keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Holy (& Holi) Week

Hiljainen viikko. Pääsin tänään hiljaisen viikon tunnelmaan lastenkodissamme, jossa pesin lasten jalat yhdessä harjoittelijamme kanssa. 

Jalkojen pesu oli koskettavaa sekä minulle että lapsille. Nepalissa jalat paitsi yleensä ovat oikeasti likaiset (pölyisillä ja likaisilla kaduilla kuljetaan ilman kenkiä tai muovisandaaleissa), niitä myös symbolisesti pidetään epäpuhtaana ruumiinosana. Jalkapohjien näyttäminen (esim. lattialla istuessa) on epäkohteliasta. Oma esikoiseni kertoi juuri tästä esimerkin. Hän oli koulussa siirtänyt jalallaan lattialla olevaa kirjaa. Ystävät olivat valistaneet häntä, että jos hän olisi hindu, tulisi hänen nyt pyytää anteeksi tapahtunutta nimenomaan sen vuoksi, että kosketti kirjaa jalalla.

Osa lapsista päättäväisesti kieltäytyi jalkojenpesusta sanoen, ettei voi sallia vanhemman ihmisen tekevän sellaista.

Minä taas pesin huolellisesti jokaisen lapsen varpaanvälitkin. Ja tein sen melkein kyyneleet silmissä.

Mielessäni soi Johanna Kurkelan Ainutlaatuinen.





Ohjelmaa lastenkodissa...



Oli ihan hyvä päästä hiljaisen viikon tunnelmaan, sillä muutoin viikko on sujunut muunlaisten touhujen parissa. Eilen vietimme viidettä holiamme! Holi, tuo hindujen kevään, värien ja veden juhla on niin ratkiriemukas päivä, että meillä on sille sävelletty oma laulukin. Tänä vuonna sekoitin tarkoituksella juhlaan meidän omia vappuperinteitä, kevään juhlahan sekin on.

Kulttuurien ja tapojen kirjo, ystävät niistä nauttimassa - elämää ehkä parhaimmillaan. 





Viime viikon olin Ylen kuvausryhmän kanssa kentällä. He kuvasivat videoita Nenäpäivää varten. Nenäpäivän tarkoitushan on hassuttelun ja viihteen kautta innostaa ihmiset auttamaan kehitysmaiden lapsia. Nenäpäivä huipentuu Nenäpäivä Show:hun 11.11.2016. Pitäkää siis silmänne auki ja osallistukaa Nenäpäivään! Myös meidän työmme näkyy siellä!





Minä olin vastuussa Ylen kuvausryhmän ohjelmasta koko viikon ajan. Alkupäivien suunnitteluvaiheen jälkeen roolini kuitenkin muuttui hieman, sillä heillä oli aika tarkat käsitykset kuvattavista videoista. Minun piti tietysti koko ajan seurata tapahtumien kulkua ja vastata kaikkeen ja kaikesta, mutta tein samalla kuvauksia avustavia töitä. Oli hyvin mielenkiintoista voida seurata media-ammattilaisia työssään. Toisinaan vastuulleni jäi kylän lasten viihdyttäminen, jotteivät he häiritsisi kuvauksia. (Kuten arvata saattaa, kuvaaminen on loppujen lopuksi aika pitkäpiimaista puuhaa.) Otin näistä hetkistä kaiken irti ja vietin todella aikaa lasten kanssa. Oli eräskin hetki, kun kysyin lapsilta, haluavatko he siirtyä kauemmas (kuvauspaikasta), jotta voimme pitää ääntä, vai haluavatko he pysyä lähempänä mutta pysyä hiljaa. Lapset halusivat pysyä lähellä - ja uskokaa tai älkää, he olivat hiljaa. Käytin kyllä kaikki keksimäni keinot ja vedin heille suurinpiirtein pantomiimia ja joidenkin suut täytin pähkinöillä, mutta kuitenkin. Ihan uskomatonta! Suuri lauma kylän lapsia ja he olivat tosiaan hipihiljaa monen tunnin ajan.

