Kevät

Kirjoitan tätä kerrostalokotimme olohuoneessa. On sunnuntai-iltapäivä, pääsiäissunnuntai. Esikoinen tekee vieressäni läksyjä, kuulemma maantiedon esitelmää, ranskan kielioppia sekä matematiikkaa. Perheemme "Ässät", eli Keskimmäinen ja Kuopus, pelaavat palloa ylemmällä parvekkeella. Koiran suljin juuri hetkeksi häkkiin harjoittelemaan lentohäkissä olemista. Parvekkeella bougainvillean kukat heiluvat pienessä tuulessa. Aurinko paistaa, mutta ei tässä vaiheessa päivää enää suoraan parvekkeellemme. Vähän aikaa sitten piilotimme, etsimme ja söimme pääsiäismunia. Eilen teimme saman meille kokoontuneiden kollegoiden kanssa.

Dakarin ilma on leppeä. Täällä ei ole kuuma kuten sisämaassa, asteita on juuri nyt 27. Meistä tuntuu vähän viileältä, emmekä ole menneet uimaan! 

Perjantai-iltana hain lapset koulusta. (Täällä ei ole pääsiäislomaa.) Esikoinen jäi koripallotreeneihin, Keskimmäinen lähti kaverin luokse, Heikki lähti viemään Kuopusta ja tämän kaveria tallille. Jäin itse koululle juoksemaan. Päätin sitten lopettaa juoksemisen vähän normaalia aiemmin ja mennä katsomaan Esikoisen koripallotreenejä. Hän huomasi minut ja näin, miten lämmin hymy läikähti koko pienensuuren tyttäreni läpi. Päätin olla kuulematta sisältäni kumpuavaa "Miksi et ole aiemmin tullut katsomaan treenejä"-syytöstä ja sen sijaan keskityin seuraamaan harjoituksia täysillä. Hän pelasi todella hyvin, en ehkä oikein ollut tiennytkään sitä! 

Lauantaiaamuna nousin, menin keittiöön ja haroin hiuksani ajatellen, että on pakko ensimmäiseksi lähteä munakauppaan, sillä Kuopukselle ja yökyläkaverille oli luvattu aamupalaksi lettuja. "Uuh", ajattelin, "Miten ehdin paistaa letut ennenkuin Keskimmäinen pitää viedä lentopallopeliin ja Esikoinen koripallopeliin". Esikoinen purjehti keittiöön, huomasi keskellä lattiaa neuvottomana hiuksiaan harovan minäni ja otti jääkaapista eilen illalla valmiiksi valmistamansa lettutaikinan. "Arvasin, että sulle tulisi kuitenkin aamulla kiire", hän sanoi. "Tein illalla valmiiksi jääteetäkin."

Milloin tämä kaikki tapahtui? Kollegani muistutti juuri tärkeästä asiasta, kun puhuimme näistä ulkomailla eletyistä vuosista. "Muista, että teillä on viisi eri tarinaa elämästä Nepalissa ja Senegalissa." Niinhän se on. Viisivuotias Esikoinen, joka aloitti heti koulun Kathmandussa eikä halunnut skypettää Suomeen, ettei tulisi ikävä; yksivuotias Kuopus, joka jäi Dilun kanssa kaksin kotiin ja oppi ensimmäisenä nepalia ja syömään riisiä sormin. Keskimmäinen, joka kamppaili ehkä eniten eri kielten kanssa, ja josta on sittemmin kasvanut todellinen verbaalinen lahjakkuus.

Niin. Kiitollinen mieli kaikesta. Kiitollinen mieli myös tästä käsillä olevasta pääsiäissunnuntaista, 2019.

"Armon ytimessä

eivät asu sanat sen takia

vaan siitäkin huolimatta"

(Elina Salminen - Kesken)

Kokosin tähän kännykkäkuvia joistakin kevään tapahtumista.

Helmikuussa olin jälleen Mauritaniassa Suomen-kollegani kanssa. Mauritaniassa mielen valtaa aina samanaikaisesti toivottomuus ja toivo. Ensin mainittu nousee maan karuudesta ja vaikeista oloista. Maa on lähes pelkkää aavikkoa. Naiset ja muut heikommassa asemassa olevat joutuvat monenlaisen syrjinnän ja väkivallan kohteiksi. Nuoret kokevat toivottomuutta tulevaisuudesta ja moni näkee Eurooppaan pääsyn ainoana vaihtoehtona. Radikalisoitumisen vaara on suuri. Toivoa tuo kuitenkin se, että voimme auttaa! Nytkin tapasimme vammaisia nuoria naisia, jotka ovat voineet käydä koulua. Monen elämäntarina on samantyylinen siten, että heitä on kotona kylissä syrjitty ja kiusattu, eivätkä yleensä edes omat vanhemmat ole ymmärtäneet vammaisen lapsensa voivan käydä koulua, oppia ja pärjätä elämässä. Vammaisilla on siten monia esteitä ylitettävänään. Näkövammaiset tytöt kertoivat, miten heille on moni yrittänyt sanoa, että ”miksi edes yrität opiskella, ei sinusta ole mihinkään”. Mutta heistä on, ja nämä tytöt ovat näyttäneet sen koko ympäröivälle yhteisölle! Usein tarvitaan vain yksi aikuinen, joka uskoo lapseen ja näkee tämän mahdollisuudet sekä tekee voitavansa asioiden etenemiseksi.

