Hyvät tyypit

Heikki lähti kenttämatkalle ja minä olen siten pitkästä aikaa vähän pitemmän rupeaman (alle viikon kuitenkin) lasten kanssa yksin.

Havahduin ihan konkreettisesti siihen, miten hyviä tyyppejä meidän kotona asuu! Miten hyvää tekee oivaltaa tällaiset asiat aina uudelleen. Liian helposti pitää lähellä olevia ihmisiä itsestäänselvyyksinä. Eivät he ole sitä. Ja miten hienoa, että parhaat tyypit löytyy just meiltä!

Perheessämme eletään ihan mahtavaa vaihetta: kaikki ovat jo isoja siinä mielessä, että moni asia hoituu itsestään ja jokaisella on ihan omia juttuja. Samaan aikaan kaikki ovat vielä niin pieniä, että tulevat (melko) itsestäänselvästi mukaan joka paikkaan ja tulevat syliin. Heitä saa silittää ja paijata.

Heidän kanssaan on niin hauskaa. He tempautuvat täysillä mukaan joka juttuun. Mikään ei oo vielä "ihan lapsellista" (tai vastaavaa). (Toki jotkut asiat ovat "vauvamaisia" tai "helppoja kuin nakki". Haha!) (Kieliasiatkin ovat muuten olleet taas pinnalla, sillä esikoisesta huomaa selvästi, että usein asian saa sujuvammin sanottua enkuksi. Kuopus taas helposti puhuu "stikkaa se siihen spottiin"-tyylillä.)

Voih, taas voisin pysäyttää kellot. Ihan parasta aikaa!

Haastan teidät lukjat huomaamaan omassa taloudessane asuvat tyypit: eivätkö olekin aika mahtavia. Samalla haastan teidät miettimään, mitkä ovat niitä teidän perheen juttuja. Juttuja, joita tehdään yhdessä ja joista tulee jokaiselle hyvä mieli. Meillä niitä on paljon. Yksi selkeä meidän perheen juttu, jota teemmekin lähes päivittäin, on lautapelit (kuten varmaan moni jo arvasikin). Kuopuskin pelaa itsenäisesti mm. Carcassonea, Cluedoa ja Master Mindia. Ei ollenkaan hassumpi meidän perheen juttu.

Iloista viikkoa kaikkien maailman hyvien tyyppien kanssa!

Perjantaina seurasimme katolta varisten sosiaalista elämää: yksi varis jäi siivestä kiinni puussa roikkuneeseen leijan naruun. Toiset varikset hätääntyivät selvästi ja lensivät suurina parvina kovaan ääneen rääkkyen pulassa olevan variksen ympärillä. Vartijamme sai lopulta varisparan irroitettua narusta. Muut varikset vaikuttivat huojentuneilta ja vaikenivat heti.

Heikin synttärikakkua (kyllä, tottakai kinuski!), lasillinen viiniä ja story cubes - ei pöllömpää.

Lasten kanssa teimme tarve-kortit. Tämä oli hauska tapa saada lapset pohtimaan tarpeita ja sitä, miten ne voi toiselle näyttää. Mietin, että tarve on usein ennen tunnetta ja tunnetta yritämme ymmärtää tai sanoittaa. Joskus voi olla hyvä pohtia pohjalla olevaa tarvetta. Meillä lapset tekivät hienoja tarvekortteja, kuten "että joku kuuntelee", "oma aika", "ruoka", "lepo", "rauha", "leikkiminen", "ystävät" jne. Pätee meihin aikuisiinkiin!

Ystävältä saadut yllätyskukat :)

Esikoisen kanssa askarrellut unisiepparit. Erityisesti verkon punominen oli rauhoittavaa.

Ilta-aurinko Kathmandun ja Himalajan yllä.

Pelko

Otsikosta tuli ehkä liian kunnianhimoinen. Vaikka kaikilla meillä lienee kokemusta tunteesta nimeltä pelko. Pelko on kuitenkin kovin voimakas tunne, eikä normaali suomalaisaikuinen ehkä koe nimenomaan pelkoa kovin usein.