Toisaalta, heille oli myös ehkä uusi kokemus se, että olin todella täysillä heidän kanssaan ja huomioin jokaista. Sekin oli loppujen lopuksi koskettavaa. Miten meillä on aina niin kiire. Lapset kuitenkin ovat sellaisia, että eläytyvät heti ja ovat valmiita kaikkeen. Vaikka tekemään taideteoksia kivistä:




Kuvia Nepalin kylistä. Jälleenrakentaminen on aihe, josta on vaikea kirjoittaa lyhyesti. Mutta lyhyesti sanottuna; jälleenrakentaminen on ollut hyvin hankalaa, eikä vähiten maan omien päättäjien ja heidän päättämättömyytensä takia. Surullista.





Kylissä puhutaan maanjäristyksestä. On erikoinen tunne, että olemme kaikki kokeneet saman katastrofin. Miten moni ihminen sen koki, täsmälleen samaan aikaan! Tosin siihen ne yhtäläisyydet usein jäävätkin. Toisten talot sortuivat viidessä sekunnissa järistyksen alkamisesta. Minun talolleni ei käynyt kuinkaan ja silti minut lennätettiin heti pois. (En yleensä kehtaa kertoa tätä jälkimmäistä totuutta, ellen ajattele, että se lisää kuulijan kokemusta siitä, mistä kaikesta he tosiaan ovat selvinneet.) Niin, kokemuksia ei ehkä tulisi verrata, lähtökohdat ovat niin erilaiset. Mutta kyllä omaa etuoikeutettua asemaa silti miettii. Vaikka eihän etuoikeutettu asema helppoa tai surutonta elämää takaa.

Mitä jos tässä istuisikin meidän perhe oman talon raunioilla?

Pienen pieni juonipaljastus Nenäpäivävideoista: yhdessä videossa kävelee allaoleva tyttö oman kodin raunioilla. Tämä tyttö, Roshani, pelkäsi minua aluksi todella paljon. Yritin aina saada kontaktia häneen, mutta tyttö käänsi katseensa pois päättäväisesti ja vähän pelokkaasti. Kolmantena päivänä, kun tulimme sitten kuvaamaan, oli alkuasetelma sama. Mutta päivän aikana Roshani tottui minuun ja vei sydämeni saman tien. Huomasin heti, että meillä on samat jutut. Hän oli persoonana yhtä pippurinen kuin oma kuopukseni - ja kuten minäkin, jos tilanne on sopiva.


Ai mistäkö jätski? 

"Jäätelöautosta" tietenkin!


Kuopuksen kanssa olemme päättäneet lahjoittaa kaikki meiltä liikenevät vaatteet, kengät ja lelut Roshanille (ja kaikille kylän lapsille). Tämä projekti on tehnyt meille hyvää. 

Yhdessä kuvauspaikassa ei ollut lapsia, mutta vuohia oli. Siellä jouduin yhden kohtauksen ajaksi menemään kertakaikkiaan piiloon (en nyt selitä sitä tämän enempää!). En ollut piilossani kauaa yksin. Tämä vuohi oli onnekas ja sai jakaa eväskeksit kanssani. Hän suuttui sitten, kun keksit loppuivat ja alkoi puskea. Onneksi sarvet olivat pienet töpöt, joten hänen suuttumisensa oli lähinnä huvittavaa. 


Tyhjä keksipaketti. Huomaa vuohen ilme.

Voiko tähän siis enää muuta todeta kuin että suurenmoinen elämä! Kyyneleinä, helminä.

Hyvää hiljaista viikkoa ja pääsiäisiloa kaikille!

maanantai 29. helmikuuta 2016

Hyvät tyypit

Heikki lähti kenttämatkalle ja minä olen siten pitkästä aikaa vähän pitemmän rupeaman (alle viikon kuitenkin) lasten kanssa yksin.

Havahduin ihan konkreettisesti siihen, miten hyviä tyyppejä meidän kotona asuu! Miten hyvää tekee oivaltaa tällaiset asiat aina uudelleen. Liian helposti pitää lähellä olevia ihmisiä itsestäänselvyyksinä. Eivät he ole sitä. Ja miten hienoa, että parhaat tyypit löytyy just meiltä!

Perheessämme eletään ihan mahtavaa vaihetta: kaikki ovat jo isoja siinä mielessä, että moni asia hoituu itsestään ja jokaisella on ihan omia juttuja. Samaan aikaan kaikki ovat vielä niin pieniä, että tulevat (melko) itsestäänselvästi mukaan joka paikkaan ja tulevat syliin. Heitä saa silittää ja paijata.

