläpä voitollista 2-6). Isä ja lapset olivat kaikki tyytyväisiä.

Ehkei kuitenkaan aloiteta tästä

Jännää on täälläkin

Muutos

Viime päivinä ei ole tapahtunut mitään konkreettista lähtöömme liittyen, lukuunottamatta rokotuskäyntejä, joita onkin ollut ainakin kolme. Tuntuu ahdistavalta, ettemme ole hetkeen saaneet mitään lähtöön liittyvää aikaiseksi, koska siitä seuraa aavistus, että kohta taas päällemme vyöryy miljoona uutta hoidettavaa ja järjestettävää asiaa.

Viime viikolla tapahtui kaikenlaista hauskaa, kuten ystävän kyläily, joka venyi parin yön pituiseksi. Hän oli mukana ja auttoi kaikessa ja lapset(kin) nauttivat saadessaan erityishuomiota. Hauskaa oli myös mm. Korkeasaaren retki ystäväperheen kanssa (olin siellä muuten lasten kanssa jo kolmatta kertaa tänä vuonna, se on kyllä mukava retkipaikka). Korkeasaaren eläimet olivat hyvinkin aktiivisia ja niitä oli hauskaa tarkkailla. Toisaalta tämä kaikki sai minut taas miettimään eläintarhojen eettisyyttä... Onko oikein, että menemme lasten kanssa (vielä näin usein, tai onko käyntitiheydellä merkitystä?) aidan takaa pällistelemään eläimiä, joiden ei kuuluisi olla häkkeihin teljettyinä? Kaikkia asioita ei jaksa ajatella. Pitäisi kuitenkin. Mietinkin viime viikolla eläintarhojen lisäksi esimerkiksi mielenosoituksia ja niiden vaikuttavuutta, perfluorattuja yhdisteitä, joihin kuuluu mm. monet gore tex -tuotteet, sekä taidetta ja rakkautta. Viimeksi mainittu liittyy näkemääni teatteriesitykseen, jossa kysyttiin, kumpi on tärkeämpää, taide vai rakkaus. Omasta mielestäni vastaus on aivan päivänselvä, mutta miettikääpä tekin. Perfluoratut yhdisteet puolestaan ovat todellisia myrkkyjä, mutta niitä käytetään laajasti monenlaisissa tuotteissa, kuten juuri gore texeissä ja esim. teflon-pinnoitteissa. Meidänkin kodistamme löytyy siis näitä yhdisteitä vaikka kuinka paljon... Mielenosoituksia taas pidin jotenkin pöhkönä tapana vaikuttaa, kunnes jouduin pohtimaan asiaa uudelleen ja miettimään, miksi ajattelen niin.

Hyvä tuulettaa omia ajatuksia ja näkemyksiä, vaikka aina ei oikein jaksaisi. Toisaalta, jos en itse jaksa miettiä ja pohtia sitä, mitä asioita pitäisi muuttaa ja miten, teen oman tulevan työnikin Suomen Lähetysseurassa kovinkin merkityksettömäksi. On tärkeää pohtia asioita ja omia motiiveja niihin.

Muutos edellyttää vallitsevien olosuhteiden ja asioiden kyseenalaistamista. Tällä hetkellä ajattelen muutokseksi tietysti kaikki omassa elämässäni tapahtuvat suuret muutokset, joihin joskus tunnen olevani valmiimpi, joskus en. Toisinaan taidan mennä itsekin asioissa yhtä sekaisin kuin esikoisemme, jonka kuulin sanovan ystävälleen, että tämänkin tulisi nyt opetella nepalia ja englantia, jotta he voisivat jatkossakin pitää yhteyttä. Kävimme sitten jälkeenpäin kotona Mintun kanssa asiaa läpi ja selitin hänelle, että puhumme jatkossakin suomea, omaa äidinkieltämme, aina omassa perheessämme ja sukulaistemme ja nykyisten ystäviemme kesken. Suomi tulee aina pysymään tärkeimpänä kielenämme. Minttu oli huojentunut. Minä taas mietin, kuinka sekaisin olen itse tainnut pienen pään saada selityksilläni kieltenoppimisista ja muista. Olin unohtanut sanoa sen tärkeimmän, eli sen, että ei kaikki muutu. Vaikka koko ajan saamme kuulla kauhisteluja siitä, miten elämässämme kaikki nyt muuttuu. (Tiedän, että kaikissa lastenkasvatusoppaissa sanotaan, että lapsen elämässä tulisi aina tapahtua vain yksi muutos kerrallaan. Siis vaikka äidin töihinpaluun ei tulisi ajoittua esim. paikkakunnalta muuton kanssa samaan aikaan.)

Olen imenyt itseeni Suomen syksyn raikkautta. Olemme tehneet suo- ja metsäretkiä monta kertaa viikossa, olen nauttinut sateesta enemmän kuin koskaan (olen aina kyllä tykännyt sateesta). Olen selkiyttänyt ajatuksiani soilla - sielunmaisemillani - vaeltaessani ja miettinyt runoja. Runot ovat aina hyvä apu omien ajatusten selvittämiseen. Sitten kotona, tässä eräänä päivänä, yritin etsiä kirjahyllystäni erästä rakasta runokirjaani tarkistaakseni muutaman runon, enkä millään löytänyt kirjaa. Etsin ja etsin, ravasin yläkerrasta alakertaan ja alakerrasta yläkertaan. Vähän aikaa touhujani seurattuaan Heikki sitten totesi, että "ai, mähän pakkasin sun runokirjat jo laatikkoon!" No just! Elämme perheessämme aikaa, jolloin kaikki, mitä toinen jaksaa muuton eteen tehdä, on pelkkää plussaa, enkä ollut jaksanut tarkistaa, mitä kirjoja mieheni pakkasi laatikoihin yhtä kirjahyllyämme tyhjentäessään. Olin luullut, ettei hän nyt mihinkään minun kirjoihini koskisi luullen tietävänsä, mitä kirjoja tulen tarvitsemaan Kathmandussa ja mitä en. Huoh. Väitän, etten ole monistakaan tavaroista kovin tarkka, koska kuten olen täälläkin todennut, en juurikaan kiinny paikkoihin enkä tavaroihin, mutta kirjoistani olen kyllä jopa melkein mustasukkainen. Ja vielä runokirjoistani, aarteistani! Selvisin kuitenkin tästäkin: onneksi äidit ovat olemassa. Kuin tämän kaiken kuulleena, äitini kiikutti juuri minulle yhden runokirjan "mä ajattelin, että sä tykkäisit tästä". Aah. Vaikka eihän se tietenkään ole ihan sama kuin ne vanhat, jopa kaikenlaisia merkintöjä täynnä olevat kirjani. Mutta uusienkin runojen lukeminen on ihanaa.