Olin niin iloinen ja ylpeä kaikista tukemistamme vammaisista opiskelijoista, ja sama päivä päättyi vielä vierailulla erään nuoren miehen luona. Nuoren miehen luokse kuljimme myös ensin aivan Nouakchottin laitakortteleiden pikkukujia ja auton jouduimme jättämään kauas tien huonokuntoisuuden vuoksi. Alue oli sanalla sanoen todella rähjäistä kaikin puolin; sellaista, jossa kukaan ei haluaisi joutua liikkumaan yksin. Valo kuitenkin loisti nuoren miehemme kojusta. Tämä nuori mies on saanut niinikään kauttamme tukea ammattiopintoihin ja nyt hän on pystynyt avaamaan oman pienen kojun, jossa mies valmistaa sandaaleja. Nuoren miehen ilo ja positiivisuus oli todella tarttuvaa kun hän ylpeänä esitteli suutarin työtään ja näytti seinässä roikkuvia sandaalipareja. Hänen valmistamiensa sandaalien hyvä maine on kiirinyt ja asiakkaita on riittänyt. Lopuksi mies vielä innostui näyttämään kuvaa tyttöystävästään, jonka kanssa oli juuri mennyt kihloihin. 

Ostin tietysti muutamat sandaalit (mietin, että olisi pitänyt ostaa sandaalit koko suvulle Suomeen) ja ajattelin, että näissä nuorissa on Mauritanian tulevaisuus. He ovat saaneet mahdollisuuden (koulutuksen, toimeentulon), ovat tarttuneet siihen ja rakentavat elämää Mauritaniassa, tuovat toivoa kaikkien haasteiden keskelle.

Nouakchottin maisemaa

Tuemme kummiohjelmassa mukanaolevia perheitä antamalla heille koulutusta ja tukea toimeentulon kehittämiseksi. Suurin osa vanhemmista on monen lapsen yksinhuoltajaäitejä (joukossa myös muutama isä). Naiset esittelivät toimeentulojaan: vihannesten myymistä, kankaan värjäämistä, ompelua jne. Monen tilanne oli parantunut! Tavoitteena on, että perheet löytäisivät toimeentulon eikä lasten tarvitsisi yrittää tuoda tuloja vaan he voisivat keskittyä koulunkäyntiin.

Kuulovammaisia kummiopiskelijoitamme huoltajan kanssa. Kuva: E Nousiainen

Mauritanialaisia koulutyttöjä. Kuva: E Nousiainen

Lapset <3 Kuva: E Nousiainen

Suutaripoika keskellä.

Olimme tyttöjen kanssa yhden stipendiaattimme häissä Senegalin maaseudulla. Kuopus rakastaa kylissä käymistä. Hän haluaisi jäädä asumaan Senegalin maaseudulle.

Allaoleva kuva on Fatickin kirkkorakennuksen perustuskivien asettamisesta ja siunaamisesta. Heikki kuvassa keskellä kirkon presidentin kanssa.

Vielä lisää kuulumisia itse työstä voi lukea uusimmasta uutiskirjeestämme!

Kuopuksen luokka teki retken Hann Maristen kuulovammaisten koululle ja menin tietysti mukaan. Vierailu oli tosi onnistunut ja lämminhenkinen. Kuopuksella on ollut suuri into oppia viittomakieltä. Hän ja Esikoinen osaavatkin sitä vähän. On hauskaa, kun heillä on oma salakielensä.

Helmikuussa saimme tänne myös rakkaan, rakkaan ystävämme Hansun! Hansu on meille kuin perheenjäsen. Lapsillemme hän lukeutuu turvallisiin, rakkaisiin aikuisiin, jotka kuuntelevat, välittävät ja antavat aikaa, jotka "ovat aina olleet" ja jotka tulevat tapaamaan meitä kaikkiin mahdollisiin maailmankolkkiin. Elämä olisi tyhjää ja juuretonta ilman tällaisia ystävyyssuhteita, ilman Hansua!

Perheessämme kilpaillaan ajasta Hansun kanssa. Jokaiselle pitäisi olla oma Hansu <3

Tähän väliin Senegalin maaseutua, kronologisesti oikeassa järjestyksessä, sillä täällä kävimme juuri Hansun kanssa.

Pari kuvaa Lucky-Suikaleesta ja Kuopuksesta.