Googlasin pikaisesti, mitä pelosta sanotaan. "Pelko on luonnollinen, selviytymistä tukeva tunne. Pelot saavat varautumaan vaaratilanteisiin. Pelko on yksi elämämme tehokkaimmista pysäyttäjistä. -- Joskus ihmiset myös haluavat tuntea pelkoa."

Mietin tässä, että jos pelko tukee selviytymistä, pääsemme taas yhteen lempiaiheeseeni, eli siihen, miten asia - vaikkapa pelko - tuo mukanaan myös sen kääntöpuolen: selviytymisen.

Viimeisen kahden viikon aikana on Nepalissa ollut viisi maanjäristystä, joista kaksi on ollut yli vitosen (M5.1 ja M5.5). Vitosen järistykset kyllä tuntuvat. Ja pelästyttävät. Pelottavat. 

Moni teistä lukijoista on kysynyt, miten pärjäämme maanjäristysten kanssa, viime huhtikuun jälkeen eritoten. Pelkäämmekö? Sujuuko normaali arki? Siksi tämä postaus. Palaan siihen pelkoonkin vielä.

Meidän arkemme Nepalissa sujuu hyvin, emmekä kukaan pelkää maanjäristyksiä ennalta. Maanjäristyksen mahdollisuus vaikuttaa kyllä käyttäytymiseemme jossakin määrin. Vältämme tiettyjä paikkoja ja teemme mahdollisimman maanjäristysturvallisia suunnitelmia. Kenttämatkoilla maanjäristysasia aktivoituu aina, eikä uni koskaan ole rauhallista turvattoman tuntuisissa motelleissa. Pidämme entistä paremmin toisemme jatkuvasti ajantasalla siitä, missä olemme. Olin tässä yhtenä päivänä eräässäkin vanhassa rakennuksessa, jonka ympäriltä olivat talot sortuneet viime huhtikuussa. Kiipesin hyvin ahdasta ja kapeaa, pimeää tikapuumaista porraskäytävää talon ylimpään kerrokseen. Maanjäristyspelkoni aktivoitui. Sain työtehtäväni hoidettua kunnialla ja rauhallisena, mutta taskuni suojissa lähetin Heikille tekstiviestillä maamerkit, missä olen. (Mistä sortuneesta tiilikasasta voi minua alkaa etsiä.) Myös lapsemme puhuvat maanjäristyksistä ja harjoittelevat turvallisia toimintatapoja koulussa. Mutta emme pelkää. 

Pelko aktivoituu silloin, kun maanjäristys iskee. "Mitä jos"-kysymykset (tämä on pahempi kuin viime kerralla; juuri tämä talo sortuu) nousevat pintaan sekunnin kymmenesosassa. Maanjäristyksen tullessa on vaikea olla toimimatta, vaikka rauhallisena pysyminen on kaiken a ja o. Siksi helmikuun alun vitosen maanjäristyksessäkin loukkaantui 70 ihmistä. On vaikea pysyä paikoillaan, kun mitä jos hakkaa takaraivossa. 

Maanjäristysten jälkeen tunnen aina suurta kiitollisuutta perheemme hengissä olemisesta. Ehkä elämä tavallaan hetkeksi palaa peruskuoppiinsa; mistä kaikesta voinkaan olla kiitollinen. Toisaalta maanjäristysten aiheuttama pelko ei (ainakaan toistaiseksi) ole jäänyt päälle, vaan hyvin pian, kun on todennut, ettei enempää järistyksiä sillä kertaa näytä tulevan, on askareet palanneet täysin normaaleiksi.

Huhtikuun järistyksestä on pian vuosi. En voi olla pohtimatta niitä, jotka menettivät silloin läheisiä ihmisiään, kotinsa, toimeentulonsa. Mitä he tuntevat kun tällainen vitosen jälkijäristys iskee, kerran toisensa jälkeen, varoittamatta? Maanjäristyksen äänimaisemaan kuuluu Nepalissa tänä päivänä ihmisten huudot, kirkuminen, paniikki. Pelko.