Noniin, ja mitä sitten ajattelen kaikista alussa mainitsemistani asioista, joilla olen päätäni vaivannut? Ehkä sellaista, että mielenosoitukset voivat olla ihan tehokaskin vaikuttamistapa, ainakin yksittäisten ihmisten mielipiteisiin vaikuttamisessa. Niillä voidaan saada joku ajattelemaan jotakin, mitä ei ennen ole tullut ajatelleeksi. Mielenosoitukset eivät kuitenkaan ole se "mun juttu" (sain niistä tarpeekseni teinivuosina, millä en kuitenkaan tarkoita, että ne olisivat vain joku teinien juttu) (haluatteko tietää - olin mukana mm. vastustamassa pohjavesialueelle suunnitellun Shellin rakentamista Riihimäelle). Perfluorattuja yhdisteitä taas tulisi välttää, mutta en juuri nyt jaksa ryhtyä mittaviin toimenpiteisiin asian hyväksi. Sen sijaan olen vihdoin omakohtaisesti - en vain ulkoaopittuna - tajunnut sen, että kaikenlainen turha kuluttaminen on todellakin turhaa, epäekologista ja vaikka mitä, ja sitä paitsi, elämä ilman turhia romppeita on paljon kivempaa. Niinpä perfluorattuja yhdisteitäkin on helpointa välttää siten, ettei osta mitään. Niin no, sitten kun on kuitenkin ostettava ne talvikengät... Ehkä sitten perehtyisin asiaan vähän enemmän, aloittaisin vaikka täältä. Ylipäätään pitäisi aina miettiä tuotteen koko elinkaarta, nykymaailmassa on aivan liian helppoa vain heittää kaikki tarpeeton tai käytetty roskikseen. Mitä tulee taiteen ja rakkauden tärkeysjärjestykseen, niin mielestäni rakkaus on tärkeämpää oikeastaan jopa riippumatta siitä, kuinka laajasti rakkaus ymmärretään. Taidekin on tärkeää ja se on hyvin tärkeä tunteiden ja ajatusten kanavoija, mutta rakkaus kuitenkin voittaa, jos ne on tärkeysjärjestykseen laitettava. Eläintarhojen eettisyydestä en oikein tiedä vieläkään. Mutta kyllä ne leikkisät lumileopardit olivat mahtavia, ja ajatelkaas, me muutamme kohta juuri lumileopardien naapuriin, siis niiden villeinä elävien!

Kuvat olisivat kivoja, mutta ei voi mitään, odotan - ehkä joulupukilta - uutta kameralla varustettua puhelinta. Kuvien sijaan pari uutta runoa:

"silta odottaa myöhäistä kulkijaa / ranta kaukaista aaltoa / yhä uudestaan teen matkaa / kotiin / ja olen silta, olen ranta olen / saapuja"

"olen etsinyt tietä meren yli / siltaa, läheltä lähtevää / olen kulkenut metsien läpi / tervehtinyt jokaista puuta / havujen hyväily kasvoillani: / me tunnemme toisemme, / puut ja minä / merta en tunne / ja se minun on ylitettävä / puut minun siltani / notkistutte auttaaksenne / ja minun on lähdettävä"
Raila Mantere

Syvänmeren sukeltaja Siiri

Syvänmeren sukeltajaksi Siiriä kuvaili eräs ystävä, joka katseli Sirpukan uintia. Siippu on tosiaan aikamoinen suklailija, hän puskee päänsä koko ajan vedenpinnan alle ja siellä veden alla sitten etenee kuin mikäkin pyöriäinen. Minulta hän ei ainakaan ole tätä vesielementtiä perinyt (vaikka, kröhöm, voitankin aina minun ja Heikin väliset jokavuotiset uintikilpailut. Sukeltajaa minusta ei silti saisi tekemälläkään, enkä halua koskaan hypätä veteen). Santtukin muuten jo selkeästi ui muutaman metrin pää vedenpinnan yläpuolella.

Vaikka sukeltaja en olekaan, olen silti viime aikoina kokenut itsenikin syvänmeren sukeltajaksi. Miten monia asioita olen joutunut selvittämään ja miettimään ja kovin monia tunteita läpikäymään. Lähdöstämme on nyt tehty ennakkopäätös, mikä tarkoittaa lähinnä sitä, että olemme tosiaan lähdössä Kathmanduun ensi vuoden tammikuun lopussa (19.1. jälkeen). Nyt olemme aloittaneet mm. rokotusten ottamiset ja muut terveystarkastukset. Tuntuu hassulta, miten ihminen "laitetaan kuntoon" ennen lähtöä. Käymme koulutuksissa saadaksemme uusia ajatuksia ja tarvittavia tietoja, saamme rokotuksia vaarallisia tauteja vastaan, hampaamme tarkastetaan (ja minulta aiotaan poistaa kaikki neljä viisaudenhammastanikin, kääk), veriryhmämme selvitetään, näkömme tarkastetaan... Toisaalta, kaikki tämä tarkoittaa sitä, että kun talvella astumme Suomen rajojen yli, olemme itse vastuussa itsestämme - ja lapsistamme. Enää ei voi olettaa, että kun vain vien lapseni vuosittaisiin neuvolatarkastuksiin, voin luottaa, että he saavat kaikki rokotukset ajallaan, että heidän r-kirjaimensa hoidetaan kuntoon, että heidän vinot jalkateränsä huomataan... Ja hoidetaan kuntoon. Ehei, jatkossa minä huomaan ja hoidan nämä asiat ja osaan pyytää tarvittavat rokotoukset ja kaikki. Uuh. Olen enemmän vastuussa lapsistani kuin ennen.