Siskoni nimesi Luckyn Suikaleeksi, eikä kyllä osuvampaa lempinimeä voisi hällä olla!

Kuva: Hansu

Maaliskuun kohokohta oli työntekijäpäivät Tansaniassa, Sansibarilla. Pääsimme yhteisille työntekijäpäiville Tansanian, Etiopian ja Senegalin tiimien kesken. Oli huippua!

Kuva: V Rissanen

Tämä etiopialainen mies oli juuri aloittamassa työuraansa kun isäni teki Lähetysseuran palveluksessa työtä Etiopiassa. Tämä yhteinen historia on niin huikeaa ja koskettavaa. Ei sanat riitä kuvaamaan.

Sansibar:

Snorklausretki!

Purjekala, maailman nopein kala ja toisiksi nopein eläin! Tämä yksilö oli ajautunut liian lähelle rantaa ja siksi päätyi saaliiksi.

Lentokoneen ikkunasta näkyi molemmat Kilimanjaron huiput sekä Mt. Meru. <3

Minä jatkoin Tansaniasta kit-koordinaattoreiden päiville Kyprokselle. Heikki ja lapset sen sijaan jäivät nauttimaan Tansaniasta ja jatkoivat sitten ystävien luokse Keniaan. Niin huippua!

Kollegoiden kanssa Kyproksella. Oli kaikinpuolin hyvät päivät. Ihastuin myös Kyproksen luontoon ja ruokaan!

Opiskeluaikana minua joskus kiusoiteltiin siitä, etten osannut sanoa, mistä ruuasta, sisustustyylistä, kulttuurista, elokuvasta tai vaikka taiteesta tykkään eniten. "Tykkään vähän kaikesta" ei riittänyt vastaukseksi, vaan vaadittiin tarkempia, jämäkämpiä mielipiteitä. Sittemmin olen tajunnut, että se, että tykkään vähän kaikesta, on oikeastaan vahvuuteni. Olen sellainen perustykkääjä, joustava ja sopeutuva ja sehän on just hyvä niin! Tykkäsin siis Kyproksestakin tosi paljon! (Olen käynyt Kyproksella aiemmin lapsena. Bussissa tuntui soivan samat biisit kuin silloin aivan 1990-luvun alussa. Tuli kotoisa olo.)

Välimeren auringonnousu parvekkeeltani

Kyproksella on paljon myös antiikin historiaa (olenkin muinoin siskoni kanssa uinut kauneuden jumalattaren Afroditen kiven ympäri). Kuvassa "Paavalin pylväs", jossa Paavalia ruoskittiin. Paikalle rakennettiin sittemmin kirkko.

Pienet vuoristokylät Kyproksella ovat todella idyllisiä.

Gambia. Kävimme myös Gambiassa, tuossa maantieteellisesti hassusti Senegalin sisällä olevassa pienessä valtiossa. Heikki teki töitä ja minä ja lapset otimme parin päivän loman, sillä lapsilla oli vielä koulun kevätlomaa. Gambia on Senegalia kehittymättömämpi ja maa on kärsinyt pahoin poliittisista levottomuuksista ja väkivaltaisuuksista sekä korruptiosta. Gambian entinen presidentti joutui pari vuotta sitten pakenemaan maasta koska ei suostunut myöntämään omaa tappiotaan vaaleissa ja jälkeenpäin on paljastunut korruptio, jota kyseinen presidentti harjoitti vieden mm. miljoonia dollareita mukanaan paetessaan maasta. Luonnollisesti gambialaiset murehtivat, miten paljon maata olisi voitu niilläkin rahoilla kehittää. Heikki tapasi  Gambiassa Gambian pienen luterilaisen kirkon piispan ja tutustui työkohteisiin.  Lähetysseura ei tällä hetkellä rahoita Gambian luterilaisen kirkon toimintaa, mutta erilaisia yhteistyön mahdollisuuksia pohdittiin. 

Kävimme tyttöjen kanssa ratsastamassa rannalla. Tässä poseeraamme saman hevosen kanssa.

Viimeisenä aamuna Kuopus pääsi vielä tunnin ratsastukselle rannalle ja minä ja Heikki hölkkäsimme vierellä. Hyvä aamunaloitus!

Kun ymmärtää olevansa
elämässään oikealla paikalla

juuri nyt.

Voi istahtaa alas
ja hengittää hengästymättä
tietäen että tulevatkin päivät
asettuvat kyllä ajallaan aloilleen
vaikkei niitä ollenkaan yrittäisi
ahdistunein ajatuksin ohjailla.