Heidän kanssaan on niin hauskaa. He tempautuvat täysillä mukaan joka juttuun. Mikään ei oo vielä "ihan lapsellista" (tai vastaavaa). (Toki jotkut asiat ovat "vauvamaisia" tai "helppoja kuin nakki". Haha!) (Kieliasiatkin ovat muuten olleet taas pinnalla, sillä esikoisesta huomaa selvästi, että usein asian saa sujuvammin sanottua enkuksi. Kuopus taas helposti puhuu "stikkaa se siihen spottiin"-tyylillä.)

Voih, taas voisin pysäyttää kellot. Ihan parasta aikaa!

Haastan teidät lukjat huomaamaan omassa taloudessane asuvat tyypit: eivätkö olekin aika mahtavia. Samalla haastan teidät miettimään, mitkä ovat niitä teidän perheen juttuja. Juttuja, joita tehdään yhdessä ja joista tulee jokaiselle hyvä mieli. Meillä niitä on paljon. Yksi selkeä meidän perheen juttu, jota teemmekin lähes päivittäin, on lautapelit (kuten varmaan moni jo arvasikin). Kuopuskin pelaa itsenäisesti mm. Carcassonea, Cluedoa ja Master Mindia. Ei ollenkaan hassumpi meidän perheen juttu.

Iloista viikkoa kaikkien maailman hyvien tyyppien kanssa!

Perjantaina seurasimme katolta varisten sosiaalista elämää: yksi varis jäi siivestä kiinni puussa roikkuneeseen leijan naruun. Toiset varikset hätääntyivät selvästi ja lensivät suurina parvina kovaan ääneen rääkkyen pulassa olevan variksen ympärillä. Vartijamme sai lopulta varisparan irroitettua narusta. Muut varikset vaikuttivat huojentuneilta ja vaikenivat heti.



Heikin synttärikakkua (kyllä, tottakai kinuski!), lasillinen viiniä ja story cubes - ei pöllömpää.

Lasten kanssa teimme tarve-kortit. Tämä oli hauska tapa saada lapset pohtimaan tarpeita ja sitä, miten ne voi toiselle näyttää. Mietin, että tarve on usein ennen tunnetta ja tunnetta yritämme ymmärtää tai sanoittaa. Joskus voi olla hyvä pohtia pohjalla olevaa tarvetta. Meillä lapset tekivät hienoja tarvekortteja, kuten "että joku kuuntelee", "oma aika", "ruoka", "lepo", "rauha", "leikkiminen", "ystävät" jne. Pätee meihin aikuisiinkiin!

Ystävältä saadut yllätyskukat :)

Esikoisen kanssa askarrellut unisiepparit. Erityisesti verkon punominen oli rauhoittavaa.

Ilta-aurinko Kathmandun ja Himalajan yllä.

tiistai 23. helmikuuta 2016

Pelko

Otsikosta tuli ehkä liian kunnianhimoinen. Vaikka kaikilla meillä lienee kokemusta tunteesta nimeltä pelko. Pelko on kuitenkin kovin voimakas tunne, eikä normaali suomalaisaikuinen ehkä koe nimenomaan pelkoa kovin usein.

Googlasin pikaisesti, mitä pelosta sanotaan. "Pelko on luonnollinen, selviytymistä tukeva tunne. Pelot saavat varautumaan vaaratilanteisiin. Pelko on yksi elämämme tehokkaimmista pysäyttäjistä. -- Joskus ihmiset myös haluavat tuntea pelkoa."

Mietin tässä, että jos pelko tukee selviytymistä, pääsemme taas yhteen lempiaiheeseeni, eli siihen, miten asia - vaikkapa pelko - tuo mukanaan myös sen kääntöpuolen: selviytymisen.

Viimeisen kahden viikon aikana on Nepalissa ollut viisi maanjäristystä, joista kaksi on ollut yli vitosen (M5.1 ja M5.5). Vitosen järistykset kyllä tuntuvat. Ja pelästyttävät. Pelottavat. 

Moni teistä lukijoista on kysynyt, miten pärjäämme maanjäristysten kanssa, viime huhtikuun jälkeen eritoten. Pelkäämmekö? Sujuuko normaali arki? Siksi tämä postaus. Palaan siihen pelkoonkin vielä.