Tässä oli vasta ripaus näistä fyysisistä puolista. Nämä olivat kuitenkin niitä, joiden kohdalle voi listaan laittaa rastin "done". "Santun kolmas rokotuskerta Japanin aivotulehdusta vastaan Otettu." Tuo minun listani on niiiiiin loputtoman tuntuinen. Nykyarkeamme rytmittää se, että joka ikinen hetki on tuo lista mielessä. Mutta lista on vain lista ja tiedän, että joskus, toivottavasti tammikuun lopussa, tuo lista on täynnä rasteja. Olemme valmiita lähtemään. Olemmeko? Lähdön henkinen rankkuus on vasta avautunut minulle. Olen murhetta ja haikeutta täynnä. En ehkä sittenkään halua lähteä, en halua vaihtaa tätä kaikkea tuttua ja turvallista uuteen, täysin tuntemattomaan. Olen viime päivät lukenut kirjaa "Suomalainen lapsi maailmalla" (kirj. Ilona Tikka). En ole niin huolissani itsestäni - vaikka loppujen lopuksi minä varmaan tulenkin olemaan se, joka eniten ikävöi- vaan lapsistamme, lähinnä Minttu-esikoinen-huolehtija-vastuunkantaja-murehtijasta. Minttuhan asennoituu muuttoomme niin, että muuttaa, koska ei oikein muuta voi. Ja voihan se olla "ihan kivaakin". Ei hän varmasti haluaisi muuttaa. Häntä surettaa kovin se, että ystävät ja sukulaiset jäävät tänne. Tuosta kirjasta olen saanut paljon ajattelemisen aihetta ja käytännön vinkkejä siihen, miten lapsen kielteiset tunteet tulisi kohdata ja huomioida. Mikään yllätys ei ole se, että vanhemman vastuu edelleen vain kasvaa.

"Vanhemmuus merkitsee aina vastuuta. Kun vanhempien on asetettava vastuullinen kasvatustehtävänsä kansainväliseen kontekstiin, haasteet ovat moninkertaiset: Miten lapset selviävät muutoista ja muutoksista? Mitä hyötyä lapsille on kansainvälisestä lapsuudesta? Miten muutto vaikuttaa perheen arkeen? Paluu ja sopeutuminen Suomeen askarruttavat yhtä lailla. -- Toisinaan lapsi kieltäytyy sopeutumasta muuttoajatukseen. Tämä on normaali reaktio, lapsihan tavallisesti pelkää tuntematonta: hän elää tässä ja nyt. Ei kukaan lapsi vain päätä, että "nyt minä muutan ulkomaille"."

Te, rakkaat ystävämme, auttakaa meitä siinä, että omalta osaltanne voitte tilaisuuden tullen sanoa lapsillemme pysyvänne ystävinämme välimatkojenkin päästä. Luodaan yhdessä heille turvallisuuden ja pysyvyyden tunnetta. Ei kaikki muutu. Kauhistelut - kuten kyllä; Siiri tulee saamaan 15 rokotusta syksyn aikana ja kyllä; ilmansaasteongelma Kathmandussa on todellinen, joudumme käyttämään hengityssuojaimia esim. pyöräillessämme ja kyllä; poliittinen tilanne siellä on yhä epävakaa, voimme joutua silloin tällöin ottamaan toimistomme ovesta jopa Lähetysseuran logon pois ja tosiaan; emme osaa kieltä tippaakaan, ja kaikesta muusta puhumattakaan - voitte osoittaa meille aikuisille, me kestämme ne kyllä. Kai.

Kuvat: Ulla Viskari-Perttu, SLS

"Jos tahdot rakastaa, sen huomaa kohta koko maa. Et pysty peittämään, se täyttää sydämen ja pään. Etkä silloin enää laskelmoi sen rakkauden hintaa. Voit ehkä yrittää elää riskitöntä elämää ja lasikaapissa voit aarteitasi suojella. Mutta kuitenkaan et muuta voi kuin raapaista pintaa. Anna kaikki tai ei mitään, se on hintana elämän. Anna peliin koko pieni sydän, saat itse paljon enemmän..." P. Simojoki

Skonssit

Eevan ihanan blogikirjoituksen innoittamana leivoimme tänä aamuna skonsseja. Päätin yllättää nukkuvan iskän leipomalla ihan vain tavallisena sunnuntaiaamuna. Lisäksi toivoin, että kun heti aamusta asennoidumme niin, ettei ole kiirettä, niin ehkei kiirettä sitten ole eikä tule koko päivänäkään.

Skonssien leipominen oli helppoa, onnistui siis hyvin kolmen pienen leipurinkin kanssa ja niiden syöminen mansikkahillon ja kermavaahdon kera oli hauskaa. Toisaalta, ensimmäistä kertaa elämässäni kohtasin itselleni liian tuhdin leivonnaisen. (Ei, en ollut sipaissut päälle liikaa kermavaahtoa.) Mitkään thaimaalaiset äklöt rasvassakäristetyt suklaa-maapähkinä-banaanipannukakut eivät ole mielestäni olleet yhtään liian tuhteja. Mutta nämä skonssit olivat. Tein niitä nimittäin heti kaksinkertaisen annoksen, sillä arvelin, ettei ohjeessa mainittu "6 kpl" kuitenkaan riittäisi alkuunkaan. Mutta kyllä se olisi riittänyt. Eli jos jatkossa haluan mussuttaa vehnäjauhoja ja voita, mussutan mieluummin pikkuleipiä tai pullia kuin näitä skonsseja. Mutta hyviä ne silti olivat ja kyllä, se aamuhetki oli ihana, kiireetön ja hauska.