(Elina Salminen - Kesken)

Pääsiäisen riemua kaikille!
"Älkää te pelätkö. Minä tiedän, että te etsitte ristiinnaulittua Jeesusta. Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista, niinkuin itse sanoi." -Enkeli

Gambia-joen autolautta

Tupaten täynnä oleva autolautta, jossa rekat, bussit, vuohet, turistit, paikalliset, työmatkalaiset, lomalaiset, kaupustelijat, lapset ja vanhukset kaikki iloisesti sekaisin ja samassa sumpussa. Onneksi meri oli tyyni ja aurinko paistoi. Aallot olivat matalia, eikä tarvinnut pelätä (olin kyllä paikallistanut meille lähimmän pelastusrenkaan). 

Mietin tämän hetken kuvaavan mainiosti elämäämme. Kaikkea mahdollista, sulassa sovussa kuitenkin, hymy huulilla, pieni jännitys vatsanpohjassa!

Kevääseen on mahtunut paljon kaikkea. Kirjoitin juuri uutiskirjeemme Lähetysseuraan ja yritän tännekin ehtiä kirjoittelemaan jotakin. Kiitos teille, uskolliset lukijat, jotka olette tekstejä jo kaipailleet! Ah voisipa elää elämää, että päivät pitkät kirjoittelisi ajatuksiaan paperille ja joku vielä lukisi niitä hyväksyvästi mumisten.

Muutos itsessä ja maailmassa

Länsi-Afrikassa olen yllättävän usein joutunut valkoihoisena ottamaan kantaa orjakauppaan tai afrikkalaisten huonoon kohteluun Euroopassa. Usein aiheet on tuotu keskusteluun melko syyttävään sävyyn. Aluksi, myönnän, ihokarvani nousivat usein pystyyn näistä keskusteluista ja ensiajatukseni oli, että enhän minä, vaan ne muut... Miksi näistä asioista puhutaan minulle?

Olisi tietysti hyvä kirjoittaa nykypäivän orjuudesta, joka esimerkiksi Mauritaniassa on yleistä. Tai nykypäivän ihmiskaupasta, jota meidän länsimaiset kulutustottumuksetkin ylläpitävät. Karmaisevia epäkohtia maailmassamme. Arvioiden mukaan orjuudessa eläviä ihmisiä on enemmän kuin koskaan ennen. Joskus tuntuu, ettei tavallinen kuluttaja pysty tekemään juuri mitään ihmiskaupan estämiseksi, mutta kyllä pystyy, esimerkiksi kiinnittämällä huomiota siihen, millaisissa olosuhteissa tuotetut vaatteet ostaa.

Mutta palaan kuitenkin niihin keskusteluihin. Uskon, että monen syyttävän sävyn takana on kuulluksi tulemisen tarve. Ensimmäinen tärkeä askel onkin kuunnella. Toinen askel on hyväksyä. Toisen ihmisen todellisuus voi olla kaukana omastani, mutta se on silti yhtä tärkeä. Muutosta ei tapahdu ennen tämän hetken hyväksymistä.

On yllättävää, miten vähän Euroopassa puhutaan esimerkiksi Ranskan nykyisestä vaikutuksesta entisissä siirtomaissaan. Ranskalla on näppinsä pelissä aika monessakin asiassa esimerkiksi Senegalin politiikassa sekä maan luonnonvarojen hyödyntämisessä. Onko maailma juurikaan muuttunut orjakaupan ajoista? Ovatko orjuus ja hyväksikäyttö vain siirtyneet kulissien taakse?

Historiasta pitää voida puhua. Pitää saada sanoa ja tulla kuulluksi. Ja sitten, mittakaavaa voidaan pienentää jokaisen omaan henkilökohtaiseen kasvamiseen, joka alkaa hyväksymisestä. Itsessäni on asioita, joista en ole ylpeä, mutta hyväksymällä vaikeat kohtani voin yrittää saada niihin muutosta.

Ehkäpä voisi aloittaa zen-asenteella: hyväksyn tämän eteeni tulleen asian... Mutta hei, en päästäkään siitä irti, vaan kuuntelen ja yritän ymmärtää ja haen muutosta!

Yhdessä

Iltapäivän kuumuus alkaa pikkuhiljaa väistyä kun kävelen majapaikkaani. Kannan mukanani torilta ostamiani hedelmiä: papaijaa, mandariineja ja banaaneja. Hiekkaa on joka puolella ja koska minulla on tällä kertaa sandaalien sijasta avokkaat jalassa, narskuu hiekka joka askeleella myös kengän sisällä. Oikeammin kengät ovat täynnä hiekkaa. Ihmiset jäävät ihmettelemään menoani, moni pysähtyy sanomaan jotakin tai ainakin kyselemään kuulumisia, vaikka emme tuntisikaan. Olen pienessä maaseutukaupungissa melko keskellä Senegalia, Saharan autiomaan kainalossa.