Työssämme olemme pyrkineet auttamaan heitä. Materiaalisen avun, rakennustyön jms lisäksi Lähetysseuran kautta on kanavoitu psykososiaalista tukea, on tukiryhmiä. Ihmisiä on autettu pääsemään takaisin normaalielämään. Normaalielämään takaisin pääseminen voi olla pitkä tie näin epävakaalla maaperällä ja valtiossa, jonka omat pyrkimykset kansalaistensa elämän vakauttamiseksi ovat olleet tehottomia. Toivoa kuitenkin on.

Mielenterveysseuran sivuilla pelosta kirjoitetaan seuraavaa:

Pelko on luonnollinen, selviytymistä tukeva tunne. Pelot saavat varautumaan vaaratilanteisiin, ja ne voivat kanavoitua varovaisuudeksi, vastuullisuudeksi ja viisaudeksi, joita arjessa tarvitaan. Erilaiset vakuutukset, sosiaaliturva, palohälytin tai ennakoiva elämän suunnittelu, ovat järkeviä pelon tai epävarmuuden hallintakeinoja. Onkin sanottu, että pelko on tunne, jota ei voi välttää, mutta sen kanssa voi oppia elämään. (www.mielenterveysseura.fi)

Tämän toivon toteutuvan myös jokaisen nepalin elämässä!

Loppuun kuvia läheltä taloa, josta lähetin tekstiviestillä maamerkkejä olinpaikastani. (Juuri siitä talosta en jostakin syystä ottanut kuvaa. Ehkä olin liian keskittynyt selviytymiseeni?)

Kokonaiskuva näyttää kuitenkin tältä!

Neljä vuotta!

Eilen, 7.2., tuli kuluneeksi tasan neljä vuotta siitä, kun muutimme Nepaliin.

Uskomatonta, miten nopeasti aika kuluu.

Nämä neljä vuotta ovat kyllä olleet aika uskomattomat. Tässä olisi hyvä tilaisuus monenlaiselle pohdinnalle elämästä, ajasta, kasvamisesta, rakkaudesta ja työstä. Ehkä muistakin asioista. Toisinaan onkin hyvä pysähtyä olennaisen äärelle. Katsoa armollisin mielin taaksepäin, oppia menneestä ja päästää irti turhista taakoista. Keskittyä tähän päivään ja iloita siitä sekä unelmoida huomisesta.

Tällä kertaa nämä kuvat puhukoot puolestaan. Sisäinen kasvaminen ei niissä näy, mutta moni muu olennainen asia kyllä - toivon niin.

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan

ja sade täytti sen, ja pisarassa

kimalsi taivas tuulta pidättäen.

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan:

Nyt malja elämämme rikkaudelle.

(Helvi Juvonen)

Kiitos kun olette kulkeneet tätä matkaa kanssamme!

Nagarkot (Nepal) helmikuussa 2012

Kathmandu (Nepal) helmikuussa 2016

Great Fire of London 1666

Britannialla on tänä vuonna useampiakin merkkipäiviä, joita koulullakin muistetaan ja juhlistetaan useammalla eri tavalla. Näistä yksi on Lontoon suuri tulipalo 350 vuotta sitten. Olemme joskus aiemminkin miettineet brittiläisen koulusysteemin tapaa opettaa lapsille (pienille lapsille) ei niin mukavista aiheista.

No tänään oli kuitenkin Siirillä suuri päivä, kun koulupäivän lopuksi "juhlistettiin" Siirin luokkalaisten kesken Lontoon suurta tulipaloa 350 vuoden takaa :) Viime viikolla Siirin luokka ahkerasti rakenteli pahvitaloja, jotka sitten tänään tuikattiin kaikkien ihastellessa tuleen. Tästä kun kuulimme, niin kyselimme jo opettajalta hyvissä ajoin, että kai vanhemmatkin pääsevät ihailemaan tätä Britannian suurta tapahtumaa. Ja niin oli tänään katsomot asetettu myös vanhempia varten.