Skonssit eivät kuitenkaan taikoneet loppupäivää aivan kiireettömäksi. Mutta päivän makuelämyksen toi kuitenkin yllättävän hyvin onnistunut pizza, jonka teimme yhdessä huiskeessa yhdessä Heikin kanssa (siivosimme nimittäin samalla kotiamme näyttökuntoon ja vahdimme nälästä kärttyisää jälkikasvuamme). Pizzassa oli täytteenä suppilovahveroita, tonnikalaa, oliiveja ja vuohenjuustoa. Kastike haudutettiin ihan perinteisesti tomaattimurskasta ja -pyreestä, valkosipulista, sipulista ja mausteista. Pohja oli tavallinen pizzapohja. Nam! Kyllä vei kielen mennessään ja tuhosimme viiteen pekkaan koko pellillisen. (Siiri tosin taisi syödä vain oliiveja ja sieniä.) (Meillä siis on outoa, jos jokin ruoka syödään heti loppuun, mutta sen sijaan aivan normaalia, että leivonnaisia jms makeita juttuja leivotaan heti kaksinkertaisella ohjeella.)

Aamupala. Easy Like Sunday Morning...

Kimppuun, pikkusisko!

Iltapala Santun tapaan: terveelliset teeleivät ja marjasmoothie.

Ja jos ei halua mussuttaa pelkkiä vehnäjauhoja, voi leipoa teeleipiä minun ja Santun tapaan. Näihin teeleipiin voi piilottaa vaikka mitä terveellistä ja maku on taattu. Ehkä postaamme Santun kanssa vielä ohjeen tänne.

Santusta puheenollen, Santtua on harmittanut, ettei täällä blogissa ole hänestä ratsastuskuvaa. Tässä vielä muisto heinäkuulta ja tässä Santtu... on juuri oma ihana itsensä.

Maisema

Tänään on ollut onnellinen päivä. Ehkei päivä ole ollut muita päiviä onnellisempi tai onnettomampi, mutta olen osannut ottaa pienistä onnenhetkistä kiinni. Nykyään onnellisuus ja haikeus tuntuvat kulkevan käsi kädessä. Tiedättekö runon "en tahtoisi näyttää, en, miten pienestä iloitsen, miten pienen pienistä asioista voin olla iloinen"... Kenen runo se onkaan, en muista.

Kotitie, kuoppainen hiekkatie, joka laskee loivasti isompaan asfalttitiehen. Seison asfalttitien kohdalla, pieni kuopus sylissä. Kuopus katsoo ohi ajavia autoja, mopoja ja rekkoja, tapailee sanoja. Välillä nojaa minuun, niinkuin vain hänellä on tapana. Kaksi isompaa lasta, molemmat pieniä kuitenkin vielä, harjoittelevat pyörällä ajoa. Isoin opettaa, juoksee vierellä, kannustaa, jarruttaa. Pienempi - lapsista keskimmäinen - polkee, vaappuu, huojuu, onnistuu. Minä valvon, ettei kukaan ajaudu kotitieltä autotielle. On syksy. Aurinko paistaa, tuulee puuskittain. Tuulenpuuskat lennättävät ilman täyteen värikkäitä lehtiä. On syksyistä, lämmintä, aurinkoista. Ilman täyttää raikkaus, onnistumisen riemu, toisen onnistumisesta iloitseminen. Onnellisuus. Ja haikeus. Millaisia nämä hetket tulevat olemaan? Millaisessa ympäristössä tulemme asumaan? Saammeko enää tuntea ilman raikkautta ja puhtautta? Mietin, miksi pelko ja huoli tulevasta niin usein estävät meitä tekemästä sitä, mitä haluaisimme tehdä? Miksi sydämen äänen kuuleminen ja kuunteleminen on niin vaikeaa?

Mietin, että tuon mielenmaiseman tahdon säilyttää. Tahdon painaa sen muistoihini niin, että tuohon tunnelmaan, sen ääniin ja tuoksuihin voin joskus mielessäni palata. Silloin, kun elämme vieraalla maalla ja kaikki, ihan kaikki, tuntuu vieraalta.

Ruski från Sverige

Olipa mukava risteily! Silja Line yllätti positiivisesti ylenpalttisella lapsille suunnatulla ohjelmallaan: oli Muumit, taikureita, musikantteja, sanasuunnistusta, vaikka mitä perinteisten pallomerien lisäksi. Tukholma oli oma aurinkoinen itsensä (vaikka aika Tukholmassa jää aina valitettavan lyhyeksi jos on risteilijällä liikkeellä). Parasta olivat kuitenkin ihmiset, minun maailman rakkaimpani. Omien sisarusten muodostama turvaverkko on yksi parhaimmista asioista elämässäni, ja olen siitä kiitollinen. Myös lastemme serkut (joista olen täällä jo kirjoittanutkin), kaikki yhdeksän, ovat maailman parhaita ihmisiä ja toivon, että serkusten väliset lämpimät ja välittömät suhteet pysyisivät aina. Välimatkojenkin päästä.

Muutamia tunnelmia Tukholmasta:

 

Hyvää Mikkelinpäivää!

Toiseksi viimeisessä kuvassa oleva tukholmalainen koira kertoi meille haluavansa lähteä maailmaa kiertämään ja haluavansa nähdä maailman korkeimman vuoriston. Emme millään voineet jättää niin fiksua koiraa, jolla oli vielä samat suunnitelmat kuin meillä. Koira lähti siis mukaamme. Kotona sille piti keksiä nimi. Teimme näin: jokainen perheenjäsen, paitsi Simba, sai päättää oman nimiehdotuksen. Ehdotukset kirjoitettiin lapuille ja laput laitettiin isomummon vanhaan hattuun, josta sitten nostettiin yksi lappu. Koiran nimeksi tuli Ruski, joka oli Mintun ehdotus. Hyvä nimi, Ruski. Heikin nimiehdotus oli Mörri, minun Uuno, Santun Simbanssi (koska Salamamartti ei sopinut meille muille) ja Siirin Tatti. Paras nimi taisi voittaa.