Pian matkaani lyöttäytyy kaksi noin 10-vuotiasta tyttöä. Olen nähnyt tytöt aiemminkin. Alamme jutella. Tytöt kysyvät kaikkien perheenjäsenteni kuulumiset ja myös, missä leijonani on. He kutsuvat koiraani – Dakarin kaduilta pelastettua kulkukoiraa – leijonaksi. En osaa sanoa, johtuuko nimitys koiran väristä vai ehkä väärin kuullusta nimestä. Matka jatkuu ja tytöt näyttävät matkan varrella koulunsa ja viittilöivät kotiensa suuntaan. Tytöt kertovat, että koulua käydään ranskaksi, mutta kotona toinen heistä puhuu kahta, toinen yhtä muuta, paikallista kieltä. Jos koulussa alkaa puhua paikallisilla kielillä, käskee opettaja vaihtaa takaisin ranskaksi. ”Opettajamme on kuitenkin kiltti”, he kertovat.

Kohta puhe kääntyy tulossa oleviin Senegalin presidentinvaaleihin. Toinen tytöistä kertoo tietäväisenä, ketä kannattaa äänestää (kuulemma nykyistä presidenttiä, jonka aikana ”yhä useammalla on vettä”). Tytöt ovat kuulleet vaaleja uhkaavista ja jo tapahtuneista levottomuuksista. Vanha presidentti on nimittäin julkisesti kehottanut kannattajiaan sabotoimaan äänestyspaikkoja. ”Vanhempani aikovat kuitenkin äänestää”, sanoo toinen mietteliäästi.

Saavun majapaikkaani ja tiemme erkanevat. Mietin, miten niin toivoisin, että vaikka moni kehitys on hyvästä ja tavoittelemisen arvoista, pysyisi afrikkalainen kiireettömyys, huomaavaisuus ja vieraanvaraisuus muuttumattomana. Ja että itsekin oppisimme sitä jälleen: toisten kohtaamista ja huomaamista, elämän elämistä ja jakamista ensisijaisesti yhdessä, ei yksin.

Tammikuun tarinoita

Hihhei, niin viikot vierivät ja kuukaudet kuluvat, nyt on tietysti jo helmikuu, vaikka otsikkoon kirjoitin tammikuu ja vaikka lähes kaikki tässä olevat kuvat ovat joulukuulta. Tottahan se vanha viisaus ajan kulumisesta on. Lapsena aina oikein odotti tallipäiviä, karkkipäivää, joulua ja synttäreitä ja nykyään ei mitään ehdi odottamaan. Vaikka asioiden odottaminen onkin ihan parasta. Täytyisi alkaa nyt odottaa jotakin, mutta toisaalta on kai sittenkin ihan hyvä, ettei odota, vaan ottaa nyt tämän hetken ja päivän kerrallaan ja yrittää saada ajatukset näihin mukaan. Sillä loppujen lopuksi nämäkin hetket ovat pian muistoja ja sekoittuvat niihin liian nopeasti vieriviin viikkoihin ja vuosiin. Äh, tätäkö vanheneminen on! Tätäkö muunmuassa Eeva Kilpi on yhdessä runossaan minulle yrittänyt kertoa, vaikka en kyseistä runoa ole koskaan oikein ymmärtänyt. Kopioin sen runon tämän postauksen loppuun.

Nämä kaksi kuvaa ovat marraskuiselta Ranskan-matkaltani. Reissuni oli kaikin puolin onnistunut, vaikka sinänsä työn puolesta tilanne tukemassamme Marhabanin diakoniakeskusessa on haastava. Mutta oli ihana olla pitkästä aikaa Euroopassa ja vielä näiden ihanien kollegoiden kanssa. Ja on hieno tunne pärjätä ranskalla Ranskassa (vaikka en täydellisesti pärjääkään, mutta ehkä täydellisyys on aika monessa epäpätevä mittari). Ylläoleva kuva on oma "pieni pala taivasta"-kuvani, hetkestä, jolloin juuri ostettu talvitakki lämmitti ihanasti, Marseillen kadut tuntuivat tutuilta, kollegat odottivat keskuksella, vatsassa täydellinen café au lait ja tuore patonki ja kaikki oli hetken täydellistä. Ranskassa aina löydän teinimäisen innostuksen asioihin.

Pari seuraavaa kuvaa liitin tähän oikeastaan siksi, ettemme unohtaisi näitäkään hetkiä ja tilanteita, sillä lopultahan vuodet muistaa juuri siitä, millaisessa roolissa lapset näyttelivät koulun joulunäytelmässä taikka miten juhlittiin halloweenia tai itsenäisyyspäivää. 

Itsenäisyyspäivänä kokoonnuimme meille.

Dakarin amerikkalaisessa koulussamme juhlitaan joulua aina ajoissa ja moneen kertaan, mikä on kiva. Varsinaisessa alakoulun joulunäytelmässä Keskimmäinen oli tänä vuonna Quiz Master, joka kyseli itämaan tietäjiltä kysymyksiä ja varmisti, että nämä todella ovat viisaita itämaan tietäjiä. 

Kuopus oli puhuva lammas. Näiden kahden lampaan tanssi ja laulu oli ilmeisesti niin osuva, että heidät pyydettiin poikkeuksellisesti kokeilmaan high schoolin kevätmusikaalin koe-esiintymisiin, jos olisivat mukana Wizard of Ozin kuorossa. Koe-esiintyminen meni hyvin, mutta opettaja oli kuitenkin tullut siihen tulokseen, että harjoitteleminen ja esiintyminen kevätmusikaalissa olisi näin pienille liian raskasta.

Esikoinen esiintyi yläkoulun kuorossa. Kuvassa on kunkin luokan soittohetkestä ja varsinainen kuoro alkoi myöhemmin.

Olin koko viikon ennen joulua Fatickissa ja muu perhe tuli sinne perässäni, kun koulusta alkoi loma. Fatickissa parasta on aina ranta, joka on suolainen ja hiljainen. Teimme sinne taas tulen, paistoimme lettuja ja joimme glögiä ja hengitimme Afrikan pimeää yötä.

Joululoman vietimme tänä vuonna aivan poikkeuksellisesti reissaamatta minnekään kauemmas. Tämä päätös oli kovin hyvä! Ensinnäkin, kaikki tuntui rauhalliselta. Toisekseen, löysimme Senegalista kaksi mahtavaa uutta paikkaa. (Meille "reissaamiseksi" ei siis lasketa tällaisia reissuja, joissa ei nyt esimerkiksi tarvitse hakea viisumeja. Hah. Mutta totuus on toki se, ettemme perheenä ole oikein paikallaan pysyvää sorttia - on se varmaan huomattukin tässä - ja olemme mahtava tiimi ja parhaimmillamme reissussa, uuden äärellä.) Päätös pysyä Senegalissa oli toki myös ekologinen. Jos turhaa lentämistä voi välttää, niin kyllä sitä myös pitää välttää.

Nämä kuvat ovat vuoden 2018 viimeisiä hetkiä:

Vuosi 2019 alkoi ratsastuksella läpi Senegalin kylien, merenrannan ja baobab-metsien. En ehkä osaa kuvitella kovin paljon onnellisempaa hetkeä kuin baobabien ihastelu hevosen selästä, molempien tytärteni viuhuvat poninhännät edessäni, pöllyävä hiekka, laskeva aurinko, rauhallinen mieli, ja tietysti, kotona odottava muu perhe.

Baobabit ovat kyllä niin mainioita. Tässä kukkiva yksilö. Ja tämä siis kukkii ilman lehtiä, eikö ole aika erikoista. Baobabit muistuttavat meitä siitä, että jokainen saa löytää elämässä ihan oman tyylinsä, tiensä ja tapansa kukkia ja loistaa - älköömme olko esteinä kenellekään.

Loma jatkui toiseen paikkaan, jossa päästiin muunmuassa kalastamaan. Nauratin purtilomme kuljettajaa (kapteenia? kuka se nyt on, joka ohjaa näitä veneitä, tai laivoja, mitä nämä nyt ovatkaan) sanomalla, että olen porukan ainoa, joka ei ehkä niin toivo kovia aaltoja tai menoa tosi kauas rannasta.

Allaolevassa kuvassa Keskimmäinen ja pyydystämänsä lotte. Saimme aika monta isoa lottea ja pari muuta kalaa. Aina mietin kalastamisen eettisyyttä ja ekologisuutta, mutta oli kyllä aika hienoa, että pidimme kaikki pyytämämme kalat ja niistä kokattiin meille saman päivän illallinen.

Oikeastaan pitäisi ehkä perua puheet niistä onnellisista hetkistä ja valita sittenkin onnellisimmaksi hetkeksi tämä: iltahölkkä rannalla auringonlaskussa tämän miehen kanssa.

<3

Mutta onnellisimmaksi hetkeksi voisi yhtä hyvin valita kärryajelut Kuopuksen ja Sanghu-nimisen humman kanssa. Tämä ranta oli päättymätön, hiljainen, vesi turkoosinväristä. Oikeastaan tätä hetkeä kuvaamaan täytyy valita sittenkin vain yksi sana: vapaus.

Sanghun kanssa seikkailimme myös kylien läpi. Miten hauskaa oli katsella kylien ihmisten touhuja hevoskärryn kyydistä!

Tammikuussa koitti tietysti myös paluu arkeen ja Dakariin. Yhtenä sunnuntaina kävelimme Dakarin majakan ympäristössä, jyrkän kallion laella. Tuuli oli navakka ja porottava aurinko ilman mitään varjoa uuvuttava, mutta näkymät mahtavat. Luonnossa aina ajatuskin luistaa paremmin ja elämä näyttäytyy kirkkaampana.

