Menneisyyden silmälasit

”Unohda ne nuorena oppimasi säännöt ja opettele tyyli, jolla pärjäät täällä!”, neuvoi mieheni minua kuunneltuaan tuskailuani senegalilaisesta liikenteestä. Olimme autossa, minä ajoin, ja olin juuri saanut osakseni vastaantulevien valojenvilkutuksia ja vihaisia tööttäyksiä, sillä olin vitkastellut ohittamisen jälkeen omalle kaistalle siirtymistä. Itse ajattelin olleeni kohtelias – autokoulussakin sanottiin, ettei ole hyvien tapojen mukaista palata omalle kaistalle suoraan toisen nokan eteen – mutta täällä olinkin onneton hidastelija, joka ehti kai pelästyttää vastaantulijat.

Viiden Nepalin-vuotemme aikana en ajanut autoa juuri lainkaan ja kaiketi siksi ovat mieleeni nyt yhtäkkiä täällä Afrikassa autoa ajaessani nousseet ammoiset autokoulun opetukset. Joista ei ole mitään hyötyä!

Sanotaan, ettei menneisyyden tarvitse määrittää tulevaa. Pidän ajatuksesta ja uskon, ettei tarvitsekaan. Aina voi oppia uutta ja muutos on mahdollinen. Oma menneisyys on kuitenkin hyvä tietää ja tunnustaa. Se auttaa tiedostamaan tämän hetken. Voi myös miettiä, kantaako menneisyydestä mukanaan turhia tai raskaita asioita, joista voisi päästä eroon. Yhtä lailla voi miettiä, mitä hyvää menneisyys on tuonut ja mitä on oppinut.  

Menneisyys muovaa tätä päivää, vaikka sen ei tarvitse sitä määrittää. Minua auttoi sen tajuaminen, että afrikkalainen liikenne on ahdistava, koska katson sitä suomalaisen kuljettajan silmälasien läpi. Tajusin ajavani autoa täällä varovaisesti ja suomalaisella säännönmukaisuudella – koska siihen tapaan totuin menneisyydessäni. Nyt joudun opettelemaan uutta, sillä täällä ei useinkaan liikennesäännöt päde.

Niinpä en ehkä liiaksi yritäkään. Ohitan yhden kahtakymppiä ajavan rekan kerrallaan ja katson, miten meni. Ehkä ajotyylini muuttuu vähän afrikkalaiseksi, ehkä ei. Olen avoin muutokselle, jos se on tapahtuva, mutta samaan aikaan pidän myös kiinni vanhasta. Ehkä roikun vähän menneisyydessä, tässä liikennevertauksessa se tuntuu aivan konkreettisestikin turvallisemmalta. Saapa nähdä, muutunko!