Siinä sitten ihastelimme kaikki, kuinka kunkin lapsen talo vuorollaan syttyi palamaan. Samalla lapset opettajien kanssa miettivät miltä se tuntui ja tuntuikohan ihmisistä samalta, kun he menettivät kotinsa suuressa palossa 2.9.1666.

Jos joku ei jostain syystä tiedä, niin Great Fire of London sai alkunsa leipomosta ja tuhosi jopa 4/5 silloisen Lontoon kodeista. Palo siis riehui kaupungissa useamman päivän, mutta kuolonuhrien määrä onneksi pysyi matalana (tietolähteestä riippuen kuitenkin alle 10).

Pienenä sivuhuomautuksena, saimme hollantilaisten ystäviemme kanssa naureskella suuren tulipalon jälkeen, että yksi taloista oli jäänyt pystyyn (eli tässäkin mielessä esitys oli erinomaisesti suunniteltu kun vain 4/5 lasten taloista paloi :) Hassua tässä oli se, että kyseinen talo sattui olemaan meidän perheen koululle lahjoittamasta pahvitötsästä tehty ja tämän vohvelirasian olimme saaneet tuliaisiksi ystäviltämme Hollannista. No tietenkin hollantilainen on brittiläistä kestävämpää eikä sen muutenkaan olisi kuulunut tuhoututa LONTOON suuressa tulipalossa.

Lontoo 1666

Arkkitehdit saapuvat

Vielä viimeinen katselmus ennen näytöstä.

Yleisö odotti jännittyneenä alkua.

Tässä vasemmalla on Siirin koti juuri syttymässä tuleen.

Ystävykset.

Esitys on ohi ja...

...jäljelle jää vain savuavat rauniot.

Ja tosiaan kauimmaisena takana on meidän vankka hollantilainen fohfelirasiamme :)

Ja vielä pari videon pätkääkin todistukseksi :)

Tekstit

Eilen illalla kirjoitin postauksen "Kahdeksan", jonne valitsin kahdeksan kuvaa vuodelta 2015. Heikki valitsi omansa.

Kyllä ei olisi pitänyt valita kahdeksaa kuvaa.

Heti yöllä aloin miettiä, miksi valitsin juuri ne kuvat. Pitäisikö asiaa selitellä, pitäisikö ainakin laittaa kuviin selitykseksi kuvatekstit. Miksi en valinnut toisia kuvia.

Haluan siis huomauttaa, että kuvat eivät olleet tärkeimmät kuvat vuodelta 2015. Me emme Heikin kanssa puhuneet itse asiassa yhtään siitä, millä perusteilla kuvat tulisi valita. Huvittavaa on, että kuvamme ovat lähes identtiset siten, että samoista asioista ja tapahtumista on kuvia, vaikka eri kuvia.

Molempien kuvat etenevät kronologisessa järjestyksessä.

Kahdeksan kuvaa on myös kovin vähän.

Päätin olla lataamatta uusia kuvia. Ne on nyt ne, mitkä eilen valitsin.