Yleisesti ottaen olemme tässä blogissa kertoneet hyvin vähän itse työstä (ainakin täältä Länsi-Afrikasta, Nepalista tuli kerrottua enemmän), enkä nytkään ala tässä työtehtäviä sen enempää avaamaan, mutta liitän tähän pari kuvaa viime viikolta Fatickista. Kuvat ovat Fatickin uuden kirkkorakennuksen tontilta, jossa rakennustyöt on nyt lähteneet käyntiin. Pidän näiden kuvien tunnelmasta ja toivosta, joka niissä elää!

Sitten vielä se Eeva Kilven runo:

“Älä ajattele, että elämä on lyhyt.
Ajattele: — Miten erikoinen kokemus.
Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan,
vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän.
Mitä sen aikana on tapahtunut on itse asiassa
sivuseikka.
Että on kokenut alun ja lopun
tajuamatta mitä tapahtuu
ja että on ollut olemassa siinä välillä
ja tehnyt jotakin tajuamatta siitäkään mitään.
Ja että suurin osa on olemattomuutta
ja tämä rahtu, elämä, vain kontrasti sille.
Hetkittäin olemattomuus herkistyy ja tajuaa itsensä.
Ei siltä ilmiöltä voi vaatia jatkuvuutta.
Mutta että sai kokea sen,
että voi lukea sen,
että voi laulaa sen ja kirjoittaa,
että sai maalata sen ja soittaa,
että sai tanssia ja valokuvata,
että sai näytellä sitä, itkeä sitä
ja nauraa, pilkata sitä ja rakastaa,
ja että se koski niin,
ja että sitä inhosi ja vihasi
ja että siitä luopuminen kammottaa niin,
synnyttää sellaisen autiuden
ja että suru” 

Istumista

”Mitä sä teet?” “Istun.” ”Ai venytteletkö sä?” ”No ei kun mä vaan istun!”

Ylläoleva vuoropuhelu käytiin minun ja puolisoni välillä kun satuin jäämään hetkeksi istumaan vaikka tarkoitukseni oli ollut tehdä muuta. Niin, yleensä en vain istu. Jos tulee yllättäviä hetkiä, jolloin joutuu odottamaan, alkaa heti tehdä jotakin. Ainakin heti tulee mieleen kaivaa puhelin ja vastata johonkin sähköpostiin. Tai voisi lukea laukussa mukana kulkevat työpaperit, jotka odottavat hetkeä, kun yhtäkkiä ei ole muuta tekemistä.

Afrikkalaiset osaavat tämän paremmin. Heidän mielestään ihmisen ei aina tarvitse olla tehokas ja puuhata jotakin. Voi istua ja olla. Kukaan ei hermostu odottamisesta. Aika ei ole jotakin, jota vastaan taistellaan ja jonka kulumista mitataan, vaan se vain on. Tässä ja nyt. Aina täällä mietin, miten – liikennettä lukuunottamatta – elämän tempo on rauhallinen. Itse olen se, joka hikipäässä säntäilee paikasta toiseen, kun muut seuraavat ja ihmettelevät.

Ihmiset istuvat kadun varsilla sen näköisinä, että heillä on syli täynnä aikaa. Maaseutukylissä istutaan varjossa puun alla ja puidaan kylän tapahtumia. Aina on aikaa vaihtaa kuulumisia.

Asiassa on tietenkin toinenkin puoli. Yleensä vain miehet istuvat puiden alla. Naiset ovat kotona tai pellolla tekemässä töitä. Heillä on paljon velvollisuuksia ja vain vähän oikeuksia. Lisäksi yleisesti ottaen ajatus ajankäytön suunnittelusta on vieras, mikä toki tuo tullessaan sen, ettei aina tietyssä aikatalussa päästä haluttuun lopputulokseen. Kollegani kuvasi kerran tilannetta siten, että Afrikassa on tietoa ja taitoa, mutta ei koordinointikykyä.

Silti esimerkiksi kaikkia vastuita harteillaan kantavia naisia voi harvoin kuvailla kiireisiksi. Ei ajatella olevan kuluvaa aikaa, jota pitäisi tavoitella. Elämä tapahtuu tässä hetkessä ja se otetaan, mikä annetaan. Miten siihen tilaan pääsisi?

Luulen, että aika pitäisi löytyä itsestä. Jos tiedostaa, mitä tekee, aika ei ”vain kulu”. Silloin voi istua ja vain istua, koska juuri nyt on hyvä niin.

Perhe

My family,

My everything,
My why,
My anything,
My because.

Kärsivällisyyttä

Hölkkään eukalyptuspuiden ja graffitein koristellun muurin välistä. Neljänsadan metrin lenkillä pääsee vajaa puolet matkasta nauttimaan tästä kohdasta, lempikohdastani. Lenkin ehtii puolen tunnin hölkän aikana kiertää monta kertaa. Lämpömittari näyttää yhä reilusti yli kolmeakymmentä.

Täällä löydän rauhan. Ravaan kierrosta ympäri ja nautin eukalyptuksista ja graffiteista aina kun niiden kohdalle osun.

Kahdeksan vuotta sitten Suomen metsissä hengitellessäni en ehkä olisi arvannut, miten kymmenen eukalyptuspuuta voi tuoda rauhoittavan luontokokemuksen, jonka tuoman energian turvin jaksaa taas työtä ja arkea. Olisin varmasti ajatellut sen olevan miltei mahdotonta. Eihän kymmenen puuta metsää tee!

Ihminen kuitenkin sopeutuu. En nyt kehota ketään sopeutumaan epäkohtiin hampaat irvessä vaan ehkä päinvastoin: muutos on usein hyväksi, vaikka tie ei olisi helppo. Mutta toisinaan voi löytää levon myös siitä, että luottaa itseensä ja siihen, että sopeutuu. Luottamuksen lisäksi tarvitaan kärsivällisyyttä.

Ihminen pärjää ja löytää keinon selviytyä uskomattoman vaikeissakin olosuhteissa. Mietin niitä tarinoita, kun pitkästä vankeusjaksosta selvinneet kertovat pärjänneensä vaikkapa sen voimalla, että näkivät palan taivasta ikkunan raosta pari tuntia päivässä. Selviäisinkö itse? Jaksaisinko uskoa, luottaa, odottaa kärsivällisesti? Saisinko iloa ja voimaa pienestä palasta sinistä taivasta?

Vaarini antoi minulle yhden kasvatusohjeen lapsiani ajatellen: opeta heidät kärsivällisiksi. Siinä on nykymaailmassa haastetta. Luin juuri, että jopa kirjan lukeminen katsotaan nykynuorille kärsivällisyysharjoitukseksi, loppuratkaisua varten kun joutuu lukemaan koko kirjan.

Olenko sitten itse saavuttanut jotakin sillä, että kymmenen puuta riittää? Olenko tämän luontokokemukseen liittyvän kärsivällisyyspolun maalissa? Ainakin olen tajunnut sopeutuvani. Kaikkea (jos mitään) ympärillä ei tarvitse muuttaa, vaan voi vastaanottaa annetut asiat ja tehdä niistä hyvän. Olla kiitollinen, jos saakin enemmän.

Mille listalle haluaisin?

Kokemus elämän mielekkyydestä syntyy muunmuassa siitä, että elää omien arvojensa mukaista elämää. Huomasin tuoreen listan Suomen eniten tienaavista ja aloin spontaanisti miettiä, millaisella listalla toivoisin olevani.

Millä listalla toivoisit oman nimesi keikkuvan? Päästä mielikuvituksesi valloilleen, äläkä mieti, että tällainen lista (kuten Suomen 1000 suurituloisinta) tulisi välttämättä olla olemassa. Toki se myös saa olla!

Harjoitus oli itse asiassa aika antoisa! Vaikka ensimmäisinä mieleeni tulevat listat olivat ehkä vähän naiiveja, kertovat ne kuitenkin aika paljon minusta. Toivoisin nimeni olevan esimerkiksi viisaimpien äitien listalla sekä maailmaa oikeudenmukaisemmaksi muuttaneiden listalla.

Joka tapauksessa on hyvä pohtia, elääkö elämäänsä omien arvojen mukaisesti. Uskallan väittää, että yksikin konkreettinen teko kohti omien arvojen mukaista elämää lisää onnellisuutta.

Kysyin asiaa senegalilaiselta ystävältäni. Hän vastasi muitta mutkitta haluavansa olla listalla, jossa ovat ”hyvät ihmiset”.

Ihmiset, joita on kohdannut suuri onnettomuus, sanovat usein onnettomuuden laittaneen oman arvomaailman uuteen uskoon. Ehkä oman kuolevaisuuden tajuamisessa kohtaa itsensä. Tajuaa, ettei kukaan elä täällä ikuisesti ja siksi ulkopuolelta tulevien paineiden perässä juokseminen on ajanhukkaa.

Kehitysmaassa eläessä on omista valinnoista otettava eri tavalla vastuuta kuin Suomen kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa joku muu on todennäköisesti ajatellut asioita puolestani. Hyvä niin, mutta peräänkuulutan silti asioiden kyseenalaistamista. Eräs paluumuuttaja totesi kerran, ettei enää Suomessa suhtautunut elämäänsä ja valintoihinsa niin kriittisesti kuin ulkomailla, koska ajatus siitä, että ”näin on vain tapana tehdä” ohjasi hänen valintojaan. Hän päätyikin pian sellaisen suorittamisen oravanpyörään, jossa ei halunnut olla.

Omien arvojen pitäisi loppujen lopuksi olla niitä oman elämän suunnannäyttäjiä. Jos omia valintoja ei tule pohtineeksi, hautautuvat arvot helposti kaiken pään sisäisen sälän alle.