Sto

Huomenna lähdemme risteillen Tukholmaan, yhteen minun lempikaupunkiini. Ja millaisella porukalla! Joukkoon kuuluu kymmenen lasta ja yhdeksän aikuista, lapset iältään mainiosti 1-, 2-, 3-, 4-, 5-, 7-, 8-, 9-, 10- ja 11-vuotta (aikuiset kaikki yli 30-vuotiaita). Hauskaa tulee siis takuuvarmasti!

Jotkut ystävistäni rakastavat erilaisten top 5 -listojen laatimista. Minäkin pidän listojen tekemisestä mutta kehnosta päätöksentekokyvystäni johtuen olen todella huono listojen laatija.

Yhtä listaa pidän kuitenkin mielessäni usein. Ja se on tietysti top 5 kaupungit. Tämäkin listani on tynkä, sillä en osaa päättää kahden viimeisen sijan haltijaa. Maailman paras kaupunki on tietysti Pariisi. Toisena on Tukholma ja kolmantena New York City. Mutta mitkä valitsisin niiden jälkeen? Toivoin salaa, että Sri Lankan Colombo olisi päässyt listalleni, mutta ei se oikein kuitenkaan päässyt, ehkä pikemminkin Sri Lankan pieni omaleimainen sisämaan kaupunki Kandy olisi voinut päästä. Euroopan kaupungeista monikin voisi yltää listalleni, mutta aina jokin asia estää listalle pääsyn: esim. Berliini on huippupaikka, mutta liian monen "tosi Berliini-fanin" listaykkönen, joten en voi ottaa Berliiniä. Lontoo - vähän sama juttu. Suurista odotuksista huolimatta Reykjavik ei ollut niin superkiva, että olisi voinut päästä listalleni, ja esim. Dublin jäi lyhyen vierailun takia liian tuntemattomaksi, vaikka aineksia listalle pääsyyn olisi kaupungissa ollut. Irlannin länsirannikon kaupunki Galway voisi olla listallani, muttei ole siellä kuitenkaan, eikä positiivinen yllättäjä Oslokaan. Wien ja Rooma sitä vastoin voisivat olla listallani. Hmm, ehkä tosiaan neljäs voisi olla jompi kumpi niistä. Afrikan kaupunkeja en myöskään osaa oikein listalleni sijoittaa, vaikka niissä on tapahtunut minulle vaikka mitä ihmeellistä, mutta ei, eivät ne ole lempikaupunkeja. Amerikan kaupungeista tunnen vain muutaman hassun itärannikon kaupungin tuon listalle päässeen lisäksi ja ne kaupungit eivät vakuuttaneet, vaikka olihan esim. Boston ihan mukava.

Tällaisia maailman turhimpia asioita on joskus hauska pähkäillä. Jos teilläkään ei ole juuri nyt parempaa tekemistä, lisätkää omat kaupunkilistanne kommentteihin! Me lähdetään nyt siellä Tukholmassa kääntymään!

ps. Heikki sanoo, ettei top 5 kaupungit -listaa voi tehdä, jos siinä on vain kolme kaupunkia. Joten nyt, asiaa vielä mietittyäni, pakko päättää:
1. Pariisi
2. Tukholma
3. NYC
4. Dar es Salaam
5. Wien

Luther ja mä

Kirkon ulkomaantyön erikoistumiskoulutus, jota Heikin kanssa käymme, sisältää kolme pääteemaa: kirkko, kulttuurit ja kehitysyhteistyö. Tuota ensimmäistä teemaa käsiteltiin viime viikolla, toki muitakin aiheita ja vierailevia luennoitsijoita (mm. Nepalista) oli mukana. Olin viikon jälkeen ihan puhki. En muistanutkaan, miten rankkaa on koko ajan ajatella asioita, sekä henkilökohtaisella että yleisellä tasolla ja vielä miettiä, miten tämä kaikki liittyy työhön, jota olen menossa tekemään Nepaliin. Lisäksi jouduin keskittymään pelkkään kuuntelemiseenkin, koska en oikein hallitse teologista sanastoa edes suomeksi, saati englanniksi. Heikki mielestään tajusi juuri nämä teologiset asiat paremmin englanniksi, virnistys sille. :)

Mutta kyllä me aikuiset jaksamme ahertaa ja opiskella. Lastemme tulevat päiväkoti- ja koulusysteemit sen sijaan ovat aiheuttaneet minulle suurta huolta ja ahdistusta. Miten kaikki pitäisi järjestää, miten kaikki sujuisi parhain päin? Mielipiteitä tuntuu olevan suuntaan ja toiseen, enkä millään osaa täältä käsin hahmottaa, miltä nuo asiat tuntuvat ja vaikuttavat sitten Kathmandussa. Tilanne siellä on siis se, että Santtu (ja Siiri) pääsevät todennäköisesti helpostikin kansainväliseen nurseryyn, mutta Minttu taas on jo sen ikäinen, että siellä hänet lasketaan koululaiseksi. (Minttu on siis viisi, aloittaisi täällä eskarin ensi syksynä.) Kansainvälisiin kouluihin on Kathmandussa enemmän hakijoita kuin paikkoja, joten hakijat joutuvat sekä englanninkielen että matematiikan tasokokeeseen. Uuh. Jos minua on jo ihan täällä Tervakoskellakin mietityttänyt, miten itse selviän Mintun ensimmäisestä koulupäivästä, niin onko minulla mitään mahdollisuuksia selvitä siitä Kathmandussa, kun vien Mintun vieraassa maassa, vieraaseen luokkaan, vieraiden lasten joukkoon pärjäämään vieraalla kielellä... Ehkä kuolen tähän ajatukseen. No, nyt olen onneksi saanut Nepalista viestejä ja vastauksia kysymyksiini ja olen päättänyt, että (tämä on vähän tietona Thaimaahan perheen kanssa lähteville Annalle ja Antillekin) haemme Mintulle ja Santulle paikkoja näistä kouluista (TBS ja KISC, omiin tasoryhmiin, mukana on siis päiväkotiryhmiäkin, ja maan alue-edustaja auttaa hakemisessa), mutta koska paikkoja ei todennäköisesti juuri nyt ole, niin vietämme ensi kevään hyvillä mielin ilman pakkoa mistään kouluun menemisistä tms, ja samalla alamme harjoitella lasten kanssa englannin taitoja, ehkä jossakin paikallisessa lastenryhmässä tai montessori-ryhmissä. Eiköhän lapsille ole alkuun jo aivan tarpeeksi ihmeteltävää kaikkeen uuteen totuttautumisessakin. Hankimme/saamme sekä kotiapulaisen että lastenhoitajan kotiin (tämäkin asia on edennyt), ja heidän kanssaan lapset joutuvat myös väistämättä puhumaan englantia ja nepalia. Nepalin oppivat siis todennäköisesti siinä sivussa, oppivat sen verran kuin oppivat... (Nepalin kielen oppiminen riippunee siitä, kuinka pitkään loppujen lopuksi siellä olemme ja siitä, saavatko lapset paikallisia ystäviä.) Me aikuiset sen sijaan joudumme tekemään kovastikin töitä juuri nepalin eteen.

Kun suurin ahdistus iskee, mietin sitä, miten Minttu voi joskus henkseleitä paukutellen sanoa: "juu, kävelemään mä opin Buffalossa, uimaan opin Indonesiassa ja ekat kouluvuodet mä kävin Kathmandussa". Virnistys sillekin :)

Onneksi lasten kanssa ei asioita edes pysty liikaa murehtimaan. Tässä hetkessä elämisestä pitää parhaiten huolta Siiri. Siiri rakastaa nukkeja (Minttu taas ei ole koskaan juurikaan leikkinyt nukeilla, hän on aina pitänyt enemmän eläimistä) ja niillä täytyy Siirin kanssa leikkiä koko ajan. Siiri määrää, mitä nukeille puetaan päälle (ja vaatteita vaihdetaan alituiseen), ja sitten nukeille lauletaan ja niiden kanssa tanssitaan. Vähän rattaissakin heitä työnnellään. Aika terapeuttista puuhaa myös uupuneille aikuisille.

Siirillä sylissä Salli, vieressä Matti, Jenni, Elli ja Maija. Lähes kaikki nukkien päällä olevat vaatteet ovat lastemme vanhoja, käytössä olleita vauvanvaatteita (paitsi Sallilla).

Ainiin, niille, jotka eivät seuraa fb-päivityksiäni, käykääpä täälläkin. On meillä pienet murheet daliteihin verrattuna.

Käärmeitä ja hämähäkkejä

Viime viikko vierähti jälleen koulutuksissa Lähetysseurassa ja kivaa oli. Oli todella hauskaa nähdä taas kurssilaisia ja ystäviä ja tuttavia (osaa suunnitellusti ja osaa iloisesti suunnittelematta). Tuntuu hyvältä, jännältä, pelottavalta ja yhtä aikaa kiireiseltä ja iäisyydeltä. Myös töissä esimiehelle tuli toissa viikolla ilmoitettua, että lähdössä varmaan oltaisiin ja vastaanotto oli hyvä. Vaikka projekteja on vielä paljon ja työt jatkuu normaalisti, näillä näkymin vuoden vaihteessa olisi ensimmäinen "kunnon työpaikka" nähty.

Viikonloppuna sitten suunnistimme jälleen metsään, kun päiväkin välillä paistoi. Jos näistä jatkuvista sateista ei muuta hyötyä ole, niin sieniä kyllä löytyy sananlaskun mukaisesti. Menee minne vaan niin sieniä löytyy ja nyt oli ensimmäiset suppilovahverotkin päässeet pintaan. Sieniä saatiin siis kivasti koko ämpäri ja illalla maisteltiin (mielestäni) kivasti onnistunutta kanttarellikeittoa ja valkosipulivoissa paistettuja suppilovahveroita. Retkellä tuli kyllä sitten nähtyä muutakin. Tuli muistutus, miksi kyypakkaus ja saappaat on hyvä pitää retkillä mukana. Näimme myös isohkon hämiksen, isohkon näin Suomen mittakaavassa. Tätä hämistä äiskä muuten säikkyi kunnolla - vaikka hän sen huomasikin ja näytti meille muille-, mutta me muut taistelimme hämiksen hengen uhalla, kuka sen saa haltuunsa :) (Hämis kyllä palautettiin luontoon vahingoittumattomana.)

Iso paha hämis

Petollinen luikertelija

Noista tuli heti mieleen, millaisia käärmeitä ja hämiksiä sitä Nepalissa mahtaakaan olla. Sinänsä hyvä, että lapsetkin tuon näkivät ja heille pystyi hallistusti opettamaan eläinlajista, jota pitää aina varoa. Harva eläin on niin epämiellyttävä ja pelottava kuin käärme. Tuli tuossa mieleen vähän aikaa sitten katsomamme Avara luonto Intian Gangesista ja siellä olevasta kylästä, josssa käärmeet ovat pyhiä eläimiä. Tästä oli aiheutunut se, että tuossa kylässä kaikkien ihmisten joukossa luikerteli koko ajan satoja (no ainakin kymmeniä) myrkkykäärmeitä. Kovasti kyläläiset väittivät, että yksikään kyläläinen ei ole puremaan kuollut, mutta meidän lomilla se kylä ei ole ensimmäinen kohteemme :) Avara Luonto on muuten edelleen mahtava ohjelma aikuisille ja lapsille :)

Toimeton päivä

Eilen illalla kävimme Heikin kanssa keskustelun tähän tapaan: "Mitäs meillä on huomenna ohjelmassa?" "Ei kai mitään sovittua." "Jee, vapaa päivä siis, tosi kiva." "Joo, tosi kiva!" Sen jälkeen arvomme, kumpi herää lasten (lähinnä Siirin) kanssa aamulla. Minä voitan, saan nukkua.

Aamulla sitten myhäilemme: "Kivaa kun ei oo mitään sovittua tälle päivälle." "Joo, nyt vaan ollaan." Pelaamme pelejä lasten kanssa ja aamun tunnit kuluvat. Minä alan pestä pyykkiä ja miettiä lounasta. Samalla tulee mieleeni, mitä kaikkea tänään pitikään saada tehdyksi. Ainiin! Sienimetsään täytyisi päästä, ilman muuta, aurinkokin paistaa. Mintulla on baletti. Santulle on luvattu pääsy varusmiessoittokunnan konserttiin. Ystäviä piti nähdä puistossa. Ruokia täytyy saada tehtyä valmiiksi ensi viikkoa varten. Paperipinot (lipastojen tyhjentämisen jäljiltä) pitäisi käydä läpi. Ja ne pyykinpesut, ruuanlaitot, normihommat.

Ei kun vipinää kinttuihin! Lapset, nyt metsään, mars!

Ja loppujen lopuksi saimme nuo kaikki asiat tehtyä, ja vieläpä ihan mukavasti, vähän sellaisella kiireettömällä fiiliksellä. Sienimetsä oli huippu ja samoin konserttikin oli huippu. Illalla rauha talossa ja punajuurimureke uunissa. (Paitsi yhtä asiaa emme saaneet tehtyä, eli tietysti ne paperipinot lojuvat vieressäni yhä.)

Ei hassumpi toimeton päivä.

Kameleontti löytää aarteen

Keksinpäs hauskan otsikon! Nyt teidän on pakko lukea tämä kirjoitus loppuun saadaksenne tietää, mistä ihmeestä tuo otsikko on oikein saanut ideansa.

Ollakseni rehellinen, aioin ensin kirjoittaa otsikolla "paska mutsi", ja olisin seikkaperäisesti kertonut siitä, kun tässä eräänä päivänä suutuin lapsillemme niin, että heitin oman puhelimeni seinään. Todella näin tein, ja kaiken huipuksi paikalle tassutteli Siiri, joka nappasi puhelimeni palaset ja liotti niitä yksitellen Simban vesikupissa (kyllä, liotti, hän ei siis pudottanut niitä sinne, vaan aikansa niitä liotettuaan asetteli palat takaisin kuivumaan). Nyt ikävöin ihanaa puhelintani mutta en kehtaa unelmoida uudesta, kun kerran itse rikoin vanhan, ja vielä noin, hmmh, tyhmästi. Mutta en sitten halunnut kirjoittaakaan otsikolla "paska mutsi", koska ei se otsikko olisi kuitenkaan oikein millään mulle sopinut. Hassua on kyllä se, miten usein ajattelen jostain jutusta, että "tästä kyllä kirjoitan hauskan tarinan blogiin", mutta en sitten kuitenkaan tule kirjoittaneeksi. Suurin syy tähän on se, ettei ole aikaa. Nimittäin tämä kirjoittaminen on kyllä tosi hauskaa ja tuntuu ihan omituiselta, että joku vielä lukeekin näitä tekstejä! Ehkä on hyvä hetki kiittää teitä rakkaita lukijoita!

Tämä "paska mutsi" -aihe sai minut taas miettimään sitä, että kenelle näitä juttuja oikein kirjoitan, sillä se, kenelle näitä ajattelee kirjoittavansa, määrittelee hyvinkin pitkälle tyylin, jolla kirjoittaa. Siitä seuraa se, että taidan olla aika kameleonttimainen tyyppi. Yhtä aikaa sekä vahvuuteni että heikkouteni on se, että sovin lähes seuraan kuin seuraan, ja tulen kai kaikkien kanssa ihan hyvin toimeen. Mutta samaan aikaan ehkä en ole vahvasti sitä, mitä oikeasti olen, enkä sitten itsekään aina oikein tiedä, mitä oikeasti olen. Paitsi siis nykyään, kun olen saavuttanut sisäisen rauhan ja tasapainon - ainakin melkein. :) Ensi kerralla, kun joku kysyy, taidan nimetä lempieläimekseni kameleontin. Hetki sitten ajoin kaupasta kotiin ja kuuntelin täysillä Faith No Morea miettien, että "tääkin on osa mua".

Tällä viikolla olemme saaneet paljon aikaan lähtöön liittyen. Lasten hampaat on tarkistettu, calmetointiajat on varattu, ensimmäinen kurssityö on kirjoitettu, huonekaluja on myyty ja uusia ostajaehdokkaita (talolle) on haalittu yllättävistä tilanteista. Tuosta lasten hammastarkastuksestakin olisin voinut tänne kirjoittaa hauskan jutun; Minttu nimittäin varustautui hammaslääkäriin lehtiön ja kynän kera: "mä aion piirtää sarjakuvan "Santtu hammaslääkärissä" ". Sitten hän todella piirsi Santun istumassa hammaslääkärin tuoliin, Santtu avaamassa suun, Santtu valitsemassa lahjan reippaan hammaslääkärikäynnin jälkeen... Seuraavaksi Siiri avaamassa suun jne. Minä selitin vakavana hammashoitajalle, tai mitä suuhygienistejä he nyt ovat, että "juu, Minttu piirtää sarjakuvaa meidän hammaslääkärikäynnistä" ja vasta jälkeenpäin mietin, että olimme varmaan aika hupaisa näky lehtiöinemme ja vakavine ilmeinemme.

Tyhjensimme Heikin kanssa eilisiltana kaikki makuuhuoneemme laatikot ja lipastot, koska saimme ne siis myytyä, ja sieltä se tämän kameleontin aarre löytyi! Olin kirjoittanut kirjeen 10 vuotta sitten, 21-vuotiaana 31-vuotiaalle Annille. Muistin kyllä jollakin tasolla tuon kirjeen joskus kirjoittaneeni, mutta en yhtään muistanut, minne olin kirjeen pannut. Ja nyt sen sattumalta löysin, juuri oikeaan aikaan! Voi, kirje oli kyllä aika liikuttava ja ihana ja hauska. Eikä ollenkaan niin nolo, mitä aluksi pelkäsin. Kirjeen kirjoittamisen aikaan olimme Heikin kanssa seurustelleet vajaa puoli vuotta, ja kirjoitankin paljon siitä, miten onnellisia olemme ja toivon, että olemme edelleen onnellisia yhdessä. Annan jopa itselleni kaikenlaisia ohjeita, kuten "ethän kiukuttele Heikille turhasta" ja kehun Heikkiä kovasti (ihan samat kehut voisin antaa hänelle edelleenkin). Mietin, millaista elämäni nyt on, kun olen varmastikin jo tehnyt gradun ja valmistunut ja varmaan jossakin töissä. Huolehdin, että näenhän Juliusta ja Lottaa tarpeeksi usein, enkä voi kuvitellakaan, että he ovat jo yli 10-vuotiaita! Omia lapsia minulla "ehkä voi olla", kysymysmerkkien kera (niin, en ollut silloin ollenkaan varma, sovinko äidiksi). Sokerina pohjalla totean itselleni, että "olet kyllä jo aika vanha". Hah! Aion kyllä kirjoittaa kirjeen taas 10 vuoden päähän, 41-vuotiaalle Annille. Ajatella, kun voisi nyt kurkistaa 10 vuoden päähän, mitähän kaikkea siellä näkyisikään?

Kameleontti siis löysi aarteen, ja aika monia muitakin aarteita niitä makuuhuoneen lipastoja tyhjentäessään. Ensi viikolla olemme Heikin kanssa taas Lähetysseurassa koulutuksessa ja tänne kotiin olemme saaneet mahtavan joukon pitämään lapsistamme huolta: mamma, Heikin äiti, joka on päävastuussa kaikesta; mummi, minun äitini, joka säntää tänne aina töittensä jälkeen ja vähän niiden välilläkin; Villiina, joka tulee mummin mukana tänne iltapäivisin leikkimään; Salla-ihanainen, joka kuskaa päivisin Mintun ja Santun kerhoihin ja Anni H, lukiolainen, joka tulee muutamana iltapäivänä lasten kanssa olemaan ja itse saamaan vähän lastenhoitokokemusta. Mahtavaa! Lisäksi tänään luin uusimmasta Lähetyssanomat-lehdestä, miten ulkopuolinen konsulttiyritys oli arvioinut Lähetysseuran kehitysyhteistyötä viimeisen neljän vuoden aikana ja todennut sen täyttävän kaikki ne kriteerit, joita tulokselliselle, rehelliselle ja läpinäkyvälle kehitysyhteistyölle voidaan asettaa. Jee!

Katajatien kameleontti kuittaa. (Tämä matkittu blogigurultani.)

Tämä on syksy

Vuodenaikojen vaihtelu on hauskaa, koska jokaisessa vuodenajassa on omat ihanat puolensa. Syksyssä on parasta juuri tämä alkusyksy. Pimenevät illat, kuulaat aamut, punaiset omenat ja niin edelleen.

Syksyllä on aina myös mukavaa tehdä ruokaa mahdollisimman omavaraisesti. Muina vuodenaikoina se ei olekaan niin helppoa. Mutta juuri tähän vuodenaikaan voi pöytään kattaa sieniä, omia perunoita ja juureksia, itse pyydettyä kalaa ja jälkkäriksi puolukoita tai omenoita. Tällaisista aterioista koen aina suurta linkolalaista mielihyvää: ehkemme ole vielä liian vieraantuneita luonnosta. Ehkä minun sittenkin pitäisi alkaa viljellä maata ja perustaa oma kanala ja ottaa pari lammastakin. No, ehkä ei, mutta tietynlaista vuodenaikojen mukaan elämistä odotan Nepalissakin. Sitä, että syömme siellä aina kulloinkin saatavilla olevista raaka-aineista valmistettua ruokaa. Ruuanvalmistus itsessään tulee tietysti olemaan hyvinkin mielenkiintoista. Valmistanko itse ruokaa, vai palkkaammeko kotiapulaisen, jopa oman kokin? Kuinka hyvin lapset oppivat syömään nepalilaista ruokaa? Minkähänlaista ruokaa käytännössä aina syömme? Minttu juuri tänään iltapalapöydässä puuskahti, että Nepalissa ei varmaan ainakaan tarvitse syödä puuroa, korkeintaan riisipuuroa!

Tässä näitä alkusyksyn raikkaita tunnelmia.

Puolukkametsässä.

Mökillä.

Perunannostoa.

Siiri tykkää ajaa traktoria!

Jee.

 

 

 

Viimeisimmät kuvat liittyvät minun ja Heikin hurvittelupäivään - kiitos Heikin työn yhteistyökumppanien - jossa pääsimme mm. ralliauton kyytiin. Hui, aikamoista menoa oli. Päivään kuului myös todella maukasta ruokaa, leppoisaa saunomista ja koko päivän kruunasi lohjalainen karaokebaari, jossa saimme laulaa luritella mm. Zen Cafeta (tässä aasinsilta otsikkoon), hääpäivän kunniaksi myös Todella kauniin. Zen Cafe ei kyllä enää oikein kuulosta niin hyvältä, mutta nuo "vanhat biisit" tietty elävät aina.