Mutta jos olisin miettinyt kuvia toiselta kantilta - vaikkapa siltä, mitkä kuvat ovat tärkeimpiä - olisin valinnut kuvan tietysti äidistäni. Äidistä, joka vuoden 2015 alussa sai uuden maksan ja on kuntoutunut suuresta leikkauksesta upeasti ja urheasti. Äitini on sellainen. Olisin valinnut kuvan vaaristani, joka on ollut minulle aina kuin oma isä. Vaari on opettanut minulle niin monia asioita elämästä. Jouluna vietin paljon aikaa vaarini kanssa, ja olen siitä hyvin kiitollinen. Olisin valinnut kuvan joka ikisestä kummilapsestani, he ovat kaikki aivan ihmeellisen ihania ihmisiä. Olisin valinnut kuvan lasteni kaikista serkuista, joita joka päivä mietin ja rakkaudella ikävöin. Olisin tietenkin valinnut kuvan mammasta, jonka koti maaseudulla peltojen ja metsien kainalossa on meille elintärkeä pakopaikka tässä muuttuvassa maailmassa ja elämässä. Mamman luona saa kokea ihanaa pysyvyyttä, joka tässä elämäntilanteessa tuntuu luksukselta. Olisin ilman muuta valinnut kuvan jokaisesta rakkaasta ystävästäni. Voih! Nyt kuvissa oli ystävistä vain yksi ja oikeastaan valitsin kyseisen kuvan myös siksi, että kävelemme siinä yhdessä samaan suuntaan. Maanjäristysten ja kaikkien jälkeen. Ajattelin kuvan kuvaavan kaikkea ystävyyttä. Olisin valinnut kuvan myös eräästä aivan erityisestä vauvasta, joka syntyi toukokuussa. Tunsin tämän vauvan heti sielunsiskokseni. Ja pääsisi kuviin myös monta koiraa! Simba tietysti, mutta myös hassunhauska uusi tulokas Tuuve. Kahdeksan kuvan joukossa ei ollut kuvaa edes kaikista tekemistämme matkoista vuonna 2015, vaikka ilman muuta nekin olisivat kaikki ansainneet päästä mukaan. Heikin kuvissa olivat kesämökkimme ja ilman muuta ne olisivat voineet olla minunkin kuvissani.

Mutta kuvissani on näköjään Etelä-Nepalin puhveleita, katoltamme kuvattuja vuoria, kuopus tuomassa minulle aamukahvia.

Kahdeksan

Mietin tässä, miksi on ollut niin kova kiire. Joulun jälkeen on luonnollisesti ehtinyt tapahtua monen monta asiaa, enkä ole ehtinyt kirjoittaa mistään tänne blogiin. Saimme vihdoin ne työviisumitkin! Syksy oli työn kannalta vaikea ja jouduimme siirtämään useita työtehtäviä. No nyt ne siirretyt tehtävät ovat edessä. Ei siis sinänsä ihme, että on kiire. Polttoainepulasta huolimatta pääsin kenttämatkallekin etelän tasangoille ja automme hajosi. Raja Intiaan on yhä kiinni (jotkut rajapisteet ovat auenneet, mutta tilanne ei ole helpottanut).

On kylmä. Minun varustukseni öiseen aikaan: mummoni vanha flanelliyöpaita, pitkät kalsarit, ranteenlämmittimet, villasukat, fleece-makuupussi, untuvapeitto ja nepalilainen paksu täkki. Peittojen alle tulee illalla kaivautua otsaa myöten, muuten kasvot jäätyvät. Yöllä jossakin vaiheessa voi alkaa hengittää ulkoilmaa, mutta aamuyöstä herää taas takuuvarmasti kylmyyteen. Kaasupulan takia emme voi lämmittää niitä kuuluisia kuumavesipullojammekaan. Sähköä on muutamia tunteja päivässä. Ongelmana on yleisesti kova sähkönkulutus, mikä on aiheuttanut muunmuassa sähkön heikkouden. Eli esimerkiksi uuni on laitettava täysille, jos haluaa saada jotakin paistetuksi. Ja samalla on kovasti toivottava, ettei sähköt mene kokonaan (aikataulu ei siis pidä paikkaansa).

(Ranteenlämmittimet: Jälkikäteen saatu joululahja Rakkaalta. Pujotin ne käsivarsiini heti paketin avattuani, ja siihen jäivät. Otan pois ne sitten kun sisälämpötila nousee yli kymmeneen.)

Myös sydämeni on ehtinyt särkyä taas moneen kertaan tavatessani vammaisia kumminuoriamme täällä Kathmandussa. On hylätyksitulemista, on tappamisyrityksiä ("parempi kuollut kuin vammainen") ja kaikkea niiden väliltä. Mutta on myös onnistumista, elämässä eteenpäin pääsemistä. On iloa, on naurua. On elämää.

