Toivoa

Hiekkaa horisonttiin saakka. Tukahduttavan kuumaa, kuivaa. Näillä sanoilla voisi kuvailla Mauritanian islamilaista tasavaltaa, jossa elämä on karua ja köyhää.

Olen sitonut hiukseni tiukasti kiinni ja piiloutunut huivin taakse, mutta herätän silti joka paikassa vääjäämättömästi huomiota. Muita ulkomaalaisia ei näy. Hiekka narskuu pian hampaidenkin välissä.

Ilmastonmuutoksen vauhdittama lisääntyvä kuivuus pakottaa ihmiset kaupunkeihin, lähinnä pääkaupunki Nouakchottiin, jossa elämä on aloitettava tyhjästä, ilman omaa maata tai toimeentuloa. Uusia hökkelikyliä nousee hiekan päälle kaupungin laitamille. Hiekkaa yritetään sitoa esimerkiksi simpukoiden avulla, mutta taistelu hiekkadyynien liikkumista vastaan vaikuttaa toivottomalta.

Naisten asema on heikko. Heihin kohdistuu monenlaista väkivaltaa. Miehillä saattaa olla useita vaimoja mutta heillä ei ole taloudellista vastuuta lapsistaan. Yksinhuoltajuus on yleistä, ja samalla naisten itsemääräämisoikeus ja tulonhankkimiskeinot ovat rajoitettuja.

Eri etnisten ryhmien välillä vallitsee vahvat jännitteet. Mauritaniassa orjuus kulkee suvussa ja on yhä hyvin yleistä, vaikka onkin laissa kiellettyä. Uskonnonvaihtamisesta seuraa kuolemanrangaistus.

Tällaisessa Mauritaniassa elävät nuoret näkevät ainoana tulevaisuuden vaihtoehtona asumisen jossakin muualla, mieluiten Euroopassa. Nuoret turhautuvat ja radikalisoituvat, kun Eurooppaan pääsy epäonnistuu. He kokevat olevansa pakotettuja kurjuuteen ja köyhyyteen, josta ei ole ulospääsyä. He kokevat, etteivät koskaan pääse osallisiksi yltäkylläisyydestä, jota maailmalla voisi olla tarjolla.

Työmme Mauritaniassa tuntuu toisinaan samalta kuin taistelu hiekkadyynejä vastaan: kun yhden kasan lapioi tuonne, syntyy toinen kasa jo tänne. Silti työ kannattaa. Jos voimme tuoda toivoa yhdenkin nuoren elämään, ei työ ole mennyt hukkaan. Äiti Teresan ajatusta Mauritaniaan sopivaksi muokaten: ”Meistä saattaa tuntua, että työmme on vain yksi hiekanjyvä Saharan autiomaassa. Mutta jos tuota jyvää ei olisi, se puuttuisi.”