Meidän arkemme Nepalissa sujuu hyvin, emmekä kukaan pelkää maanjäristyksiä ennalta. Maanjäristyksen mahdollisuus vaikuttaa kyllä käyttäytymiseemme jossakin määrin. Vältämme tiettyjä paikkoja ja teemme mahdollisimman maanjäristysturvallisia suunnitelmia. Kenttämatkoilla maanjäristysasia aktivoituu aina, eikä uni koskaan ole rauhallista turvattoman tuntuisissa motelleissa. Pidämme entistä paremmin toisemme jatkuvasti ajantasalla siitä, missä olemme. Olin tässä yhtenä päivänä eräässäkin vanhassa rakennuksessa, jonka ympäriltä olivat talot sortuneet viime huhtikuussa. Kiipesin hyvin ahdasta ja kapeaa, pimeää tikapuumaista porraskäytävää talon ylimpään kerrokseen. Maanjäristyspelkoni aktivoitui. Sain työtehtäväni hoidettua kunnialla ja rauhallisena, mutta taskuni suojissa lähetin Heikille tekstiviestillä maamerkit, missä olen. (Mistä sortuneesta tiilikasasta voi minua alkaa etsiä.) Myös lapsemme puhuvat maanjäristyksistä ja harjoittelevat turvallisia toimintatapoja koulussa. Mutta emme pelkää. 

Pelko aktivoituu silloin, kun maanjäristys iskee. "Mitä jos"-kysymykset (tämä on pahempi kuin viime kerralla; juuri tämä talo sortuu) nousevat pintaan sekunnin kymmenesosassa. Maanjäristyksen tullessa on vaikea olla toimimatta, vaikka rauhallisena pysyminen on kaiken a ja o. Siksi helmikuun alun vitosen maanjäristyksessäkin loukkaantui 70 ihmistä. On vaikea pysyä paikoillaan, kun mitä jos hakkaa takaraivossa. 

Maanjäristysten jälkeen tunnen aina suurta kiitollisuutta perheemme hengissä olemisesta. Ehkä elämä tavallaan hetkeksi palaa peruskuoppiinsa; mistä kaikesta voinkaan olla kiitollinen. Toisaalta maanjäristysten aiheuttama pelko ei (ainakaan toistaiseksi) ole jäänyt päälle, vaan hyvin pian, kun on todennut, ettei enempää järistyksiä sillä kertaa näytä tulevan, on askareet palanneet täysin normaaleiksi.

Huhtikuun järistyksestä on pian vuosi. En voi olla pohtimatta niitä, jotka menettivät silloin läheisiä ihmisiään, kotinsa, toimeentulonsa. Mitä he tuntevat kun tällainen vitosen jälkijäristys iskee, kerran toisensa jälkeen, varoittamatta? Maanjäristyksen äänimaisemaan kuuluu Nepalissa tänä päivänä ihmisten huudot, kirkuminen, paniikki. Pelko.

Työssämme olemme pyrkineet auttamaan heitä. Materiaalisen avun, rakennustyön jms lisäksi Lähetysseuran kautta on kanavoitu psykososiaalista tukea, on tukiryhmiä. Ihmisiä on autettu pääsemään takaisin normaalielämään. Normaalielämään takaisin pääseminen voi olla pitkä tie näin epävakaalla maaperällä ja valtiossa, jonka omat pyrkimykset kansalaistensa elämän vakauttamiseksi ovat olleet tehottomia. Toivoa kuitenkin on.

Mielenterveysseuran sivuilla pelosta kirjoitetaan seuraavaa:
Pelko on luonnollinen, selviytymistä tukeva tunne. Pelot saavat varautumaan vaaratilanteisiin, ja ne voivat kanavoitua varovaisuudeksi, vastuullisuudeksi ja viisaudeksi, joita arjessa tarvitaan. Erilaiset vakuutukset, sosiaaliturva, palohälytin tai ennakoiva elämän suunnittelu, ovat järkeviä pelon tai epävarmuuden hallintakeinoja. Onkin sanottu, että pelko on tunne, jota ei voi välttää, mutta sen kanssa voi oppia elämään. (www.mielenterveysseura.fi)

Tämän toivon toteutuvan myös jokaisen nepalin elämässä!

Loppuun kuvia läheltä taloa, josta lähetin tekstiviestillä maamerkkejä olinpaikastani. (Juuri siitä talosta en jostakin syystä ottanut kuvaa. Ehkä olin liian keskittynyt selviytymiseeni?)






Kokonaiskuva näyttää kuitenkin tältä!


maanantai 8. helmikuuta 2016

Neljä vuotta!

Eilen, 7.2., tuli kuluneeksi tasan neljä vuotta siitä, kun muutimme Nepaliin.

Uskomatonta, miten nopeasti aika kuluu.

Nämä neljä vuotta ovat kyllä olleet aika uskomattomat. Tässä olisi hyvä tilaisuus monenlaiselle pohdinnalle elämästä, ajasta, kasvamisesta, rakkaudesta ja työstä. Ehkä muistakin asioista. Toisinaan onkin hyvä pysähtyä olennaisen äärelle. Katsoa armollisin mielin taaksepäin, oppia menneestä ja päästää irti turhista taakoista. Keskittyä tähän päivään ja iloita siitä sekä unelmoida huomisesta.

Tällä kertaa nämä kuvat puhukoot puolestaan. Sisäinen kasvaminen ei niissä näy, mutta moni muu olennainen asia kyllä - toivon niin.


Jäkälä nosti pikarinsa hauraan
ja sade täytti sen, ja pisarassa
kimalsi taivas tuulta pidättäen.
Jäkälä nosti pikarinsa hauraan:
Nyt malja elämämme rikkaudelle.

(Helvi Juvonen)

Kiitos kun olette kulkeneet tätä matkaa kanssamme!

Nagarkot (Nepal) helmikuussa 2012


Kathmandu (Nepal) helmikuussa 2016

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Great Fire of London 1666

Britannialla on tänä vuonna useampiakin merkkipäiviä, joita koulullakin muistetaan ja juhlistetaan useammalla eri tavalla. Näistä yksi on Lontoon suuri tulipalo 350 vuotta sitten. Olemme joskus aiemminkin miettineet brittiläisen koulusysteemin tapaa opettaa lapsille (pienille lapsille) ei niin mukavista aiheista.

No tänään oli kuitenkin Siirillä suuri päivä, kun koulupäivän lopuksi "juhlistettiin" Siirin luokkalaisten kesken Lontoon suurta tulipaloa 350 vuoden takaa :) Viime viikolla Siirin luokka ahkerasti rakenteli pahvitaloja, jotka sitten tänään tuikattiin kaikkien ihastellessa tuleen. Tästä kun kuulimme, niin kyselimme jo opettajalta hyvissä ajoin, että kai vanhemmatkin pääsevät ihailemaan tätä Britannian suurta tapahtumaa. Ja niin oli tänään katsomot asetettu myös vanhempia varten.

Siinä sitten ihastelimme kaikki, kuinka kunkin lapsen talo vuorollaan syttyi palamaan. Samalla lapset opettajien kanssa miettivät miltä se tuntui ja tuntuikohan ihmisistä samalta, kun he menettivät kotinsa suuressa palossa 2.9.1666.

Jos joku ei jostain syystä tiedä, niin Great Fire of London sai alkunsa leipomosta ja tuhosi jopa 4/5 silloisen Lontoon kodeista. Palo siis riehui kaupungissa useamman päivän, mutta kuolonuhrien määrä onneksi pysyi matalana (tietolähteestä riippuen kuitenkin alle 10).

Pienenä sivuhuomautuksena, saimme hollantilaisten ystäviemme kanssa naureskella suuren tulipalon jälkeen, että yksi taloista oli jäänyt pystyyn (eli tässäkin mielessä esitys oli erinomaisesti suunniteltu kun vain 4/5 lasten taloista paloi :) Hassua tässä oli se, että kyseinen talo sattui olemaan meidän perheen koululle lahjoittamasta pahvitötsästä tehty ja tämän vohvelirasian olimme saaneet tuliaisiksi ystäviltämme Hollannista. No tietenkin hollantilainen on brittiläistä kestävämpää eikä sen muutenkaan olisi kuulunut tuhoututa LONTOON suuressa tulipalossa.

Lontoo 1666

Arkkitehdit saapuvat
Vielä viimeinen katselmus ennen näytöstä.
Yleisö odotti jännittyneenä alkua.

Tässä vasemmalla on Siirin koti juuri syttymässä tuleen.
Ystävykset.


Esitys on ohi ja...
...jäljelle jää vain savuavat rauniot.
Ja tosiaan kauimmaisena takana on meidän vankka hollantilainen fohfelirasiamme :)
Ja vielä pari videon pätkääkin todistukseksi :)