Elämä on hauras. Viisas ystäväni totesi tässä yhtenä päivänä, miten on viime aikoina oppinut sen, että turvallisuus ja haavoittuvuus; vapaus ja turhautuminen; omistaminen ja ahnehtiminen; kiitollisuus ja murhe ovat sama asia eri puolilta katsottuina. Kun saamme toisen, saamme myös toisen, ikäänkuin varjona. Tätä olen miettinyt.

"Anna viisas sydän keskittyä siihen, mikä on todella tärkeää." on toinen viime aikoina miettimäni asia. Miten kasvaa niin, että kehittäisi sydämen viisautta eikä turhia asioita. Ja toisaalta - mikä on turhaa. (Ah, nyt muistan käsitelleeni tätä aihetta täällä aiemminkin, kun kerroin britti-isän aksenttihuolista!)

Ainakaan villasukat eivät ole turhia, eivätkä pitkät kalsarit, eivätkä ranteenlämmittimet varsinkaan. Eivätkä lasten kanssa käydyt keskustelut (kyllä, kriisiä pukkaa, sillä esikoisemme täyttää tänä keväänä 10! Ooämgee.). Turhuutta ei myöskään ole hyvä aamukahvi, erityisesti kun Erityisen Tärkeä Henkilö on sen keittänyt. Turhuutta ei ole sekään, että koettaa tehdä työnsä mahdollisimman hyvin. Myöskään niiden asioiden tekeminen, joista tulee hyvälle tuulelle, ei ole turhuutta. Turhuutta ei ole hymyillä paljon eikä uneksia. Eikä turhuutta ole sen miettiminen, mistä voisi uneksia.

Innostuin. Turhuutta ei ole innostuakaan.

Olin siis vähän mietteissäni siitäkin, miten taas aloittaisin tämän vuoden ensimmäisen blogipostauksen, sillä päiväkirjamainen postaus ei tuntunut oikealta vaihtoehdolta. Sain innoituksen otsikossa mainittuun lukuun kahdeksan Mielensäpahoittaja-kirjasta. Hän sanoo: 

"Kyllä piti tarkasti miettiä siihen aikaan mikä oli kuvaamisen arvoista ja mikä ei, koska filmi oli kallista kuin kulta. Sillä viisin pitäisi olla tänäkin päivänä, että ihmisillä olisi oikeus kahdeksaan valokuvaan elämänsä aikana."

Siksi aloitan tämän vuoden siten, että valitsen tänne kahdeksan kuvaa. Kahdeksan kuvaa viime vuodelta. (Ei siis koko elämästä.) Kahdeksan kuvaa vuodelta 2015. En ole vielä päättänyt, laitanko kuviin selitykset vai en. Katsotaan. Heikki tekee saman. Ennenkuin klikkaan kuvat tähän, en malta olla siteeramatta vielä ihan pikkuisen Mielensäpahoittajaa:

"Nykyajan lapset eivät ymmärrä, että ihan samanlaisia ovat ihmiset aina olleet. Kaikenlaisista asioista, sukupuolista, maustesekoituksista ja automerkeistä ovat pitäneet, vaikka muuta esittäisivät. Se vapaamielisyys, jota poikani kovasti kouhottaa ääneen, on aina ollut osassa ihmisiä ihan niin kuin semmoinen tunkkaisempi ajattelu, missä oma piha, vaimo, lapsi ja kirkkokunta on paras ja muiden pihat maisemahaittoja."

Annin kahdeksan kuvaa vuodelta 2015: 

(Joo, tiedän! Niitä on paljon enemmän! Mutta kun jo nyt jäi monta huisin tärkeää kuvaa pois. Höhö, olipas vaikea ja hauska tehtävä!)

Heikin kahdeksan kuvaa vuodelta 2015: