Tuokio

Santtu pelaa naapurin pojan kanssa sählyä pihalla, Siiri kastelee kukkia Dambarin kanssa. Minttu ja minä teimme Kulkurikoulusta saatua esikoululaisen kirjaa, mutta ahkerointimme keskeytyi, kun naapurin tyttö tuli luoksemme Mintun kanssa leikkimään. Yhteinen leikki ei vielä niin suju, mutta tytöt ihmettelevät toisiaan ja toistensa leluja.

Näin tilaisuuden tullen minun piti avata ”käppyrävihkoni”, eli olisin harjoitellut aakkosten ja helppojen sanojen kirjoittamista, mutta tietokoneen avaaminen tuntui houkuttelevammalta.

Eilen päivitin tilannettamme, ja selvennän vielä muutamaa asiaa. Terveytemme on tällä hetkellä OK ja saimme Suomesta lääkäreiltä tiedon, että tuskin tässä nyt vielä mistään allergiasta on kyse.  Ei allergiaa noin vain kurkkuun katsomalla todeta ja lisäksi meillä kaikilla on ollut kova flunssa (itse epäilen influenssaa), joten ei ehkä paras hetki allergian toteamiselle. Toisaalta pöly ja saasteet täällä ovat niin kouriintuntuvia, eli kaikki lääkärit ovat olleet sitä mieltä, että asumisen shteen mahdollisimman raikas ja ilmanlaadullisesti hyvä paikka olisi meille löydettävä.

Tässä onkin sitten monta asiaa mietittävänä. Olemme toisaalta asettuneet tähän ja tuntuu hauskalta, kun naapuritkin alkavat olla tuttuja. Suurin osa suomalaisista täällä Kathmandussa elää korkeiden muurien ympäröiminä ja meidän kohdallamme toteutettiin nyt erilaista ratkaisua: asumme täysin nepaleiden joukossa. Tässä on varmasti omat hyvät ja huonot puolensa. On mahtavaa päästä tutustumaan paikallisten elämään ja päästä osalliseksi sitä, mutta esim. hätätilanteessa on vain niin paljon helpompaa pyytää apua toiselta länkkäriltä. Meillä ei ole päivävartijaa tms, joka yleensä kaikilla muilla on. Kaikki on tähän asti sujunut hyvin, mutta tietenkin eilinen pommiuhkakin taas pisti miettimään, mikä tämän maan turvallisuustilanne oikein on.  Onko kristittyjen vieläkään turvallista elää täällä. Ei ole monta vuotta siitä, kun kristinusko oli kiellettyä ja sen tunnustamisesta joutui vankilaan.

Etsimme nyt uutta kotia, mutta meille on myös tarjottu mahdollisuutta muuttaa turvalliseen ja kaikinpuolin hyvään taloon ensi heinäkuussa, kun talon nykyiset suomalaiset asukkaat muuttavat takaisin Suomeen. Tuo talo on hyvä ja toimiva, ja hyvällä paikalla, mutta myös jotenkin muista eristäytyneenä korkeiden muurien ympäröimänä.

Vaikeita päätöksiä ja asioita siis, ja tuntuu, että kaikki tänne asettautuminen vain olisi niin paljon helpompaa, jos tämä taloasia olisi selvempi. Nykyistä taloamme ei ole turvallisuusluokiteltu maanjäristyksen varalta ja tottakai sekin asia tuntuu kurjalta. Pahimpien kauhuskenaarioiden mukaan olemme vielä mahdollisimman huonossa paikassa maanjäristyksenkin kannalta, kun asumme täällä ”kuopassa”. Täältä on hankala kiivetä pois, jos talot ympäriltä ovat luhistuneet... Maanjäristysuhka pelottaa minua aktiivisesti ja joka ilta tarkistan, että go-back –reppumme on valmiina (go-back repussa on mm. pilli, taskulamput, vettä, passikopiot jne). Milloin lakkaan pelkäämästä maanjäristyksiä? Milloin lakkaan pekäämästä, että ilmansaasteet kehittävät jollekin meistä astman tai vastaavan?

Haluaisin pystyä vain elämään ja olemaan, antamaan asioiden ja tunteiden mennä ja tulla ja nauttia kaikista näistä hyvistä hetkistä.

”Kato äiti, vuoret näkyy!”, Santtu huusi juuri. Minttu ja naapurintyttö juoksevat paljain jaloin sisään ja ulos ja kikattavat, pojat ovat vaihtaneet pelaamisen jalkapalloksi. Poikein lukumäärä on kasvanut, kun toisestakin naapurista poika on pihallamme. Heikki pelaa poikien kanssa. Siiri ihmettelee portin takana näkyviä kulkukoiria. Aurinko on laskenut, hämärtää. Kohta laitan Dilun valmistaman omenapiirakan uuniin, kun sähköt palaavat. Ihana tuokio. Tietokoneeni on jo aivan pölyinen kun olen tässä ulkona kirjoittanut. Terveisiä Nepalista!